Kirja-arvostelu: Missä leikki loppuu (Otava 2007)

Arvostelu on julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 07.

Leikin loppu

Saila Susiluoto: Missä leikki loppuu, runoja, Otava 2007

Saila Susiluodon kolme aiempaa runokokoelmaa osoittivat hänen olevan yksi Suomen parhaimpia proosarunoilijoita. Etenkin Aurinkokierto-kokoelma (Otava 2005) oli haavoittuvuudessaan ja tarkassa kerronnassaan yksi viime vuosien parhaimpia kotimaisia runoteoksia. Susiluodon kirkas runoilijanääni on tuonut hänelle palkintoja ja tunnustusta, vaikka todellinen mestariteos onkin vielä tekemättä.

Neljäs runoteos, Leikin loppu, jatkaa edellisten kirjojen linjalla liikkuen satujen maailmassa, mutta kertoen kuitenkin vakavista asioista. Runot eivät tällä kertaa muodosta yhtenäistä tarinaa, mutta ne pyörivät saman kohtaloihin liittyvän teeman ympärillä. Ensimmäisessä osassa kertojina toimivat vapaamittaista runoa käyttävä Erika ja proosallisempaa muotoa suosiva Lola. Naiset kertovat surulliset tarinansa, jotka saavat synkempiä ja groteskimpia muotoja kuin Susiluodon edellisten kokoelmien hahmojen kohdalla. Maailma nähdään pimeänä paikkana: ”Luen valkeista ruumisarkuista / ennustuksia, ne eivät pidä paikkaansa, mutta pelot pitävät. / Nyt lumi, äänettömät aplodit / melu teloitusten jälkeen.” Toisaalta on myös hetkiä, jolloin ”aurinko on täysi tänään.”

Toinen osa sisältää pitkän Mustat linnut –runon. Se liikkuu kirjoittajalle tutuissa satumaisemissa. Saduissa ja runoudessa on yhteistä se, että kaikki on mahdollista. Lähtöasetelma on synkkä: ”Sinä yönä taivaalle nousi punainen kuu, harvahampaisen lähiön / ylle, lumeen tuhkautuvan lähiön ylle.” Onneksi lopussa annetaan toivoa: ”Hän sanoi että mustarastas tuo kuoleman. / Mutta koko ikäni se on laulanut noissa puissa.” Näiden sanojen jälkeen kirjaan lisätään uusi elementti, sillä mukana on piirroksia linnuista ja puusta. Ratkaisu toimii, koska sitä ei käytetä tämän enempää. Mustavalkoisten, yksinkertaisten kuvien käyttö on hyvä keino tuoda pitkään ja runsassanaiseen kirjaan vaihtelua.

Myös tyyli vaihtelee Susiluodon edellisiä kirjoja enemmän. Proosarunous on yhä hallitseva elementti, mutta myös merkkejä muusta on havaittavissa. Välillä kuljetaan onnistuneesti vapaassa mitassa ja toisinaan taas käytetään vähemmän onnistuneesti riimejä. Alun ”paljon pahaa / vähän rahaa / pelkkää vahaa / muovailtavaa” on tavoitellusta lapsenomaisuudestaan huolimatta pelkkää sanahelinää. Harha-askelista huolimatta on ilahduttavaa huomata, että Susiluoto hakee rohkeasti uusia ilmaisumuotoja.
Kolmas ja neljäs osa vievät Lolan tarinan päätökseensä. Matkalla koetaan kovia, mutta aivan kirjan lopussa tapahtuva synnytys luo uskoa. Uusi elämä nousee tuhkasta ja verestä: ”ja heinä lumen raskaan painon alla ja syntyvä lapsi / ja äiti ja odottava käsi kun se ottaa lapsen vastaan / ja on kalvojen ja lapsiveden ja veren ja yltäkylläisen elämän peitossa.”

Missä leikki loppuu kertoo mahdottomasta maailmasta, jossa inhimillisyys on tukahdutettu. Miehiset voimat alistavat ihmisiä ja tarkkailevat heitä. Mukana on paljon ruumiinnesteitä ja muuta synkkää sanastoa, mutta Susiluoto ei ole unohtanut elämän ihmeellisyyttä. Kirja on idealtaan omaperäinen, mutta sen suurin ongelma on sanojen yllätyksettömyys. Susiluoto ei ole ennenkään pelännyt käyttää kuluneita ilmaisuja, mutta kliseitäkin voi olla liikaa. Pitkälti yli satasivuisessa kirjassa on liikaa täyterunoja, jotka eivät tuo tarinoihin mitään uutta. Onneksi kärsivällisyys palkitaan. Runoilijan ääni kuuluu taas pienen suvantovaiheen jälkeen kirkkaana ja mahdoton on mahdollista.

Esa Mäkijärvi

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *