Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ola naisen kasvoja

9789513192693_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Vaiettu historia

Svetlana Aleksijevitš:

Sodalla ei ole naisen kasvoja

Tammi 2017, s. 417

suomentanut Pauli Tapio

Naisten roolista sodassa ei ole puhuttu paljoa. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 saanut valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) paikkaa romaanillaan tätä aukkoa. Aleksijevitš on tehnyt monipuolisia kirjoja, jotka yhdistävät asiaproosaa fiktioon. Ne välttelevät määritelmiä.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on hänen parhaita kirjojaan. Nyt tullut julkaisu on uusi ja laajennettu suomenkielinen laitos teoksesta, joka ilmestyi vuonna 1988. Parantelulle on tarvetta, sillä edellinen versio joutui sensuurin kouriin. Sodanvastainen teos kiellettiin Neuvostoliitossa ja ilmestyi vasta Mihail Gorbatšovin aloitettua liennytyspolitiikkansa.

Aleksijevitšin kirjan muoto on epätavallinen. Se on oikeiden ihmisten äänistä koostuva romaani. Kaikki siinä ei välttämättä ole totta, vaikka Aleksijevitš onkin haastatellut sitä varten monia Saksaa vastaan sotineita neuvostoliittolaisia naisia ja lainaa heitä tarkasti.

Joillekin voi tulla yllätyksenä, että toisessa maailmansodassa naisia palveli kaikissa aselajeissa. Heitä näkyi myös etulinjassa. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941 jälkimmäisen naisia liittyi vapaaehtoisesti armeijaan ja puolusti isänmaataan loppuun asti. Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo tästä usein unohdetusta seikasta.

Sota naisten silmin

Sodalla ei ole naisen kasvoja syntyi tarpeesta kertoa 1940-luvun tapahtumista toisesta näkökulmasta. Miesten kantoja on esitelty tarpeeksi. Svetlana Aleksijevitš kommentoi: ”Naisten sodalla on omat värinsä, omat tuoksunsa, oma valonsa ja omat tunteensa. Omat sanansa. Siinä ei ole sankareita tai uskomattomia urotekoja. Siinä on vain ihmisiä omassa epäinhimillisen inhimillisessä toimessaan.” (s. 10)

Suurin osa kirjasta koostuu Aleksijevitšin kuulemien naisten kertomista lyhyistä tarinoista tai anekdooteista. Moni niistä ahdistaa, vaikka mukaan mahtuu aina inhimillistä lämpöä. Yhteistä ääneen pääseville on se, että he olivat sotaan lähtiessään nuoria ja sieltä palatessaan vanhoja. He ikääntyivät nopeasti, paljon nopeammin kuin olisivat halunneet.

Sirpaleiset kertomukset ovat usein järkyttäviä. Ne paljastavat pieniä yksityiskohtia sodasta: ”’Sain urhoollisuusmitalin yhdeksäntoistavuotiaana. Hiukseni harmaantuivat yhdeksäntoistavuotiaana. Viimeisessä taistelussani, yhdeksäntoistavuotiaana, minua ammuttiin molempien keuhkojen läpi ja toinen luodeista läpäisi kaksi selkänikamaani. Jalkani halvaantuivat… minua luultiin kuolleeksi…’” (s. 79)

Lukuisia naisia työskenteli Neuvostoliiton armeijassa sairaanhoitajina. He joutuivat auttamaan haavoittuneita ja todistamaan kauheuksia. He joutuvat etsimään hyvyyttä yllättävistä paikoista, kuten tämä erään sairaanhoitajan pommituksen jälkeinen kommentti osoittaa: ”’Haluatteko tietää, mitä onni on? Minä kerron… Se on sitä, kun löytää kuolleiden joukosta elävän ihmisen…’” (s. 106)

Sodalla ei ole naisen kasvoja koostuu lukuisista tällaisista yksittäisistä todistuksista. Niistä piirtyvä kuva on inhimillisempi kuin virallisessa historiassa, joka koostuu luvuista ja nimistä. Niiden kuvaama sota ei ole siistiä. Veri lentää ja traumat vaivaavat.

Kaikista tarinoista huomaa, että niiden kertominen on ollut tärkeää. Monet naisista ovat odottaneet vuosikymmeniä saadakseen puhua. He ovat vaienneet pakon edessä ja kantaneet raskasta taakkaa hiljaisuudessa. Aleksijevitš saa heidät avautumaan, vaikka jotkut värittävät kertomuksiaan todennäköisesti ylimääräisillä yksityiskohdilla.

Vihan hedelmät

Neuvostoliitto oli tyly yhteiskunta, eikä sotaveteraaneja, ja varsinkaan naisia, aina kohdeltu kunnioittavasti. Monet heistä jätettiin heitteille. Ongelmia ei virallisesti ollut. Svetlana Aleksijevitš raportoi keskusteluistaan neuvostoliittolaisten sensorien kanssa. Heidän mielestään tekijä valehtelee ja tahraa voittajien muiston. Heidän väitteensä ovat absurdeja ja naurettavia.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on voimakkaasti sodan ja totalitarismin vastainen. Yksilöihin suhtaudutaan lämpimästi, mutta heitä hallinneeseen valtioon enimmäkseen kylmästi. Tavalliset ihmiset joutuvat kärsimään taisteluissa ja yhteiskunnallisissa kokeiluissa aina eniten.

Etenkin kirjan lopun partisaanitarinat ovat täynnä puistattavia yksityiskohtia. Niistä välittyy propagandan kasvottomaksi tekemää vihollista kohtaan tunnettu viha: ”’Ja te kysytte, miksi me ryhdyimme taisteluun. Miksi opettelimme ampumaan…’” (s. 335)

Yksi naisista ihmettelee ääneen, että saako kaikesta tästä muka kirjoittaa. Jotkut puhujat tuntuvat jumiutuneen sota-aikaan, kuolleet henkisesti sinne. Heidän muistonsa sisältävät paljon sellaista, mitä ei haluaisi lukea. Kauheuksista muistuttaminen on kuitenkin tärkeää, sillä muuten ne unohtuvat ja toistuvat. Sodalla ei ole naisen kasvoja saa miettimään sotaa toisesta näkökulmasta.

Esa Mäkijärvi