Ioan Grillo: Huumesota – Latinalaisen Amerikan rikollisjärjestöjen parissa

fe5c307a-8541-48ac-9a5e-99ab5deb0288

Huumeet keskuudessamme

Ioan Grillo:

Huumesota – Latinalaisen Amerikan rikollisjärjestöjen parissa

Gummerus 2017, s. 412

suomentaneet Heidi Tihveräinen ja Lauri Sallamo

Huumekauppiaat ovat muodissa. Netflixin televisiosarjojen Breaking Bad ja Narcos lisäksi hiljattain on ilmestynyt erinomaisia aihetta käsitteleviä kirjoja. Ioan Grillon (s. 1973) Huumesota – Latinalaisen Amerikan rikollisjärjestöjen parissa on hengästyttävä uusi teos, jonka lisäksi voi suositella ainakin Roberto Savianon kokaiiniaiheista Zero zero zeroa.

Nopeasti etenevässä ja yleissivistävässä Huumesodassa keskitytään sen alaotsikon mukaisesti Latinalaiseen Amerikkaan. Grillo tutkii huumekauppaa esimerkiksi Brasiliassa, Jamaikassa ja Meksikossa. Niistä löytyvät hänen käsittelemänsä rikollisjärjestöt, kuten Punaiset kommandot, Shower Posse ja Temppeliritarit.

Huumekauppa rehottaa, koska aineista saa niin paljon rahaa. Grillo mainitsee tämän heti kirjansa alussa: ”Useimmilta menee yli ymmärryksen, kuinka missään liiketoiminnassa voi olla 650 prosentin voittomarginaali. 1 500 dollarin sijoituksella tienaa yli kymmenentuhatta. 10 000 dollaria tuottaa 75 000, ja kahden vastaavan kaupan jälkeen huomaakin olevansa miljonääri. Huumekauppa kääntää taloustieteen päälaelleen.” (s. 10)

Ilmiöllä on huomattavia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Huumeilla kasvaneet kartellit ovat ”laajentaneet toimintaansa huumekaupasta esimerkiksi kiristykseen, kidnappauksiin, raakaöljyn varastamiseen ja jopa luvattomaan kaivosteollisuuteen. Ja ne ovat kasvaneet niin suuriksi, että hallitsevat kokonaisia kaupunkeja ja osavaltioita Latinalaisessa Amerikassa.” (s. 11)

Kartellit yrittävät viedä väkivaltamonopolin valtiolta. Tämä on hyvin huolestuttavaa, sillä se voi johtaa kokonaisten maiden romahtamiseen kansojen niitä kohtaan tunteman epäluottamuksen takia. Tilanne on pahin Meksikossa, jossa kartellit ja muut rikolliset järjestöt ovat voimakkaimpia.

Kansainvälinen ongelma

Huumesota on hyvin kiinnostava teos, vaikka sen tieto on joiltain osin vanhentunutta. Alkuteos Gangster Warlords julkaistiin tammikuussa 2016 ja sen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon. Ioan Grillo kauhistelee esimerkiksi huumeparoni Joaquín ”El Chapo” Guzmánin pakenemista vankilasta, vaikka hänet saatiin uudestaan kiinni ja luovutettiin Yhdysvaltoihin. Myöhässä tehty suomennos ei ole kaikilta osin ajankohtainen.

Sekä Zero zero zerossa että Huumesodassa korostetaan, että huumerikollisuus on kansainvälistä toimintaa. Kirjoissa kuvatut asiat eivät rajoitu pelkästään tiettyihin maihin, kuten jotkut toivovat. Ongelmat eivät ole tämän tason ongelman kohdalla pelkästään paikallisia.

Grillo haastattelee muun muassa huumekauppiaita ja poliiseja. Monipuoliset näkökulmat tekevät vetävään tarinalliseen muotoon kirjoitetusta teoksesta paremman. Grillo tekee poliisien ja rikollisten vihollisuudesta kiinnostavan huomion: ”Viha toiseutta kohtaan ajaa kumpaakin osapuolta.” (s. 93)

Grillon tekstissä on imua, vaikka suomennos onkin monin paikoin turhan kirjaimellinen ja siksi töksähtelevä. Huumekauppa on pesiytynyt etenkin köyhiin naapurustoihin, koska niissä rikollisten on helpompi kerätä kannatusta ja toimia rauhassa. Uskollisuutta ostetaan lahjomalla paikallisia. Liikkuvuus on kuitenkin suurta. Grillo huomauttaa roistojen kansainvälisistä yhteyksistä: ”Sodilla on tapana laajentua.” (s. 209)

Huumesodassa kerrotaan muun muassa eroista mafian, kartellin ja jengin välillä. Ne kaikki saavat joka tapauksessa elantonsa aineista: ”Ryhmien rajat ovat alkaneet hämärtyä, ja jotkin jengit ovat laajentuneet rikollisjärjestöiksi. Keski-Amerikan jengeistä on tullut hyvin vaikutusvaltaisia, ja ne ohjailevat rikollista toimintaa, jossa liikkuu paljon rahaa. Kartellit ovat myös ottaneet jengejä alemman tason toimintaan sotilaiksi (ja tykinruoaksi).” (s. 221)

Mahdoton tehtävä?

Vyyhti on monimutkainen, eikä sen selvittäminen ole helppoa. Jo tilanteen pieni parantaminen on todella vaikeaa, vaikka siihen olisi halua. On hyvä muistaa, että Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla asuu lähes 600 miljoonaa ihmistä, jotka eroavat toisistaan monin tavoin. Kyse ei ole yhdestä paikasta. Huumekaupan kitkemiseen tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä, missä on aina haasteensa.

Onko tehtävä sitten mahdoton? Ioan Grillon mielestä ei, koska huumekaupan rehottamisella on poliittisia ja rakenteellisia syitä. Niihin puuttumalla Latinalaisen Amerikan maat voivat ajan mittaan päästä ongelmistaan, jotka vaikuttavat nyt kroonisilta. Esimerkiksi korruptiota kitkemällä päästäisiin jo pitkälle.

Huumesodan lukeminen ei ole helppoa, niin musertava aihe on. Grillo tuskailee reviireistä taistelemiseen liittyvän väkivallan turruttavaa vaikutusta. Sille on sen arkipäiväistyttyä helpompi kääntää selkänsä. Toivoa ei ole kuitenkaan menetetty, vaikka Yhdysvaltojen huumeiden vastainen sota onkin sujunut huonosti. Huumesodan lopussa tarjotaan ratkaisuja asioiden korjaamiseksi. Grillon näkemykset jakavat varmasti mielipiteitä, mutta aloitteiden tekeminen on tärkeää.

Esa Mäkijärvi

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Pähkinänkuori-Ian-McEwan-22032017-Otava-517x825

Ilkikurinen Hamlet

Ian McEwan:

Pähkinänkuori

Otava 2017, s. 206

suomentanut Juhani Lindholm

”Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä.” (s. 9) Ian McEwanin (s. 1948) uudesta romaanista on mahdotonta kirjoittaa ilman mainintaa sen välittömäksi klassikoksi muodostuvasta avauslauseesta. Pähkinänkuoren kertoja on tietoiseksi tullut sikiö. McEwan yhdistää kirjassa alkutuotantonsa makaaberin huumorin myöhempien teostensa hallittuun kieleen ja rakenteeseen. Ratkaisu on toimiva.

Pähkinänkuoren asetelma on tuttu McEwanin romaaneista, joissa tavalliset ihmiset syyllistyvät rikoksiin. Kirjoissa tutkitaan pahuutta. Onko se synnynnäistä vai vaikuttavatko siihen olosuhteet? Tämä kysymys on jälleen McEwanin kiinnostuksen kohteena.

Pähkinänkuori on kummallinen muunnelma William Shakespearen klassikkonäytelmästä Hamlet (1609). Romaanin motto on Shakespearelta: ”Jumaliste, vaikka minut suljettaisiin pähkinänkuoreen, minä pitäisin itseäni äärettömän valtakunnan kuninkaana, ellen näkisi pahoja unia.”

McEwan siirtää Hamletin juonittelut muinaisesta Tanskasta nykypäivän Lontooseen ja vaihtaa päähahmot aatelisista tavallisiksi pulliaisiksi. Petosta ja murhaa käsitellään syntymättömän lapsen rajoittuneesta näkökulmasta. Kertoja saa tietonsa ulkomaailmasta salakuuntelemalla äitinsä ja tämän ympärillä olevien ihmisten keskusteluja. Unettomuudesta kärsivä äiti kuuntelee lisäksi BBC:n podcasteja. Sikiö imee tietoa ja tekee siitä tulkintoja.

Aikuisten temppuja

Pähkinänkuori ei ole realistinen, mutta sitä se ei yritäkään olla. Ajatus tietoisesta sikiöstä on herkullinen ja kantaa romaanin pitkälle. Kieli on kliseistä, mutta ratkaisu on kertojan vähäisen sanavaraston takia ymmärrettävä. Kokonaisuus pysyy jälleen täydellisesti McEwanin hallinnassa. Pähkinänkuori ei ole Lapsen oikeuden (2014) veroinen, mutta pääsee lähelle.

McEwan tuntuu nauttivan päästessään pitkästä aikaa revittelemään. Hän on vanhentuessaan liikkunut yhä selvemmin perinteisen lukuromaanin suuntaan. Jotkin Pähkinänkuoren lauseista aiheuttavat siksi varmasti hämmästystä niissä lukijoissa, joille McEwanin suomentamattomat varhaiset kirjat eivät ole tuttuja: ”Kaikki eivät tiedä, millaista on tuntea oman isänsä kilpailijan penis vain muutaman sentin päässä nenästään.” (s. 28)

Kertojaa vatsassaan kantava Trudy on jättänyt miehensä Johnin ollakseen yhdessä tämän veljen Clauden kanssa. Lapsen isästä ei ole täyttä selvyyttä. Trudy ja Claude suunnittelevat murhaavansa Johnin ja rikastuvansa myymällä tämän talon.

Juoni on kuin halvasta trilleristä, mutta McEwanin ilkikurisuus pelastaa paljon: ”Yksikään lapsi, sikiöstä puhumattakaan, ei ole koskaan hallinnut eikä edes haluaisi hallita small talkia. Se kuuluu aikuisten temppuvalikoimaan ja liittyy pitkästymiseen ja petollisuuteen.” (s. 70)

Juhani Lindholmin suomennos on tasokas, vaikka mukaan on jäänyt muutamia huolimattomuusvirheitä. Ne hyppäävät esiin muuten hyvin vetävässä tekstissä: ”Ei sen ollut tarkoitus onnistua, hän tolkuttaa itselleen. Kaikki oli vain minun typerää kiukutteluani. Olen syyllinen vain siihen, että tein vihreen.” (s. 115)

Taidetta vai viihdettä?

Pähkinänkuori on jotakin taide- ja viihderomaanin väliltä. Kevyempi ja raskaampi pohdiskelu kulkevat rinta rinnan, usein jopa samassa lauseessa: ”Olipa toista ihmistä kuinka lähellä tahansa, hänen sisälleen ei voi päästä, ei vaikka olisi hänen sisällään.” (s. 118)

Tyylillisestä leikittelystä ja kummallisesta kertojaratkaisusta huolimatta Pähkinänkuori on melko tyypillinen Ian McEwanin romaani. Se kuvaa näennäisen tavallista maailmaa, jossa väkivalta on arkipäiväistä ja seksi inhottavaa jyystämistä. McEwan ottaa kantaa globaaleihin ongelmiin. Onko kenelläkään oikeutta tehdä lapsia, kun niin moni asia on pielessä? Tämä on yksi kirjassa esitetty kysymys.

Vitsikkyys pelastaa murhasta kertovan ja ajoittain pelkäksi synkistelyksi muuttuvan tarinan. Kertojana toimivalla sikiöllä on huumorintajua, eikä hän pelkää nauraa itselleen. Aikuisten eleiden monitulkintaisuutta ihmetellessään hän toteaa: ”Tuollaisia hienouksia ei opita podcasteista.” (s. 143)

Pähkinänkuori on lyhyt, juuri ja juuri 200 sivua. Tämä toimii teoksen eduksi. Sen vitsit alkaisivat vähänkään pidempään jatkuessaan väsyttää. Kirjan vakavammat kohdat kääntävät myös sopivasti huomion pois sen makaabereista kohdista. McEwan ei lyö kaikkea läskiksi: ”Olen jo perillä siitä että suuri osa elämästämme unohtuu saman tien kun jää taakse. Suurin osa.” (s. 167)

Kehuista McEwan on nostanut rimansa niin korkealle, että Pähkinänkuori tuntuu välityöltä, tauolta ennen jotakin parempaa ja suurempaa. Sovitus (2001) ja Rannalla (2007) ovat edelleen parhaita hänen tällä vuosituhannella tekemiään kirjoja. Pähkinänkuori toimii maukkaana välipalana.

Esa Mäkijärvi