Juha Itkonen: Minun Amerikkani

5759369

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Demokratia Amerikassa, osa kaksi

Juha Itkonen:

Minun Amerikkani

Otava 2017, s. 350

Yhdysvalloista on moneksi. Eri ihmisillä on siitä eri käsityksiä, kuten Juha Itkosen (s. 1975) Minun Amerikkani osoittaa. Itkosen Amerikka on kuin hän itse: avarakatseinen ja liberaali paikka, jossa ei ole sijaa nurkkakuntaisuudelle ja vihalle. On selvää, ettei hänellä riitä ymmärrystä toisin ajatteleville, kuten presidentti Donald Trumpille.

Minun Amerikkani on mukavaa vaihtelua Itkosen tuotannossa. Hänet tunnetaan romaaneistaan, vaikka hän aloitti uransa journalistina ja on parempi asiatekstin kuin proosan tekijä. Hänen uusin teoksensa on yhdistelmä matkakirjaa ja esseetä. Tyyli toimii, vaikka sävy onkin alussa liian anteeksipyytävä: ”Alkaa saman tien hävettää, haluaisin selittää tekojani. En tarkoittanut mitään pahaa. Ei ollut aikomus uhitella. Anteeksi, ajattelin vain omiani, minulla on taipumusta sellaiseen.” (s. 14)

Itkonen kirjoittaa Yhdysvalloista ja suhteestaan siihen. Hänen Amerikkansa on, kuten monien muidenkin, populaarikulttuurin luomus. Se koostuu enemmän tai vähemmän paikkansa pitävistä mielikuvista.

Toisaalta Yhdysvallat ei ole oikeastikaan kovin aito. Siellä tärkeää on show’n jatkuminen ja kulissien pitäminen pystyssä. Kaikki tuntuu aavistuksen lavastetulta: ”Näen sen helposti silmieni edessä, amerikkalaisen elämän kuvitteleminen ei ole minulle vaikeaa, sillä olen elänyt koko elämäni kuviteltujen amerikkalaisten elämien ympäröimänä.” (s. 146)

Amerikkalaiset utopiat

Juha Itkonen kertoo matkustelleensa Yhdysvalloissa laajasti ja useasti. Hän ei ole vieraillut pelkästään koillisrannikon liberaaleissa suurkaupungeissa, vaan myös esimerkiksi Texasin osavaltiossa ja Memphisissä. Hän on kirjoittanut havainnoistaan artikkeleita.

Amerikkalaiset eivät luota valtioon. Se on keskeinen syy maata loputtoman tuntuisesti vaivaaville poliittisille sotkuille. Silti he rakastavat maataan ja sen tähtilippua. Usko Amerikan mahtavuuteen ja poikkeuksellisuuteen muuhun maailmaan verrattuna elää yhä.

Minun Amerikkani keskiöön nousee Donald Trump ja hänen päätymisensä presidentiksi. Itkonen raportoi käynnissä olevista vaaleista ja nivoo ne olennaiseksi osaksi kirjaansa. Rakentavasti ajatteleminen ei ole kuitenkaan helppoa: ”On tyhmää sanoa, että amerikkalaiset ovat tyhmiä. Silti moni heistä on, sillä niin Amerikka toimii, tieto jakautuu yhtä epätasaisesti kuin raha: joillakin on sitä yllin kyllin, toisilla tuskin lainkaan.” (s. 157)

Itkosella ei riitä sympatiaa Trumpille ja hänen kannattajilleen. Lähes yhtä penseästi hän suhtautuu amerikkalaiseen isänmaallisuuteen ja uskonnollisuuteen, jotka tuntuvat suomalaisesta oudoilta. Hän ihmettelee, miten kirjailija J.D. Vancen kaltaiset älykkäätkin ihmiset voivat uskoa niin sokeasti kotimaahansa: ”Mutta Vance ei puhu tosiasioista, hän puhuu tunteesta. Uskosta tai jopa uskonnosta. Mahtavin! Paras! Ainutlaatuinen! American exceptionalism, jälleen kerran.” (s. 247)

Itkosen vuodatusta on välillä vaivaannuttava lukea. Hän päätyy yhä uudestaan tuskailemaan sitä, että Yhdysvallat ei ole hänen haaveittensa ja odotustensa mukainen. Minun Amerikkani toistaa itseään, mutta sisältää silti monia hyviä ajatuksia: ”Amerikkalaiset ovat aina osanneet utopioiden luomisen. Amerikassa on ollut niille tilaa, aivan fyysisestikin, manner on niin laaja ja maata niin paljon.” (s. 268)

Vallankaappaaja Trump

Yhdysvallat on Juha Itkoselle tärkeä. Se on ollut mukana hänen kaikissa romaaneissaan ja sillä on hänen mielessään keskeinen asema. Itkonen tekee Minun Amerikassani tiliä sen kanssa, että hänen unelmiensa maa ei ole täydellinen, eikä ehkä edes hyvä esikuva muille. Moni asia siellä on pielessä, kuten Donald Trumpin vaalivoitto osoitti.

Itkonen vertaa Trumpia Hitleriin. Molemmat lietsoivat pelkoa ja vihaa ja nousivat valtaan voimakkaalla retoriikalla. Itkonen harmittelee sitä, että Trump kaappaa hänen kirjansa. Tämä pelastaa kuitenkin teoksen, sillä ilman Trumpin kaltaista tunteita herättävää tyyppiä Minun Amerikkani olisi jäänyt liian kiltiksi ja tylsäksi, kuten Itkosen romaanit. Itkonen vaahtoaa etenkin Minun Amerikkani viimeisellä kolmanneksella Trumpista hänelle epätyypillisellä tavalla. Kiihkeys yllättää.

Trumpin ansiosta Minun Amerikassani on tervetullutta särmää, joka olisi siitä muuten todennäköisesti puuttunut. Itkosen vahvuus on kiteytetyssä asiatekstissä. Minun Amerikkani ei ole muiden ulkomaalaisten Yhdysvalloista kirjoittamien teosten, kuten Alexis de Tocquevillen klassikon Demokratia Amerikassa (1835), veroinen, mutta puolustaa paikkaansa.

Minun Amerikkani loppuu toiveikkaasti. Trumpin virkaanastujaisten synkistely unohtuu, kun Itkonen pääsee seuraamaan niitä seuraavana päivänä järjestettyä ja uutta presidenttiä vastustavaa marssia. Se palauttaa uskon massojen voimaan: ”Katson päättymättömänä silmieni edestä kulkevaa ihmisvirtaa ja ajattelen tai kenties enemmänkin tunnen uskovani edelleen Amerikkaan.” (s. 348)

Esa Mäkijärvi

Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen (toim.): Dostojevski – kiistaton ja kiistelty

6b3eceb219c3bb4953e99a9c523f12d0_small

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Ääripäiden kirjailija

Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen (toim.):

Dostojevski – kiistaton ja kiistelty

Siltala 2017, s. 255

Fjodor Dostojevskin (1821–1881) klassikon asemasta ei liene epäselvyyttä. Häneen suhtautuminen on hänen korkean asemansa huomioiden kuitenkin hieman ristiriitaista, ilmenee Martti Anhavan ja kumppaneiden toimittamasta esseekokoelmasta Dostojevski – kiistaton ja kiistelty. Vauhdikkaaseen venäläiskirjailijaan voi suhtautua monella tavalla.

Dostojevski – kiistaton ja kiistelty perustuu Venäläisen kirjallisuuden seuran ja Helsingin yliopiston luentosarjaan, joka pidettiin keväällä 2015. Siinä Dostojevskin elämää ja tuotantoa käsiteltiin eri näkökulmista. Siltalan nyt julkaisema teos pohjautuu suurimmaksi osaksi näihin luentoihin, mutta mukana on myös joitakin uusia kirjoituksia.

Dostojevski oli kirjailijana aikaansa edellä. Erityisesti hänen repaleinen ihmiskuvansa oli edistyksellinen 1800-luvulla. Monet mieltävät Dostojevskin osanneen etenkin psykologisen kuvauksen. Hän suhtautui ymmärtäväisesti huono-osaisiin. Samaan aikaan hän oli kuitenkin hyvin nationalistinen ja fundamentalistisen uskonnollinen. Hän piti venäläisiä valittuna kansana ja ortodoksista uskontoa ainoana oikeana suuntana.

Hyvän ja pahan köydenveto

Dostojevski – kiistaton ja kiistelty sisältää monien kirjoittajien tekstejä. Niiden taso vaihtelee erinomaisesta kohtalaiseen. Esimerkiksi Pekka Pesosen ja Torsti Lehtisen esseet ovat todella hyviä. Toisaalta muun muassa Martti Anhavan ja Tommi Uschanovin jutut jäävät niiden tekijöiden osaamisen huomioiden pettymyksiksi. Kaikki eivät saa kiinnostavasta aiheesta kaikkea irti.

Fjodor Dostojevski nousi kirjailijana uudelle tasolle jouduttuaan karkotetuksi Pietarista ja päädyttyään vankileirille Siperiaan. Häntä epäiltiin vallankumoukselliseksi. Noina aikoina Dostojevski oppi ajattelemaan monipuolisemmin: ”Ne lähes kymmenen vuotta, jotka Dostojevski vietti poissa kotikaupungistaan Pietarista, muokkasivat hänestä sen kirjailijan, jonka tunnemme. Hänen käsityksensä ihmisluonnosta, hyvän ja pahan dialektiikasta, kärsimyksen olemuksesta ja inhimillisten olomuotojen loputtomista muunnelmista kiteytyivät noiden raskaiden vuosien aikana.” (s. 75)

Viimeistään Siperiassa Dostojevskissä heräsi voimakas uteliaisuus ihmiseen. Hän ei koskaan lakannut ihmettelemistä yhtäältä elinvoimaamme ja toisaalta meissä vaikuttavia vastakkaisia voimia. Hänen parhaat romaaninsa, kuten Rikos ja rangaistus, Idiootti ja Karamazovin veljekset, kertovat taistelusta kahden ääripään, hyvän ja pahan, välillä. Niissä etsitään apua, joka löytyy usein uskosta. Vain harras ja pyyteetön uskominen voi pelastaa syntisen.

Aivan kuten hahmonsa, Dostojevski poukkoili henkilökohtaisessa elämässään vastuullisuuden ja vastuuttomuuden välillä. Lehtinen kommentoi esseessään Dostojevskissä ilmenneitä vastakohtia: ”Dostojevskin venäläisyys on kosmopoliittista ja nationalistista, vanhoillista ja kumouksellista, nöyrää ja valitun osastaan ylpeää. Hurjimmillaan hän väittää, että venäläiset ovat valittu kansa, joka johtaa rappeutuneen Euroopan totuuteen.” (s. 121)

Aina ajankohtainen

Kaikki eivät Fjodor Dostojevskistä pitäneet. Hänen tunnetuin kriitikkonsa oli mestarillinen kielenkäyttäjä Vladimir Nabokov (1899–1977), jonka mielestä Dostojevski ei osannut ammattiaan lainkaan. Tämä pitää jossain määrin paikkansa. Dostojevski kirjoitti huolimattomasti, kuten kaikki hänen tuotantoonsa tutustuneet tietävät. Hän julkaisi nopeasti, eikä hänen tyylinsä ollut yhtä hiottu kuin esimerkiksi aikalaisella Leo Tolstoilla.

Tolstoita ja Dostojevskiä verrattiin jo heidän eläessään toisiinsa. Heitä pidettiin saman kolikon eri puolina. Tolstoi oli aristokraattisempi ja Dostojevski kansanomaisempi. He hakivat vastauksia heitä vaivanneisiin kysymyksiin kuitenkin osaltaan samoista asioista, kuten uskonnosta.

Dostojevski oli Nabokovin mielestä tyylitön paasaaja. Venäläisistä klassikoista Nikolai Gogol ja Aleksandr Puškin olivat hänestä hyväksyttävämpiä. Dostojevski oli liian yksipuolinen keskittyessään kärsimykseen ja pahuuteen ja unohtaessaan elämän hyvät puolet.

Rikoksen ja rangaistuksen kirjoittaja oli antisemitistinen. Hänen juutalaisvastaisuutensa ja muut ikävät asiat on kuitenkin hänen puolustajiensa toimesta lakaistu maton alle. Dostojevski – kiistaton ja kiistelty tuo ne lyhyesti esiin. Monipuolisuus ja tasapuolisuus ovat kirjan parasta antia.

Mikä sitten oli todellista Dostojevskiä? Tomi Huttunen listaa esseessään aitoina hänen tekstissään pitämiämme seikkoja, kuten ”skandaaleja, kiihkoa, painostusta, houreilua, kuumeista ahdistusta, hämmennystä, nyrjähdyksiä, tolaltaan saattamista, purkauksia, kohtauksia, yletöntä riemua tai valtavaa murhetta, ääripäiden tunnetiloja; mutta ei normaalia, tasapainoista, jokapäiväistä, viileää, leppoisaa, asteittaista, ennakoitavaa tai harmonista.” (s. 196–197)

Tuntuu siltä, että Dostojevski on kiihkeytensä ja ristiriitaisuutensa takia aina ajankohtainen. Häntä halutaan lukea ja hänestä jaksetaan kiistellä. Dostojevski – kiistaton ja kiistelty on hyvä johdatus kirjailijan maailmaan.

Esa Mäkijärvi