Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia

kauno

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.



Yritys omakuvaksi

Mihail Šiškin:

Kaunokirjoituksia

WSOY 2016, s. 294

suomentanut Vappu Orlov

Mihail Šiškin (s. 1961) syntyi Moskovassa ja muutti Sveitsiin vuonna 1995. Hän tuli tunnetuksi kirjailijana asuessaan Euroopassa. Šiškin käsittelee teksteissään kriittisesti Neuvostoliittoa ja Venäjän nykyhallintoa, mistä syystä hän ei ole niitä kannattavissa piireissä kovassa huudossa.

Šiškiniä arvostetaan erityisesti hänen tarkasta psykologisesta silmästään ja tavastaan käyttää venäjää. Hän kirjoittaa synnyinmaastaan, suhtautuen siihen ymmärtäväisesti ja pitäen sen asukkaita pääasiassa samanlaisina kuin muualla.

Kaunokirjoituksia sisältää valikoiman novelleja Šiškinin uran varrelta. Suurin osa niistä on esseistisiä, mikä lisää niiden kiinnostavuutta. Šiškin analysoi Venäjän historiaa sepitteellisen kerronnan lomassa. Monissa tarinoissa on vahva omaelämäkerrallinen ote. Kirjailija puhuu itsestään. Hän peilaa omaa kohtaloaan keksimiinsä hahmoihin ja oikeasti eläneisiin ihmisiin.

Venäjästä naiivisti

Suomentaja Vappu Orlov on kirjoittanut Kaunokirjoituksiin lyhyet jälkisanat, joissa esitellään Mihail Šiškinin elämää ja uraa. Šiškinin oma ääni löytyi vähitellen. Hänen ensimmäiset julkaistut tarinansa olivat vielä melko perinteisiä, mutta pian hän alkoi tehdä monitulkintaisempaa proosaa. Orlovin mukaan niistä löytyy ”omaelämäkertaa, runsaasti sitaatteja kirjallisuudesta, muistelmista ja asiakirjoista, fiktiota, kansanrunoutta ym.” (s. 289)

Tästä tietystä erikoisuudesta johtuen jotkut kriitikot ovat olleet Šiškinin teoksia arvostellessaan hieman ymmällään. Monet heistä ovat päätyneet suosittelemaan hänen kirjojaan sillä varauksella, että lukija on perinteisiä sääntöjä noudattamattomaan proosaan valmis.

Šiškinin rönsyilevä tyyli tuo mieleen turkkilaisen Orhan Pamukin. Kuten Orlov huomauttaa, Šiškinin proosa voisi helposti olla sen sisältämän monenlaisen aineiston takia raskasta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä kirjailija pehmentää tekstiään naiiviudella, jonka oppi omien sanojensa mukaan Leo Tolstoilta. Vaikeitakin asioita voi käsitellä oikealla otteella.

Šiškinille lämmettiin melko hitaasti, mutta hän on nauttinut kansainvälisestä huomiosta 2000-luvulla: ”Šiškinin teokset ovat keränneet lukuisia palkintoja, mm. Venäjän kaikki merkittävimmät kirjallisuuspalkinnot, ja niitä on käännetty noin kolmellekymmenelle kielelle.” (s. 291)

Šiškin on tiiviissä yhteydessä Venäjän kirjallisuuden kaanoniin, vaikka ei asu maassa, ja vaikka hänen tarinansa eivät ole leimallisen venäläisiä. Šiškin suoritti asepalveluksen Neuvostoliitossa, mikä muokkasi sekin hänen sirpaleista identiteettiään: ”Olen muuten ilmeisesti aina vain sen olemattoman maan olemattoman armeijan reservinupseeri.” (s. 12)

Kirjailija ymmärtää, että hänen muuttamisensa Sveitsiin etäännytti hänet venäjän kielestä, sen kehityksestä. Hän suhtautuu asiaan rennosti, vaikka pitääkin kieltä ylipäätään potentiaalisesti vaarallisena: ”Kielen tehtävä onkin Baabelin tornin rakentamisesta lähtien ollut synnyttää väärinkäsityksiä.” (s. 39)

Kaunokirjoituksia on enimmäkseen helppolukuinen, mistä kiitos kuuluu Šiškinin lisäksi suomentaja Orloville. Kaikki ajatukset eivät kuitenkaan avaudu helposti, koska Šiškin ei aina onnistu tavoitteessaan puhua monimutkaisista asioista yksinkertaisesti. Hän sortuu välillä omaan näppäryyteensä.

Parhaimmillaan Kaunokirjoituksia on yksityistä ja yleistä saumattomasti yhdistävissä kertomuksissa, kuten novellissa ”Pyhän Markuksen kellotorni”. Se koostuu enimmäkseen Šiškinin löytämistä kirjeistä, joita kaksi todellista henkilöä lähettivät toisilleen 1900-luvun alun paikkeilla. Novellissa avataan tyylikkäästi kumouksellista liikehdintää, joka johti Venäjällä kommunistisen diktatuurin syntyyn. Samalla Šiškin kertoo kahden toisiinsa rakastuneen ihmisen traagisen tarinan.

Venäläinen sielu

Eräs venäläisten kirjailijoiden ikuisista pakkomielteistä on ollut kysymys venäläisestä sielusta. Mikä se on? Miten se ilmenee? Mihail Šiškin käsittelee hänkin tätä kysymystä, mutta tekee sen omalla tavallaan. Hän pitää vastausta monimutkaisena, eikä pelkää siihen liittyviä ristiriitoja.

Šiškinin mielestä venäläinen kirjallisuus on ollut 1800-luvulta lähtien tärkeä vastavoima maan vallanpitäjien loputtoman oloista mielivaltaa vastaan. Kirjoista löytyy apua, kun maailma tuntuu pahalta: ”Venäläisen kirjallisuuden kieli on Nooan arkki. Yritys pelastua. Siilipuolustus. Sanojen saareke, jolla on määrä saada ihmisarvo säilytetyksi.” (s. 271)

Kaunokirjoitusten sävy on rohkaiseva. Elämä voittaa aina, jopa ja etenkin Venäjällä, joka on kärsinyt värikkään historiansa aikana enemmän kuin tarpeeksi. Yksilön vaikutusmahdollisuudet voivat olla vähäiset, mutta hän voi Šiškinistä tehdä osansa tilanteen parantamiseksi esimerkiksi kirjoittamalla: ”Sanasta tulee todellisuutta. Ja me itse olemme vain osa tätä todellisuutta.” (s. 281)

Esa Mäkijärvi

George Saunders: Sotapuiston perikato

george-saunders-sotapuiston-perikato

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Ilojen ja surujen maa

George Saunders:

Sotapuiston perikato

Siltala 2016, s. 208

suomentanut Markku Päkkilä

Amerikkalaisen lyhytproosan erästä kiinnostavinta nimeä George Saundersia (s. 1958) saadaan lisää suomeksi. Sotapuiston perikato, alkukielellä CivilWarLand in Bad Decline, julkaistiin englanniksi jo vuonna 1996. Suomennosta saatiin odottaa, mutta kääntäjä Markku Päkkilä on tehnyt sen kanssa hyvän työn.

Sotapuiston perikato on Saundersin esikoisteos. Se sisältää novelleja ja pienoisromaanin ”Runsaudenmaa”. Kertomukset julkaistiin alun perin Harper’sin ja The New Yorkerin kaltaisissa arvostetuissa lehdissä. Saundersilla oli jo ennen kirjan ilmestymistä mainetta, mutta vasta sen myötä hän nousi todella esiin.

Sotapuiston perikadon tarinoissa esiintyvät kaikki Saundersin tavaramerkit, kuten musta huumori, filosofiset heitot ja yhteiskunnallinen kritiikki. Teksti on tasapainossa. Nopeilta kertomuksilta oppii pian odottamaan mitä tahansa. Niissä pyöritetään muun muassa Amerikan sisällissodan teemaan perustuvaa kyseenalaista teemapuistoa ja surraan vesipuiston aaltokoneessa kuollutta poikaa.

Kirjan aloittava niminovelli on erityisen kiinnostava. Saunders kirjoittaa siinä muun muassa joidenkin amerikkalaisten taipumuksesta kieltäytyä näkemästä ikäviä asioita ja halusta paeta tarkoituksettomaan viihteeseen: ”Halloween on Puistossa aina tapaus. Mainosesitteessämme sanotaan: Tule ja unohda kaikki syksyn aavemaisessa hehkussa.” (s. 27)

Saunders yllättää jatkuvasti, eikä hänen tarinoittensa aluista pysty yleensä päättelemään niiden loppuja. Kertomukset ovat usein yhtä aikaa hauskoja ja surullisia. Ne kertovat jakautuneesta maasta, jossa yksillä on paljon ja toisille ei ole mitään. Tarjotut näkökulmat ovat erikoisia: ”Kaikki on mennyt poskelleen sen päivän jälkeen kun liiskasin aallontekokoneella sen pikkupojan. En voi unohtaa niitä vedenottoaukossa kelluneita yltä päältä verisiä valkoisia uimahousuja.” (s. 50)

Jakautunut Amerikka

Monet Sotapuiston perikadon hahmot toivovat itselleen parempaa elämää. Ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää toisiaan, sillä jo vuonna 1996, kirjan ilmestyessä, jakolinjat rikkaan ja köyhän Amerikan olivat syvät. Kaikki teoksen henkilöt haluavat tulla amerikkalaiseen tapaan muistetuksi pärjääjinä: ”Niin sujahdan maailmaan äitini jalkojen välistä solakampana ja kauniimpana vauvana ja minua odottaa toisenlainen elämä, jossa olen taitava, sulava kuin kauris, voittaja.” (s. 82)

Kirjoittamista tiiviisti jatkanut George Saunders valitti The New Yorkerin artikkelissaan alkuvuodesta 2016, kuinka hänen kotimaansa on entisestään heikentynyt sekä tunteellisessa että älyllisessä mielessä. Tämä ilmiö on aina ollut Saundersin aiheena. Hänen esikoisteoksensa ei ole tältä osin vanhentunut, vaan on päinvastoin hyvin ajankohtainen.

Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen amerikkalaisten erimielisyydet ovat vain pahentuneet. Trumpin populistinen retoriikka on jakanut amerikkalaiset entistä voimakkaammin eri leireihin. Monet muistelevat nostalgisesti vanhoja hyviä aikoja, kuten myös Sotapuiston perikadon eräässä novellissa tapahtuu: ”Sinisen taivaan alla levittäytyy kaupunkini, kaupunki jossa olen asunut, kaupunki jota olen tavallani rakastanut. Muistan ajan kun talot olivat puuta, ukot kaupustelivat kärryistään kaikenlaista ja museon tienoo oli tulvamaata jossa käytiin eväsretkillä.” (s. 110)

Avoimesti yhteiskunnallinen

Sotapuiston perikadon avoimesti poliittisin teksti on sen päättävä pienoisromaani ”Runsaudenmaa”, jonka alussa ollaan äänestämässä. Pappina toimiva hahmo yrittää luoda yhteishenkeä: ”Hän sanoo että kävi miten kävi meillä on siunaus myötä. Hän myöntää, että meillä on raskas risti kannettavanamme, mutta saamme kuitenkin syödäksemme kolmesti päivässä puhumattakaan siitä että joka päivästä jää käteen nätti summa pikkurahaa vietäväksi kotiin ja puntaroitavaksi kaikessa rauhassa parakissamme josta ei peritä penniäkään vuokraa.” (s. 113)

Tällainen ei kovin vakuuttava retoriikka on tullut viime vuosina tutuksi myös meillä Suomessa. Vaikeuksissa olevat poliitikot väittävät, ettei meillä ole oikeutta valittaa, koska asiat voisivat olla huonomminkin.

Liberaali George Saunders ei tyrkytä proosassaan poliittisia näkemyksiään, mutta niitä ei ole myöskään todella piilotettu: ”Miten kaunis tämän maan on täytynyt olla joskus, kun saattoi hypätä autoon ja ostaa pussillisen hampurilaisia ja ajella missä huvitti, käydä välillä uimassa joessa tai ottaa nokoset puiden alla ilman pelkoa mutageeneistä tai siitä että pyssymiesjoukko tulee ja pidättää ja lähettää loppuiäksi Evergladesin rämeille.” (s. 151)

Saunders julkaisee ensimmäisen romaaninsa Lincoln in the Bardon helmikuussa 2017. On kiintoisaa nähdä, miten kirjailija suoriutuu pidemmästä muodosta. Lyhyessä proosassa hän on kuin kotonaan, kuten Sotapuiston perikato osoittaa. Sen julkaiseminen suomeksi on hienoa. Saundersin lukeminen kannattaa Amerikan syvällisemmän ymmärtämisen kannalta.

Esa Mäkijärvi