Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ola naisen kasvoja

9789513192693_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Vaiettu historia

Svetlana Aleksijevitš:

Sodalla ei ole naisen kasvoja

Tammi 2017, s. 417

suomentanut Pauli Tapio

Naisten roolista sodassa ei ole puhuttu paljoa. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 saanut valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) paikkaa romaanillaan tätä aukkoa. Aleksijevitš on tehnyt monipuolisia kirjoja, jotka yhdistävät asiaproosaa fiktioon. Ne välttelevät määritelmiä.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on hänen parhaita kirjojaan. Nyt tullut julkaisu on uusi ja laajennettu suomenkielinen laitos teoksesta, joka ilmestyi vuonna 1988. Parantelulle on tarvetta, sillä edellinen versio joutui sensuurin kouriin. Sodanvastainen teos kiellettiin Neuvostoliitossa ja ilmestyi vasta Mihail Gorbatšovin aloitettua liennytyspolitiikkansa.

Aleksijevitšin kirjan muoto on epätavallinen. Se on oikeiden ihmisten äänistä koostuva romaani. Kaikki siinä ei välttämättä ole totta, vaikka Aleksijevitš onkin haastatellut sitä varten monia Saksaa vastaan sotineita neuvostoliittolaisia naisia ja lainaa heitä tarkasti.

Joillekin voi tulla yllätyksenä, että toisessa maailmansodassa naisia palveli kaikissa aselajeissa. Heitä näkyi myös etulinjassa. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941 jälkimmäisen naisia liittyi vapaaehtoisesti armeijaan ja puolusti isänmaataan loppuun asti. Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo tästä usein unohdetusta seikasta.

Sota naisten silmin

Sodalla ei ole naisen kasvoja syntyi tarpeesta kertoa 1940-luvun tapahtumista toisesta näkökulmasta. Miesten kantoja on esitelty tarpeeksi. Svetlana Aleksijevitš kommentoi: ”Naisten sodalla on omat värinsä, omat tuoksunsa, oma valonsa ja omat tunteensa. Omat sanansa. Siinä ei ole sankareita tai uskomattomia urotekoja. Siinä on vain ihmisiä omassa epäinhimillisen inhimillisessä toimessaan.” (s. 10)

Suurin osa kirjasta koostuu Aleksijevitšin kuulemien naisten kertomista lyhyistä tarinoista tai anekdooteista. Moni niistä ahdistaa, vaikka mukaan mahtuu aina inhimillistä lämpöä. Yhteistä ääneen pääseville on se, että he olivat sotaan lähtiessään nuoria ja sieltä palatessaan vanhoja. He ikääntyivät nopeasti, paljon nopeammin kuin olisivat halunneet.

Sirpaleiset kertomukset ovat usein järkyttäviä. Ne paljastavat pieniä yksityiskohtia sodasta: ”’Sain urhoollisuusmitalin yhdeksäntoistavuotiaana. Hiukseni harmaantuivat yhdeksäntoistavuotiaana. Viimeisessä taistelussani, yhdeksäntoistavuotiaana, minua ammuttiin molempien keuhkojen läpi ja toinen luodeista läpäisi kaksi selkänikamaani. Jalkani halvaantuivat… minua luultiin kuolleeksi…’” (s. 79)

Lukuisia naisia työskenteli Neuvostoliiton armeijassa sairaanhoitajina. He joutuivat auttamaan haavoittuneita ja todistamaan kauheuksia. He joutuvat etsimään hyvyyttä yllättävistä paikoista, kuten tämä erään sairaanhoitajan pommituksen jälkeinen kommentti osoittaa: ”’Haluatteko tietää, mitä onni on? Minä kerron… Se on sitä, kun löytää kuolleiden joukosta elävän ihmisen…’” (s. 106)

Sodalla ei ole naisen kasvoja koostuu lukuisista tällaisista yksittäisistä todistuksista. Niistä piirtyvä kuva on inhimillisempi kuin virallisessa historiassa, joka koostuu luvuista ja nimistä. Niiden kuvaama sota ei ole siistiä. Veri lentää ja traumat vaivaavat.

Kaikista tarinoista huomaa, että niiden kertominen on ollut tärkeää. Monet naisista ovat odottaneet vuosikymmeniä saadakseen puhua. He ovat vaienneet pakon edessä ja kantaneet raskasta taakkaa hiljaisuudessa. Aleksijevitš saa heidät avautumaan, vaikka jotkut värittävät kertomuksiaan todennäköisesti ylimääräisillä yksityiskohdilla.

Vihan hedelmät

Neuvostoliitto oli tyly yhteiskunta, eikä sotaveteraaneja, ja varsinkaan naisia, aina kohdeltu kunnioittavasti. Monet heistä jätettiin heitteille. Ongelmia ei virallisesti ollut. Svetlana Aleksijevitš raportoi keskusteluistaan neuvostoliittolaisten sensorien kanssa. Heidän mielestään tekijä valehtelee ja tahraa voittajien muiston. Heidän väitteensä ovat absurdeja ja naurettavia.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on voimakkaasti sodan ja totalitarismin vastainen. Yksilöihin suhtaudutaan lämpimästi, mutta heitä hallinneeseen valtioon enimmäkseen kylmästi. Tavalliset ihmiset joutuvat kärsimään taisteluissa ja yhteiskunnallisissa kokeiluissa aina eniten.

Etenkin kirjan lopun partisaanitarinat ovat täynnä puistattavia yksityiskohtia. Niistä välittyy propagandan kasvottomaksi tekemää vihollista kohtaan tunnettu viha: ”’Ja te kysytte, miksi me ryhdyimme taisteluun. Miksi opettelimme ampumaan…’” (s. 335)

Yksi naisista ihmettelee ääneen, että saako kaikesta tästä muka kirjoittaa. Jotkut puhujat tuntuvat jumiutuneen sota-aikaan, kuolleet henkisesti sinne. Heidän muistonsa sisältävät paljon sellaista, mitä ei haluaisi lukea. Kauheuksista muistuttaminen on kuitenkin tärkeää, sillä muuten ne unohtuvat ja toistuvat. Sodalla ei ole naisen kasvoja saa miettimään sotaa toisesta näkökulmasta.

Esa Mäkijärvi

Zadie Smith: Swing Time

9789510421932_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Tiet kotiin

Zadie Smith:

Swing Time

WSOY 2017, s. 463

suomentanut Irmeli Ruuska

Zadie Smith (s. 1975) kirjoittaa viidennessä romaanissaan Swing Timessa jälleen lempiaiheistaan, eli roduista, sukupuolista ja yhteiskuntaluokista. Smith hylkää kuitenkin tällä kertaa edellisen kirjansa Risteymiä (2013) sirpaleisuuden ja palaa eheämpään tyyliin.

Swing Time vakuuttaa suvereenissa tavassaan hallita hahmoja ja tarinaa. Sen juoni ja rakenne ovat selkeitä. Pakottoman oloinen kieli johtaa siihen, että teoksen lukee ahmien, juuri nauttimatta yksityiskohdista. Smith on rakentanut Swing Timen jokaisen osan huolellisesti ja käyttänyt sen hiomiseen aikaa. Romaani koostuu useasta keskenään vuorovaikutuksessa olevasta kerroksesta.

Mikä on hyvää elämää? Miten päästä eteenpäin? Nämä ovat Swing Timen keskeisiä kysymyksiä. Teos kertoo kahdesta tytöstä, jotka kasvavat huonossa naapurustossa Lontoossa. Nimetön kertoja ja Tracey tapaavat tanssitunnilla. Ystävysten elämät kietoutuvat toisiinsa.

Tanssiminen toimii kirjassa vapautumisen vertauskuvana. Hahmot haaveilevat pääsevänsä eroon heitä rajoittavista asioista, kuten kodista ja perheestä: ”Mutta minulle tanssija oli vailla kotipaikkaa, vailla vanhempia tai sisaruksia, vailla kotimaata tai kansaa, vailla mitään velvoitteita, ja juuri sitä ominaisuutta minä rakastin.” (s. 31)

Päähenkilöt ovat toistensa vastakohtia. Siinä missä kertoja on sovinnainen, Tracey on kapinallinen. Molemmat haluavat jotakin muuta kuin kituuttavat vanhempansa. Edellinen pääsee poptähti Aimeen avustajaksi ja matkustaa ympäri maailmaa. Jälkimmäinen polkee paikoillaan, eikä pysty palavasta halustaan huolimatta rikkomaan kahleitaan.

Halu muuttua

Swing Time on tyylitelty ja se on helppo nähdä sovitettuna elokuvaksi. Kirjan nimi on otettu Fred Astairen ja Ginger Rogersin tähdittämästä vuoden 1936 tanssifilmistä Hääkarkuri (englanniksi Swing Time). Musiikki on teoksessa keskeinen kansoja yhdistävä tekijä. Se rikkoo rajat ja auttaa ihmisiä ymmärtämään toisiaan.

Zadie Smith huomauttaa, että rotu on suhteellinen käsite. Swing Timen jamaikalaiset juuret omaava kertoja on Lontoossa musta, mutta Gambiassa valkoinen. Hän matkustelee Afrikassa ja ihmettelee surkeissa olosuhteissa elävien paikallisten haluttomuutta lähteä kodeistaan. Hän on huomaamattaan sisäistänyt kolonialistisen tavan ajatella.

Swing Time vaikuttaa ylistävän amerikkalaista mallia, jossa unelmat toteutuvat kovalla työllä ja olemalla itsenäinen. Kertoja kuvailee ihailevasti Afrikassa tapaamaansa henkilöä, joka ”oli uudenlainen nainen, kenties ympärileikkaamaton, joka tapauksessa naimaton ja lapseton ja vailla suunnitelmia hankkiakaan lasta lähiaikoina.” (s. 310)

Muutoksen vaatimus kääntyy kuitenkin puhujaa vastaan. Smith vihjailee naiivisti, että osaansa tyytyvät ja sydäntään seuraavat ihmiset ovat onnellisimpia. Swing Timen suorittajat, kuten kertoja ja tämän poliittisesti aktiivinen äiti, ovat surullisia. He eivät ole missään kotonaan. He ovat tyytymättömiä sekä rapistuneissa lähiöissä että rahan ympäröiminä. Mikään ei todella tyydytä heitä.

Sokea usko

Swing Time alkaa 1980-luvulta ja päättyy vuoteen 2008. Zadie Smith kirjoittaa terävästi monista asioista, kuten sokeasta uskosta teknologisen kehityksen pelastavaan voimaan. Kertoja pitää äidin hankkimaa vanhaa tietokonetta taivaan lahjana: ”Astuimme yhdessä uuteen tilaan, joka ihmisten välille avautui, yhteys, jolla ei ollut täsmällistä alkua tai loppua ja joka voi olla auki aina, ja äiti oli ensimmäisiä tietämiäni ihmisiä, jotka ymmärsivät sen ja osasivat ottaa siitä irti kaiken hyödyn.” (s. 313)

Internetin ilmaantuminen ei kuitenkaan tuo meitä lähemmäs toisiamme. Mikään ei pysäytä tai hidasta Swing Timen keskeistä voimaa, muutosta. Hahmot vanhenevat ja kuolevat. He eivät opi mitään, vaan syyllistyvät samoihin virheisiin. He toikkaroivat eteenpäin osaamatta asettua itsensä ulkopuolelle.

Smith kuvaa vieraantumista poptähti Aimeen kautta. Hän on juhlittu ja rakastettu, mutta tuntuu teeskentelijältä. Kaikki hänen ajatuksensa ja tekonsa ovat osa huolellisesti rakennettua näytöstä: ”Minusta poseerauksessa yhdistyi monta hänen elämänsä vaihetta: äiti ja rakastettu, isosisko, paras ystävä, supertähti ja diplomaatti, miljardööri ja katulapsi, tytönhupakko ja merkittävä nainen. Mutta miksi hänen piti saada ottaa kaikki, omistaa kaikki, tehdä kaikkea, olla kaikkea, kaikkialla, kaiken aikaa?” (s. 349)

Irmeli Ruuskan suomennos on loistava ja siirtää teoksen upeasti kieleltä toiselle. Swing Timessa etsitään paikkaa, johon kuulua. Se jää löytämättä, koska kertoja ei tiedä rauhan löytyvän sisältään. Hän ihmettelee vanhempiensa jäljissä kulkevaa Traceya, joka ei jää suremaan epäonnistumisiaan: ”Jos hänen elämäntarinansa oli siinä, se tuotti pettymyksen.” (s. 367)

Esa Mäkijärvi

Panu Rajala: Virvatuli – Eino Leinon elämä

9789510416150_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Runoilijan kahdet kasvot

Panu Rajala:

Virvatuli – Eino Leinon elämä

WSOY 2017, s. 596

Suomen täyttäessä 100 vuotta on hyvä tilaisuus muistella kansallisrunoilijaamme Eino Leinoa (1878–1926). Hän oli tuottelias kirjailija, joka väsyi muun muassa alkoholismin ja liian suuren työmäärän takia. Leino julkaisi romaaneja, näytelmiä, esseitä, pakinoita ja suomennoksia, mutta hänen parhaat kirjansa löytyvät lukuisten runokokoelmien joukosta.

Leinon elämää ja tuotantoa Virvatulessa käsittelevä Panu Rajala (s. 1945) ei pelkää laajoja ja vaikeita aiheita. Hän on käsitellyt aiemmin esimerkiksi F.E. Sillanpäätä, Olavi Paavolaista ja Mika Waltaria. Hänen eräänä pääteoksenaan voidaan pitää vuonna 2008 ilmestynyttä elämäkertaa Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset, jonka kaltainen Virvatuli on.

Leinon ura lähti käyntiin vauhdilla. Lapista Helsinkiin muuttanut nuori mies ”debytoi runoilijana jo 1896, kahdeksantoistavuotiaana, kahdella kokoelmalla, Maaliskuun lauluja ja Tarina suuresta tammesta. Maailma oli auki hänen edessään.” (s. 45)

Isoveli Kasimir auttoi Leinoa tutustumaan pääkaupungin rientoihin ja pääsemään piireihin. Veljekset olivat samanlaisia: monipuolisia, kunnianhimoisia, epäkäytännöllisiä ja taloudellisesti toistaitoisia miehiä, joilla oli suuria suunnitelmia. Heistä kuitenkin vain nuorempi pääsi todella esiin. Niin ikään lupaava Kasimir käynnisti lukuisia epäonnistuneita hankkeita ja paloi loppuun.

Levoton mies, levoton maa

Eino Leino omasi valtavan työmoraalin, eikä pysynyt hetkeäkään paikoillaan. Hän julkaisi useita kirjoja vuodessa. Niihin lukeutuu klassikkoja ja epäonnistumisia. Varhaistuotannon ja koko uran merkkipaalu on runokokoelma Helkavirsiä (1903), jossa Leino yhdistää saumattomasti Kalevalan, kristinuskon ja antiikin maailmat. Teos syntyi yllättäen: ”Leino kirjoitti ilmeisen sanainspiraation vallassa jotakin, mikä kumpusi syvältä pohjolan pojan mielestä spontaanisti. Ei ollut lähteitä käsillä, ei mitään etukäteissuunnitelmaa.” (s. 91)

Helkavirsiä jakoi ilmestyessään mielipiteitä ja se nostettiin klassikoksi vasta myöhemmin. Jotkut kriitikot suhtautuivat Leinoon ylipäätään penseästi, minkä kirjailija pisti kateuden ja vihan piikkiin. Panu Rajala korjaa kuitenkin Virvatulessa yleisen harhakäsityksen, jonka mukaan Leinoa vähäteltiin järjestelmällisesti hänen elinaikanaan. Todellisuudessa hän oli sekä kansan että virallisten piirien suosikki jo nuorena.

Kirja-arvostelijat ja kollegat ihmettelivät lähinnä hänen liian kovaa vauhtiaan, mikä jätti monet hänen teoksensa viimeistelemättömiksi. Leino pakeni paineita ryyppäämiseen ja sekaviin naissuhteisiin. Hän keräsi ystäviä ja rakastettuja magneettisella persoonallisuudellaan: ”Kuten on ennenkin huomattu, Leino oli läheisriippuvainen ja rakkausfriikki. Halutessaan hän sai tahtonsa läpi.” (s. 116)

Suomen kansallisrunoilija kärsi häneen kohdistetuista odotuksista. Hän antautui houkutuksille, eikä aina ottanut vastuuta teoistaan. Yksityiselämän sotkut hän nivoi itsenäistyvän ja levottoman kotimaansa vaikeuksiin: ”Leino aavisti kohtalonsa, aikaisen vanhuuden, nuorena kuolemisen, mutta liitti sen koko kansan ominaisuudeksi. Näin oma osa oli helpompi kantaa.” (s. 121)

Luova tahto

Eino Leino loisti runoissa ja pakinoissa, mutta pärjäsi huonommin näytelmissä ja proosassa. Hänen kirjallinen perintönsä on tunnustetuksi klassikoksi ristiriitainen. Panu Rajalan kirjan nimi Virvatuli viittaa Leinon häilyvyyteen ja leimahteluun. Elämäkerturin oli vaikea saada hänestä otetta. Yritys on kuitenkin hyvä, vaikka aivan Unio mystican veroinen Virvatuli ei ole.

Virvatuli on siitä virkistävä, että Leinon huonoja puolia ei lakaista siinä maton alle. Rajala kritisoi etenkin Leinon kyvyttömyyttä ihmissuhteissa. Hän teki naisilleen ja vihamiehilleen pahaa: ”Vaikka Leinolla oli tunnetusti laaja ja antelias sydän ja hän halusi aika ajoin syleillä koko maailmaa, hänessä piili myös arvaamattoman häijyä haavoittamisen halua.” (s. 269)

Rajala kirjoittaa avartavasti myös Leinosta ja politiikasta. Hän seurasi sitä aktiivisesti ja halusi vaikuttaa siihen, mutta ei ollut tarpeeksi käytännönläheinen ollakseen osaava poliitikko. Hän jäi tarkkailijaksi ja tuuliviiriksi. Leino ajoi innoissaan Suomen itsenäistymishanketta, mutta järkyttyi sisällissodan katastrofista.

Vuoden 1918 sisällissota käytiin, kun Leino alkoi jo olla fyysisesti ja henkisesti lopussa. Hänen reaktionsa väkivaltaisuuksiin ei ollut kovin järkevä. Hän hehkutti estoitta valkoisia ja pystyi vasta vuosien päästä näkemään asiat tasapuolisemmin.

Mistä sitten johtui Leinoa ajanut ja vaivannut kiire? Leinolla oli valtava luova tahto. Rajala kiteyttää hänen motivaationsa muutamaan lauseeseen, joiden selväjärkisyys ja täsmällisyys on tyypillistä Virvatulelle: ”Leino sanoi halunneensa elää vapaana ammattikirjailijana, hänen täytyi elää kynästään. Aina hänellä oli sellainen tunne, että hänelle oli annettu liian vähän aikaa.” (s. 520)

Esa Mäkijärvi