Shefki Kuqi – Kosovon härkä

page_1_thumb_large

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017.

Miehemme maailmalla

Mika Wickström:

Shefki Kuqi – Kosovon härkä

Tammi 2017, s. 243

Atomivoimala, Kosovon härkä, Seriffi… rakastetuimmilla jalkapalloilijoilla on monta lempinimeä. Balkanilla syntynyt Shefki Kuqi (s. 1976) nousi yhdeksi Suomen pidetyimmistä pelaajista, kiitos pelottomuutensa ja periksiantamattomuutensa. Mika Wickström (s. 1965) kertoo nyt Kuqin tarinan.

Kuqin elämäkerta Kosovon härkä on lyhyt ja rento kirja, jonka selvänä esikuvana toimii taannoinen hittiteos Minä, Zlatan Ibrahimoviç (2011). Sen tekijä David Lagercrantz antoi Ibrahimoviçin puhua ja häivytti itsensä taustalle. Wickström toimii samoihin. Vain Kuqi on esillä, eikä haastattelija ja puhtaaksikirjoittaja Wickströmin nimeä löydy edes Kosovon härän kannesta.

Kuqi on taistelija, josta on annettu Suomessa hieman yksipuolinen kuva. Hyökkääjää ei suoraviivaisen pelityylinsä takia aina otettu tosissaan. Hänen fysiikkansa oli mahtava, mutta hän ei ollut tekniikkansa puolesta maailman parhaita. Etenkin lehdistö jaksoi vääntää hänestä vitsiä: ”Musta haluttiin tehdä vähän jotain camphahmoa. Tosiasiassa mä olin Englannin-vuosinani puhdasverinen ammattilainen – ei mikään camphahmo pelaa niissä sarjoissa.” (s. 8)

Suomesta Englantiin

Shefki Kuqin perhe muutti Kosovosta Suomeen 1990-luvun alussa, Balkanin kärsiessä etnisesti motivoituneesta väkivallasta. Kuqi valitsi jalkapallon, koska se oli kaikille iästä, koosta ja väristä riippumatta yhdistävä tekijä. Lajin avulla Kuqi integroitui nopeasti Suomeen ja sai arvostusta.

Kuqi pelasi ensimmäisen aikuisten kautensa vuonna 1994 Mikkelin Kissoissa. Hän pääsi pian Veikkausliigaan, koska hänen omistautumisensa oli täydellistä. Vastaavaa ei yleensä koettu Suomessa. Kuqi ei valittanut, vaan puski eteenpäin. Hän eli ja hengitti jalkapalloa.

Kosovon härän enimmäkseen Suomeen sijoittuva alku ei ole kovin kiinnostava. Kirja vetää paremmin Kuqin siirtyessä pelaamaan Englantiin ja lyödessä siellä läpi ammattilaisena. Kuqista pidetään, koska hän on kentän ulkopuolella mukava mies ja viheriöllä esikuvallinen gladiaattori.

Teoksesta paistaa läpi Kuqin turhautuminen Suomen surkeaa jalkapallokulttuuria kohtaan. Suomi ei ole oikea jalkapallomaa, koska meiltä puuttuu vähän kaikkea. Kuqi kritisoi liian kilttejä tyyppejä, kuten Antti Muurista. Hyökkääjä arvostaa enemmän vaativia persoonallisuuksia, kuten Pasi Rautiaista, jota hän hehkuttaa vuolaasti: ”Mun mielestäni Pasia ei ole arvostettu tarpeeksi Suomessa. Hän oli erittäin vaativa ja jopa turhankin tarkka kaikista valmennukseen liittyvistä asioista, mutta se kertoi vain hänen sitoutuneisuudestaan. Hänen visionsa ja tahtotasonsa olivat vertaansa vailla.” (s. 65)

Kuqin henkinen koti löytyi kovapintaisesta Isosta-Britanniasta ja etenkin maan toiseksi ylimmältä jalkapallon sarjatasolta, jonka armottomassa maailmassa hän viihtyi hyvin. Kosovon härkä ei sisällä mehukkaita paljastuksia, mutta mukana on kiinnostavia anekdootteja esimerkiksi hämäristä pelaaja-agenteista ja tiettyjen englantilaisten seurojen vanhanaikaisesta tavasta toimia.

Kirjan kiinnostavin anti liittyykin kuvauksiin ammattijalkapalloilijan arjesta. Kuqi puhuu muun muassa harjoituksissa tapahtuneista tappeluista, jotka ”kertovat omaa kieltään siitä, millaisessa maailmassa ammattilaiset elävät. Kilpailu on hiton kovaa ja rapatessa roiskuu. Jollet pidä puoliasi, jäät jalkoihin.” (s. 83)

Raaka peli sopi Kuqille, joka antoi jo Suomessa joukkueilleen kaikkensa. Hänen tinkimättömyytensä ei jää Kosovon härässä epäselväksi: ”Pientä takapakkia tuli, kun mursin nenäni, mutta seuraavassa pelissä menin kentälle maski naamallani ja puskin heti maalin.” (s. 93)

Reissumies

Shefki Kuqi oli ammattilaisurallaan todellinen kiertolainen ja vaihtoi seuraa lähes vuosittain. Sama näyttää toistuvan nyt valmentajana. Kuqi löytää kuitenkin asiaan positiivisen näkökulman: ”Jos olisin pelannut vain parissa jengissä ja muutaman koutsin valmennuksessa, en ehkä tietäisi jalkapallosta niin paljon kuin nyt.” (s. 179)

Merkittävää kyllä, Kuqi oli ensimmäinen Suomen maajoukkueen ulkomaalaistaustainen pelaaja. Hän auttoi faneja pääsemään ennakkoluuloistaan ja ymmärtämään maailman muutosta. Hänen uransa Suomen paidassa ei ollut hohdokas, koska hän ei päässyt sen päälleen pukiessaan yleensä aloituskokoonpanoon, vaan tuli mukaan vaihdosta.

Kuten Kosovon härästä selviää, pelin seuraaminen sivusta on vaikeaa ammattilaiselle. Kuqilla on ollut loukkaantumisia, eikä hän ole aina saanut janoamaansa arvostusta. Suomessa ei ole huomioitu tarpeeksi Kuqin saavutuksia. Hän on osoittanut tasonsa Englannin ylimmillä sarjatasoilla, eikä niissä pärjätä pelkillä lihaksilla.

Kosovon härkä on lämmin, rehellinen ja kompakti kirja, joka ei kuitenkaan nouse kovin paljon jalkapalloilijoiden elämäkertojen harmaan massan yläpuolelle. Mika Wickstöm osaa kirjoittaa ja Kosovon härkä on tasaista työtä. Kuqin tarina on hieno, mutta aivan kaikkea siitä ei tässä lyhyessä teoksessa saada irti.

Esa Mäkijärvi

Paul Auster: 4 3 2 1

9789513192808_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017. Sivunumerot ovat kirjan sähköversiosta.

Yritys suureksi tarinaksi

Paul Auster:

4 3 2 1

Tammi 2017, s. 1141

suomentanut Ilkka Rekiaro

Paul Auster (s. 1947) ei ole julkaissut uusia romaaneja vähään aikaan. Hän on keskittynyt muuhun ja väittänyt jopa lopettavansa proosan kirjoittamisen kokonaan. 4 3 2 1 on hänen ensimmäinen romaaninsa seitsemään vuoteen. Sen huomattava pituus tuntuu kertovan siitä, että Austerin on ollut lajityypin makuun jälleen päästyään vaikea lopettaa.

Austeria on verrattu Philip Rothiin ja Don DeLilloon, kriitikkojen ja palkitsijoiden suosikkeihin, vaikka hän on lähempänä Haruki Murakamia ja Stephen Kingiä. Massat rakastavat Austeria. Hänen kirjoissaan on haastavia elementtejä, mutta ennen kaikkea hän haluaa viihdyttää.

Austerin lempiaiheita ovat identiteetti ja sattuma, mitkä ovat myös 4 3 2 1:n kantavia teemoja. Romaani kertoo amerikkalaisesta Archie Fergusonista, mutta Auster ei tyydy kertomaan vain yhtä tarinaa. Auster kirjoittaa Fergusonin elämästä neljästä eri näkökulmasta ja neljältä eri aikatasolta. Kaikki ne jäävät jossain määrin auki: ”Kaikkiin kysymyksiin ei näköjään ollut vastausta.” (s. 50)

Vaihtoehtoisia todellisuuksia

Uutta 4 3 2 1:ssä on näkökulmien vaihtelun lisäksi Paul Austerin tapa kirjoittaa pitkiä lauseita. Hän on aiemmin ilmaissut itseään tiiviimmin, mutta revittelee nyt enemmän. Samoista tapahtumista kerrotaan muutamia versioita, joista lukija voi valita mieleisensä.

Fergusonin elämät muistuttavat kuitenkin liikaa toisiaan. 4 3 2 1 olisi toiminut paremmin, jos Auster olisi tehnyt vaihtoehtoisista todellisuuksista oikeasti erilaisia. Yllättävät käänteet muuttavat tilannetta, mutta mitään järisyttävää ei tapahdu. Ferguson ja hänen ympärillään olevat ihmiset ovat pohjimmiltaan tavallisia, vaikka heissä on eksentrisiä piirteitä.

Romaania ei ole sen erikoisesta asetelmasta ja sen rönsyilevistä lauseista huolimatta haastava seurata. Kuten Austerin muu tuotanto, se ei halua aiheuttaa lukijoille päänsärkyä. Ilkka Rekiaron suomennos on lähes virheetön, mutta se johtuu enimmäkseen Austerin hallitusta tavasta kirjoittaa.

Austerin fanit löytävät 4 3 2 1:stä helposti tuttuja elementtejä. Ferguson on syntynyt samaan aikaan kuin Auster, mikä tuo kirjaan omaelämäkerrallista sävyä. Päähahmo haaveilee tarinansa kirjoittamisesta, mutta hänen kaavailemansa teos jää kesken. Hänen elämiään merkitsee vaikea suhde isään, mutta sen käänteet ovat sattumaa. Ihmisen vaikutusmahdollisuudet omaan kohtaloonsa ovat lopulta vähäiset.

Kaikki tämä on tyypillistä Austeria, eikä 4 3 2 1 missään vaiheessa todella yllätä. Sen avonaista rakennetta voi pitää rasittavana tai viehättävänä: ”Maailma ei enää ollut todellinen. Kaikki siinä oli väärennettyä jäljennöstä siitä millainen sen olisi pitänyt olla, eikä mitään, mitä siinä tapahtui, olisi saanut tapahtua. Ferguson eli pitkään tämän illuusion lumoissa, eli päivänsä kuin unissakävelijä ja yritti illalla saada unen päästä kiinni, oli kyllästynyt maailmaan, johon oli lakannut uskomasta, ja epäili kaikkea mitä silmillään näki. (s. 109)

Sattuman soittoa

Paul Auster on halunnut tehdä päätyönsä, suuren amerikkalaisen romaanin. Puitteet ovat kunnossa. Auster on tehnyt huolellista taustatyötä, mikä näkyy 4 3 2 1:een ripoteltuina runsaina historiallisina yksityiskohtina. Siinä listataan merkittäviä tapahtumia, mutta tärkeämmiksi nousevat ihmisten henkilökohtaiset huolet.

Elämän sattumanvaraisuuden pakkomielteinen korostaminen johtaa kuitenkin jälleen siihen, ettei Auster ole kovin kiinnostunut hahmoistaan ja heidän vaiheistaan. Mitä pidemmälle valtava romaani etenee, sitä etäisemmiksi henkilöt tulevat.

4 3 2 1 tuntuu hukatulta mahdollisuudelta. Se jää liian pinnalliseksi, eikä siinä mennä tarpeeksi pitkälle. Sen draama on puuduttavan keskiluokkaista: ”Kuinka surullinen, Francie sanoi, kuinka surullinen ja pettynyt hän olikaan huomatessaan, että hänen kultapojastaan oli tullut valehteleva petkuttaja, että Ferguson oli vain yksi mäntti monien mänttien joukossa, ja miten Ferguson kehtasi käyttää häntä hyväkseen sillä lailla, raahata tyttöystävänsä Vermontiin naidakseen tämän kanssa kaikkien selän takana?” (s. 383)

Tällaisten välikohtausten jälkeen jää kaipaamaan ydinpommia tai muuta kunnon rytinää, mutta Auster ei lopulta ole tarpeeksi rohkea kirjoittaakseen historiaa uudelleen. Hän on kiinnostuneempi hahmojensa arjesta. Tässä ei ole välttämättä mitään vikaa, mutta näillä painotuksilla 4 3 2 1:n olisi pitänyt olla paljon lyhyempi.

Massiivinen romaani ei muuta ihmisten käsityksiä Austerista. Se on nokkela kirja, eikä tuo tekijänsä mittavaan tuotantoon juuri uutta. Teos jakaa mielipiteitä. Se on hyvää ajanvietettä, mutta käytännössä mikään ei perustele sen pituutta.

Fergusonista tulee tarinan eräässä haarassa kapinallinen, mutta hän kaipaa entiseen. Samoin on ehkä käynyt Austerille: ”Hän tiesi, että hänen oli ryhdistäydyttävä tai muuten raajat irtoaisivat ja hän viettäisi loppuvuoden ryömien maassa kuin mato.” (s. 593)

Esa Mäkijärvi

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ola naisen kasvoja

9789513192693_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Vaiettu historia

Svetlana Aleksijevitš:

Sodalla ei ole naisen kasvoja

Tammi 2017, s. 417

suomentanut Pauli Tapio

Naisten roolista sodassa ei ole puhuttu paljoa. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 saanut valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) paikkaa romaanillaan tätä aukkoa. Aleksijevitš on tehnyt monipuolisia kirjoja, jotka yhdistävät asiaproosaa fiktioon. Ne välttelevät määritelmiä.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on hänen parhaita kirjojaan. Nyt tullut julkaisu on uusi ja laajennettu suomenkielinen laitos teoksesta, joka ilmestyi vuonna 1988. Parantelulle on tarvetta, sillä edellinen versio joutui sensuurin kouriin. Sodanvastainen teos kiellettiin Neuvostoliitossa ja ilmestyi vasta Mihail Gorbatšovin aloitettua liennytyspolitiikkansa.

Aleksijevitšin kirjan muoto on epätavallinen. Se on oikeiden ihmisten äänistä koostuva romaani. Kaikki siinä ei välttämättä ole totta, vaikka Aleksijevitš onkin haastatellut sitä varten monia Saksaa vastaan sotineita neuvostoliittolaisia naisia ja lainaa heitä tarkasti.

Joillekin voi tulla yllätyksenä, että toisessa maailmansodassa naisia palveli kaikissa aselajeissa. Heitä näkyi myös etulinjassa. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941 jälkimmäisen naisia liittyi vapaaehtoisesti armeijaan ja puolusti isänmaataan loppuun asti. Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo tästä usein unohdetusta seikasta.

Sota naisten silmin

Sodalla ei ole naisen kasvoja syntyi tarpeesta kertoa 1940-luvun tapahtumista toisesta näkökulmasta. Miesten kantoja on esitelty tarpeeksi. Svetlana Aleksijevitš kommentoi: ”Naisten sodalla on omat värinsä, omat tuoksunsa, oma valonsa ja omat tunteensa. Omat sanansa. Siinä ei ole sankareita tai uskomattomia urotekoja. Siinä on vain ihmisiä omassa epäinhimillisen inhimillisessä toimessaan.” (s. 10)

Suurin osa kirjasta koostuu Aleksijevitšin kuulemien naisten kertomista lyhyistä tarinoista tai anekdooteista. Moni niistä ahdistaa, vaikka mukaan mahtuu aina inhimillistä lämpöä. Yhteistä ääneen pääseville on se, että he olivat sotaan lähtiessään nuoria ja sieltä palatessaan vanhoja. He ikääntyivät nopeasti, paljon nopeammin kuin olisivat halunneet.

Sirpaleiset kertomukset ovat usein järkyttäviä. Ne paljastavat pieniä yksityiskohtia sodasta: ”’Sain urhoollisuusmitalin yhdeksäntoistavuotiaana. Hiukseni harmaantuivat yhdeksäntoistavuotiaana. Viimeisessä taistelussani, yhdeksäntoistavuotiaana, minua ammuttiin molempien keuhkojen läpi ja toinen luodeista läpäisi kaksi selkänikamaani. Jalkani halvaantuivat… minua luultiin kuolleeksi…’” (s. 79)

Lukuisia naisia työskenteli Neuvostoliiton armeijassa sairaanhoitajina. He joutuivat auttamaan haavoittuneita ja todistamaan kauheuksia. He joutuvat etsimään hyvyyttä yllättävistä paikoista, kuten tämä erään sairaanhoitajan pommituksen jälkeinen kommentti osoittaa: ”’Haluatteko tietää, mitä onni on? Minä kerron… Se on sitä, kun löytää kuolleiden joukosta elävän ihmisen…’” (s. 106)

Sodalla ei ole naisen kasvoja koostuu lukuisista tällaisista yksittäisistä todistuksista. Niistä piirtyvä kuva on inhimillisempi kuin virallisessa historiassa, joka koostuu luvuista ja nimistä. Niiden kuvaama sota ei ole siistiä. Veri lentää ja traumat vaivaavat.

Kaikista tarinoista huomaa, että niiden kertominen on ollut tärkeää. Monet naisista ovat odottaneet vuosikymmeniä saadakseen puhua. He ovat vaienneet pakon edessä ja kantaneet raskasta taakkaa hiljaisuudessa. Aleksijevitš saa heidät avautumaan, vaikka jotkut värittävät kertomuksiaan todennäköisesti ylimääräisillä yksityiskohdilla.

Vihan hedelmät

Neuvostoliitto oli tyly yhteiskunta, eikä sotaveteraaneja, ja varsinkaan naisia, aina kohdeltu kunnioittavasti. Monet heistä jätettiin heitteille. Ongelmia ei virallisesti ollut. Svetlana Aleksijevitš raportoi keskusteluistaan neuvostoliittolaisten sensorien kanssa. Heidän mielestään tekijä valehtelee ja tahraa voittajien muiston. Heidän väitteensä ovat absurdeja ja naurettavia.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on voimakkaasti sodan ja totalitarismin vastainen. Yksilöihin suhtaudutaan lämpimästi, mutta heitä hallinneeseen valtioon enimmäkseen kylmästi. Tavalliset ihmiset joutuvat kärsimään taisteluissa ja yhteiskunnallisissa kokeiluissa aina eniten.

Etenkin kirjan lopun partisaanitarinat ovat täynnä puistattavia yksityiskohtia. Niistä välittyy propagandan kasvottomaksi tekemää vihollista kohtaan tunnettu viha: ”’Ja te kysytte, miksi me ryhdyimme taisteluun. Miksi opettelimme ampumaan…’” (s. 335)

Yksi naisista ihmettelee ääneen, että saako kaikesta tästä muka kirjoittaa. Jotkut puhujat tuntuvat jumiutuneen sota-aikaan, kuolleet henkisesti sinne. Heidän muistonsa sisältävät paljon sellaista, mitä ei haluaisi lukea. Kauheuksista muistuttaminen on kuitenkin tärkeää, sillä muuten ne unohtuvat ja toistuvat. Sodalla ei ole naisen kasvoja saa miettimään sotaa toisesta näkökulmasta.

Esa Mäkijärvi