Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

9789510419977_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2016.

Pahuus meissä

Riku Korhonen:

Emme enää usko pahaan

WSOY 2016, s. 392

Onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha? Muun muassa tähän kysymykseen Riku Korhonen (s. 1972) yrittää monipuolisessa uudessa romaanissaan vastata. Emme enää usko pahaan on hänen paras kirjansa tähän asti. Se on hallittu ja hienovarainen. Siinä käsitellään pahuuden luonteen lisäksi esimerkiksi henkistä tyhjyyttä.

Emme enää usko pahaan kertoo yrittäjä Eero Viitasesta, hänen vaimostaan Ainosta ja heidän kahdesta lapsestaan. Heidän elämänsä on liian tavallista, joten Eero päättää aiheuttaa jännitystä järjestämällä vaimonsa lavastetun kaappauksen. Asiat menevät pieleen kohtalokkaalla tavalla.

Korhosen kirja valittiin hiljattain ehdolle Finlandia-palkinnon saajaksi. Tämä ei ole yllätys, sillä teos sisältää poikkeuksellisen hyvin kirjoitettuja kohtia. Romaani ei ole aivan kansainvälistä tasoa, mutta erottuu edukseen kotimaisessa kirjallisuudessa. Sen nostaminen joulumyyntiä vauhdittavan tunnustuksen saajaksi ei sekään olisi ihme.

Vääristyneet arvot

Riku Korhonen kritisoi nykyisiä pinnallisia arvoja. Ihmiset ovat eksyksissä, eikä pelkkä arki riitä heille. Hän kertoo sieppauksesta, joka johtaa turvattomuuden tunteen lisääntymiseen Suomessa: ”Kansan yhtenäisyys oli rikki, sieppaajia tulisi lisää, ja turvallisuuspalveluja, henkilösuojausta ja sieppausvakuutuksia.” (s. 21)

Emme enää usko pahaan ei ole kuitenkaan liian osoitteleva, vaan sen voima on taidokkaasti rakennetussa tarinassa. Korhonen pehmentää vakavuutta kauniilla lauseilla: ”Sinä elokuun alun päivänä Kuuvuorta painoi kostea ilmamassa. Pyhän Katariinan kirkon yllä paisui tumma ihmisaivojen tavoin poimuttunut pilvi, hiekkateiden varsilla kulottuneet heinät seisoivat hievahtamatta ja tummenneet vaahteranlehdet roikkuivat pysähtyneessä ilmassa.” (s. 66)

Kolme kuudesta tämän vuoden Finlandia-ehdokkaasta tulee Turusta. Siellä tehdään erinomaista kirjallisuutta, ja onkin vain sopivaa, että Emme enää usko pahaan sijoittuu sinne. Helsingistä on kirjoitettu tarpeeksi. Korhosen romaanin sanoma on kuitenkin universaali. Se kasvaa kuvaukseksi suuntansa kadottaneista länsimaista ja niissä elävistä hämmentyneistä ihmisistä.

Runsaasta yhteiskunnallisesta kommentoinnista huolimatta Korhonen on edelleen parhaimmillaan kuvatessaan rakkautta. Vaikka asiat ovat pielessä, parisuhteen solmiminen ja perheen perustaminen toimivat edelleen reittinä hyvään elämään: ”Aino halusi olla hiljaa. He istuivat kasvot aurinkoon, ja Ainon suljettujen luomien alla lempeämpi violetti hehku lämmitti sokaisematta ja teki helpommaksi luottaa mihin kaikkeen kotia etsiessä oli tarpeen luottaa.” (s. 113)

Korhonen kritisoi kirjassaan nelikymppisten sukupolvea, johon hän itsekin kuuluu, mutta analysoi ikätovereitaan myös ymmärtäväisesti. Monet teoksessa tapahtuvista ikävistä käänteistä pannaan keski-ikäistyvien miesten ja naisten omaksumien vääristyneiden arvojen piikkiin.

Koska Korhonen kirjoittaa vähän kaikesta, hänen kykynsä pitää tarina koossa on hämmästyttävä. Näin hän kirjoittaa päihdeongelmaisista: ”Hän oli oppinut, miten monta Suomea maassa sijaitsi ja miten erilaisia polkuja asukkaat olivat päihdeongelmiinsa päätyneet, perheperinteistä, sosiaalisista malleista, kaltoinkohtelusta ja väkivallasta, psyykkisestä kärsimyksestä, romanttisesta jännityksen kaipuusta joka oli ruumiillistunut aidoiksi vaaroiksi, henkisestä tyhjyydestä ja kyvyttömyydestä hyväksyä todellisuutta, joskus syystä.” (s. 193)

Kaunokirjallinen varoitus

Emme enää usko pahaan käsittelee kaiken muun lisäksi yhtä Riku Korhosen lempiaiheista, miehen halua alistaa naista. Korhonen nälvii vaimojensa nöyryyttämisestä haaveilevia aviomiehiä: ”Kukapa ahtaalle ajettu, verstaassa lymyilevä pikku aviomies ei haaveilisi vaimonsa laittamisesta rautoihin. Se oli historiallisesti johdonmukaista. Koska länsimaiden miehet olivat antaneet naisille heidän nykyisen vapautensa, he saattoivat myös ottaa sen pois.” (s. 204)

Romaanissa kuvattujen ihmisten historian taju on niin vääristynyttä, ettei se voi olla johtamatta pahaan. Näin on siitä huolimatta, että Eero yrittää parhaansa mukaan selittää hänessä tapahtunutta henkistä muutosta: ”Väkivaltafantasioissa ei piillyt mitään syvää merkitystä. Ne ilmensivät vain darwinistista olioiden mittelyä erotiikan symbolialueelle siirrettynä. Vahvempi sieppasi hiekomman ja todisti geneettisen laatunsa ja rohkeutensa ja panosti antautumaan.” (s. 223)

Tällaiset sarkasmia ja vakavuutta yhdistävät analyysit ovat Korhosen kirjan heikointa antia. Parhaimmillaan teos on antaessaan juonen viedä. Toiminnalliset hetket, kuten Eeron tekemän kidnappauksen verinen huipennus, ovat erityisen hyviä.

Emme enää usko pahaan ehdottaa, että kun ihmisellä ei ole enää tukenaan pysyviä arvoja, kuten filosofiaa tai uskontoa, hän voi alkaa etsiä merkitystä pahasta. Eero alkaa ajatella, että jokaisella itsensä tuntevalla pitää olla jokin synkkä salaisuus. Korhonen varoittaa, että pelkkä arkinen aherrus ei välttämättä riitä: ”Elämä oli antelias, mutta pakotti vastaanottamaan liikaa samaa.” (s. 354)

Esa Mäkijärvi

Narcosista

claire-chazal-s-039-invite-dans-narcos-l-039-apparition-improbable-536341

Netflixille tehty Narcos (2015–) on yksi tämän hetken viihdyttävimmistä televisiosarjoista. Se ei ole millään mittapuulla paras, mutta sen juoni vetää hyvin. Tositapahtumiin perustuva ja tähän mennessä kaksi kautta kestänyt Narcos kertoo Kolumbian huumekaupasta 1970-luvulta 1990-luvulle. Pääosassa on pahamaineinen huumeparoni Pablo Escobar (1949–1993), joka nousi yhdeksi maailman rikkaimmista miehistä viemällä kartellinsa kautta kokaiinia Kolumbiasta Yhdysvaltoihin.

Escobaria jahdattiin amerikkalaisten ja kolumbialaisten viranomaisten toimesta, mutta häntä ei saatu pitkään aikaan kiinni. Narcosin tähän mennessä tulleet tuotantokaudet kertovat näistä verisistä tapahtumista. Escobarin kiinni saamista hidasti se, että hänellä oli rikkautensa takia Kolumbiassa vaikutusvaltainen asema, ja että Kolumbia ei ollut huumekaupan takia vakaa maa. Maan hallitus kärvisteli huumekauppiaiden lisäksi etenkin kapinallisten FARC-sissien kanssa, eivätkä välit Escobarista erityisen kiinnostuneeseen Yhdysvaltoihin olleet kovin lämpimät.

Escobar asui Medellínin kaupungissa ja hänen rikollisjoukkoaan kutsuttiin Medellínin kartelliksi. Se oli johtava huumemyyjä 1980-luvulla. Sillä oli joitakin kilpailijoita, mutta Escobar tuhosi ne tai pakotti ne yhteistyöhön kanssaan. Etenkin Narcosin ensimmäisellä kaudella huumeparonilla on hyvin pullat uunissa. Hän pääsee yhteyksiensä ansiosta jopa hetkeksi Kolumbian parlamenttiin, mutta joutuu erotetuksi rikostensa takia. Escobar katkeroituu ja julistaa viralliselle Kolumbialle sodan. Tämä johtaa pitkässä juoksussa hänen tuhoonsa, sillä se pakottaa Kolumbian hallituksen ottamaan kovemmat otteet käyttöön ja tekemään läheisempää yhteistyötä amerikkalaisten kanssa.

Narcosin päärooleja näyttelevät Wagner Moura (Escobar), Boyd Holbrook (Yhdysvaltojen huumevirasto DEA:n agentti Steve Murphy) ja Pedro Pascal (Murphyn työpari Javier Peña). Kaikki ovat oikeita henkilöitä, vaikka heidät esitetään fiktiivisen filtterin läpi. Narcos ei tavoittele täydellistä historiallista todenmukaisuutta, vaikka seuraakin faktoja hyvin. Monet sarjan käänteistä tapahtuivat todella, vaikkakaan eivät aina täsmälleen sen kuvaamalla tavalla.

Narcos on saanut kritiikkiä siitä, että Escobaria näyttelevä Moura on brasilialainen, eikä puhu täydellistä espanjaa. Mouran suoritus on kuitenkin niin vakuuttava, että hänen hieman erikoinen puhetapansa ei haittaa. Hänen roolinsa perusteella Escobarin menestys on helppo ymmärtää. Hän veti ihmisiä puoleensa ja oli aikaansaava mies. Narcosissa korostetaan, että Escobar olisi voinut saada paljon hyvää aikaan Kolumbiassa, mutta valitsi rikosten tien.

Escobarilla oli etenkin kotikaupungissaan Medellínissä maine köyhien auttajana ja modernina Robin Hoodina. Hän jakoi huumeista saamiaan rahoja auliisti etenkin vähäosaisille ja auttoi heitä muutenkin mielellään. Kyse ei kuitenkaan ollut hyväntekeväisyydestä. Kansan suosion omaaminen merkitsi Escobarille lisääntynyttä turvallisuutta, sillä silloin hän saattoi luottaa paremmin ihmisten uskollisuuteen. Niin kauan kuin rahaa riitti, juuri kukaan ei kääntänyt selkäänsä Escobarille, eikä käytännössä kukaan halunnut kysyä mistä saadut setelit olivat tulleet.

Narcosin eräänä mottona toimii Nobel-palkitun kolumbialaisen kirjailijan Gabriel García Márquezin määritelmä maagisesta realismista. Márquezin romaanit, jotka edustavat maagisen realismin lajityyppiä, muistuttavat tunnelmaltaan jossain määrin Narcosia. Kyseessä on tyylilaji, jossa realistiseen kuvaukseen liittyy maagisia elementtejä. Narcosin kuvaamassa Kolumbiassa mikä tahansa tuntuu olevan mahdollista. Escobar nousee vaatimattomista oloista uskomattomaan rikkauteen ja myös hänen tuhonsa on kuin elokuvan käsikirjoituksesta.

Escobarin lisäksi sarjan keskiöön nousee agentti Murphy, joka toimii myös kertojana. Narcosissa kuvataan suureksi nopeasti paisuvan huumekaupan muutosta Kolumbiassa ja Murphyssa. Murphyn avioliitto rakoilee, kun hän alkaa jahdata Escobaria pakkomielteisesti. Yhteiskunnallisen kommentoinnin lisäksi Narcos sisältää hyvää psykologista kuvausta. Sarja on huumekriittinen. Se näyttää huumekartellien raakalaismaiset johtajat ja heidän myymänsä tuotteen ikävät seuraukset. Lopputulos on kiinnostava ja katsomisen arvoinen.

Bruce Springsteen: Born to Run

rs-227987-btr-700x1057

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2016.

Pomon lumon mysteeri

Bruce Springsteen:

Born to Run – Omaelämäkerta

Otava 2016, s. 543

suomentanut Ilkka Rekiaro

Bruce Springsteen (s. 1949) on myynyt yli sata miljoonaa levyä. Hän on yksi kaikkien aikojen pidetyimmistä muusikoista, samaa tasoa muun muassa tuoreen Nobel-voittaja Bob Dylanin (s. 1941) kanssa. Springsteenin suosion salaisuus on hänen loppumaton energisyytensä. Hänen laulunsa ja konserttinsa ovat upeita kokemuksia, kuten hänen faninsa hyvin tietävät.

Springsteenin mysteeri – eli se kuka hän oikeasti on ja mikä häntä todella motivoi – on kuitenkin vielä ratkaisematta. Springsteenistä on julkaistu lukemattomia kirjoja, mutta hänestä on yllättävän vaikea saada otetta. Kaikilla on muusikosta omat käsityksensä. Vuoden 2014 tietokirjani Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina on vain yksi monista tulkinnoista.

Nyt Springsteen kertoo oman tarinansa. Born to Run on hänen omaelämäkertansa, joten odotukset sitä kohtaan olivat ymmärrettävästi katossa. Muutamissa arvosteluissa Born to Runia on jo ehditty vertaamaan Dylanin ja Neil Youngin (s. 1945) vastaaviin kirjoihin, jotka olivat kiinnostavia ja erinomaisesti kirjoitettuja. Ikävä kyllä Born to Run ei kykene nousemaan siltä odotetulle tasolle.

Diplomaattinen rokkari

Bob Dylanin ja Neil Youngin omaelämäkertojen vahvuus oli niiden yllätyksellisyydessä. Laulajat kertoivat niissä itsestään odottamattomista näkökulmista. Kronologisesti etenevä Born to Run on niihin verrattuna tavanomainen, jopa tylsä. Springsteen kertoo elämästään samat asiat, jotka on sanottu monesti aiemmin. Tuntuu siltä, että Springsteen uskoo liikaa muiden hänestä keksimää tarinaa. Tämä on inhimillistä, ottaen huomioon hänen lähes jumalallisen asemansa seuraajiensa silmissä.

Springsteeniä on vaivannut tunne siitä, että hän on aiemmin antanut liian negatiivisen kuvan ankarasta uskonnollisesta koulutuksestaan ja vaikealuonteisesta isästään. Born to Run on yritys suhtautua Springsteeniä rangaisseisiin katolisiin nunniin ja epävakaaseen isään ymmärtäväisesti. Born to Runin ote on diplomaattinen, eikä kirja sisällä mitään kovin rajua.

Born to Runin kiinnostavin aineisto liittyy Springsteenin avoimeen tilitykseen taistelustaan masennuksen ja muiden henkisten ongelmien kanssa. Hän raottaa varovasti sitä salaisuuksien verhoa, jonka hän on vetänyt julkisen ja yksityisen persoonansa väliin. Springsteen kehottaa tervehenkisesti kaikkia mielenterveydellisistä ongelmista kärsiviä hakeutumaan hoitoon.

Ilkka Rekiaron suomennos on pääasiassa toimiva, vaikka ensimmäiseen painokseen onkin jäänyt joitakin anglismeja ja muita huolimattomuusvirheitä. Sivun 109 otsikko on esimerkiksi käännetty muotoon ”Maa”, vaikka Springsteen viittaa sanalla erääseen varhaisista bändeistään Earthiin. Tällaiset lipsahdukset ovat kuitenkin teoksen nopean käännösaikataulun takia ymmärrettäviä.

Suurempi ongelma on Springsteenin kirjoitustyyli, etenkin hänen tapansa käyttää isoja kirjaimia halutessaan tuoda jonkin vahvan mielipiteensä paremmin esiin. Tämä häiritsee, koska Born to Run on muuten huolellisesti toimitettu. Jonkun olisi pitänyt huomauttaa asiasta Springsteenille, mutta ongelma lienee ollut sama kuin hänen uudempien laulujensa kohdalla: Springsteenin asema on nykyään niin huomattava, että kynnys hänen syyttämiselleen virheistä on varmasti korkea.

Onnellinen mies

Born to Run ei ole kuitenkaan huono teos, tai ei ainakaan niille jotka eivät ole lukeneet Bruce Springsteenistä aiemmin tehtyjä kirjoja. Teksti alkaa vetää heti kun Springsteenin kanssa pitkään soittanut E Street Band on muodostettu. Lapsuutta ja varhaista nuoruutta käsittelevät kohdat ovat puuduttavia, mutta aika Born to Run -levystä (1975) eteenpäin on selvästi jännittävämpää.

Monet omaelämäkerran kohdat ovat yhtä kaikki faneille ennestään tuttuja: ”Darkness oli minun samurailevyni, taistelua varten kaikesta turhasta riisuttu.” (s. 288) Toisinaan Springsteen onnistuu kuitenkin yllättämään rehellisillä paljastuksilla: ”Olin aina ylpeä itsekuristani, mutta myös häpesin sitä. Jotenkin aavistin, että jos astuisin rajan yli, siitä seuraisi enemmän kärsimystä kuin helpotusta.” (s. 305)

Born in the U.S.A. -albumin (1984) läpimurto nosti Springsteenin joksikin aikaa maailman suosituimpien muusikkojen joukkoon. Huuma herätti Springsteenissä aiempaa vahvemman halun käpertyä sisäänpäin. Hän meni naimisiin, mutta erosi pian aloitettuaan suhteen E Street Bandin taustalaulaja Patti Scialfan kanssa. Psykiatri auttoi Springsteenin pahimman yli. 1990-luvun alussa Scialfan naineesta Springsteenistä oli tullut onnellinen – tai ainakin onnellisempi – mies.

Born to Run on pituudestaan huolimatta melko pinnallinen. Kiinnostavistakin aiheista, kuten Springsteenin epäonnistuneesta ensimmäisestä avioliitosta, siirrytään nopeasti eteenpäin. Kirja ei vaikutakaan täysin rehelliseltä. Vaikka Springsteen on varmasti mukava mies, hän on teoksessaan silti hieman liian kiltti kaikille, myös itselleen. Ehkä se on iän tuomaa varmuutta. Born to Runista syntyvä vaikutelma on yhtä kaikki se, ettei Springsteen kerro vieläkään kaikkea.

Esa Mäkijärvi