Paavo Castrén: Homeros: Troijan sota ja Odysseuksen harharetket

homeros-troijan-sota-ja-odysseuksen-harharetket

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2016.

Homeroksen paluu

Paavo Castrén:

Homeros: Troijan sota ja Odysseuksen harharetket

Otava 2016, s. 553

Emeritusprofessori Paavo Castrén (s. 1938) on ollut vanhoilla päivillään hämmästyttävän tuottelias. Klassillisen filologian professori on paneutunut hiljattaisissa kirjoissaan antiikin aikaan, käsitellen sitä eri näkökulmista. Hänen tapanaan on kirjoittaa popularisointia ja tieteellisyyttä yhdistävällä tyylillä. Uusimmista teoksista etenkin kreikkalais-roomalaisen ajanjakson esitys Uusi antiikin historia (2011) on vaikuttava.

Troijan sota ja Odysseuksen harharetket viimeistelee trilogian, jonka aiemmat osat ovat Antiikin käsikirja (2000) ja Uusi antiikin historia. Tällä kertaa Castrén kommentoi ja suomentaa Homerosta. Trilogian päätösosan kustantaminen on Otavalta todellinen kulttuuriteko etenkin nykyisinä haastavina aikoina. Kirjan on kokonsa ja aiheensa takia vaikea nähdä maksavan itseään takaisin.

Troijan sota ja Odysseuksen harharetket sisältää suuren osan Homeroksen eepoksista Ilias ja Odysseia. Ne ovat herättäneet keskustelua ja kiinnostusta jo vuosituhansien ajan. Suomessa niitä ovat kääntäneet vaihtelevalla menestyksellä Elias Lönnrot, Otto Manninen ja Pentti Saarikoski. Castrén on siis kovassa seurassa. Hän suoriutuu kuitenkin urakastaan hyvin, eikä hänen uusissa tulkinnoissaan ole juurikaan valittamista.

Suoraan ja yksinkertaisesti

Paavo Castrén pyrkii olemaan uudessa kirjassaan mahdollisimman suorasanainen. Hänen tavoitteenaan on esittää Homeros nykylukijalle ymmärrettävässä muodossa. Tässä hän onnistuukin, vaikka Troijan sota ja Odysseuksen harharetket onkin esimerkiksi koulukäyttöön turhan raskas.

Kirja alkaa selvityksellä Troijan sodan vaiheista. Niitä seuraavat proosaksi sovitetut Odysseuksen harharetket. Lopussa on vielä selityksiä ja karttoja. Mukana on runsaasti kiinnostavia tapahtumia ja hahmoja: ”Paris luovutti kultaisen omenan Afroditelle, joka poistui voitonriemuisena näyttämöltä kahden muun jumalattaren seuratessa tilannetta sivusta nöyryytettynä ja synkkiä ajatuksia hautoen.” (s. 19)

Castrén ei ole suomentanut Iliasta kokonaan, koska hänen aikansa ja voimansa eivät riittäneet molempien eeposten tarkkaan kääntämiseen. Iliaan täydellinen suomentaminen jääkin jonkun muun tehtäväksi. Castrénin kirja sisältää siitä vain tiivistelmän: ”Hän otti käteensä sauvan, jolla hän voi vaivuttaa uneen tai jälleen herättää unesta, miten hän kulloinkin mielii. Sen Hermes otti käteensä ja lensi hetkessä Hellespontoksen kohdalle ja sieltä Troijan lähelle. Siellä hän asteli niin kuin nuoruutensa kukoistuksessa oleva sama kuninkaanpoika, jolla on vasta haituvia poskillaan.” (s. 154)

Troijan sota ja Odysseuksen harharetket on hämmentävän varma työ, vaikka suomennosten yksityiskohdista voidaan aina kiistellä. Yhdet voivat suosia Pentti Saarikosken vapaamuotoisia käännöksiä ja toiset Otto Mannisen käyttämää heksametrimittaa. Castrénin selkokielinen proosa toimii kuitenkin sekin hyvin. Teoksesta puuttuu tosin valitettavasti lisätutkimukseen innostava kirjalista.

Troijan sota ja Odysseuksen harharetket kulkee määrätietoisesti ja ehkä hieman jääräpäisesti omaa tietään, muita Homeros-suomentajia ja -tutkijoita kuitenkaan täysin unohtamatta. Castrén ei ota lainkaan kantaa niin kutsuttuun homeeriseen kysymykseen, eli siihen oliko Homeros todellinen henkilö vai joukko kirjoittajia. Liialliseen puintiin ei tosin Troijan sota ja Odysseuksen harharetket -kirjan kaltaisessa yleisteoksessa ole tarvetta.

Homeros, länsimaisen kulttuurin majakka

Troijan sota ja Odysseuksen harharetket sisältää jonkin verran karttoja ja piirroksia, mutta niitä voisi olla selkeyden vuoksi vielä hieman enemmän. Erityisen antoisia ovat lopun selitykset, joista löytyy ansiokkaita kiteytyksiä: ”Runonlaulajat olivat arvostettuja ammattilaisia, jotka saivat esiintymisestään palkkaa ja kykenivät vaikuttamaan voimakkaasti kuulijakuntansa tunteisiin. Parhaiden heistä katsottiin omaavan suorastaan jumalallisen esittämisen taidon.” (s. 464)

Castrén osaa kirjoittaa monimutkaisista asioista yksinkertaisesti. Hän hallitsee suvereenisti laajojakin kokonaisuuksia, minkä Troijan sota ja Odysseuksen harharetket jälleen osoittaa. Se on tervetullutta korkeakulttuurista antia yhä viihteellisemmäksi muuttuvassa maailmassa.

Homeroksen eepokset Ilias ja Odysseia ovat keskeinen osa länsimaista kulttuuria. Niiden merkitys on korostunut viime aikoina, kun eeppisten runoelmien synnyinmaa Kreikka on joutunut talousongelmiensa takia muiden valtioiden kritiikin ja halvennuksunnan kohteeksi. On puhuttu Kreikan velasta meille ja unohdettu meidän velkamme Kreikalle. Maan kulttuuriperintö on mittava.

Castrénin Troijan sota ja Odysseuksen harharetket on tärkeä työ historiattomuutta vastaan. Perspektiivin puute vaivaa etenkin monia nykyisiä poliitikkoja, jotka näkevät Kreikassa vain leväperäisyyttä ja surkeutta. Maa kärsii kroonisista ongelmista, mutta Homeroksen kirjat ovat eurooppalaisen kulttuurin tukipilari. Homeros itse on länsimaisen kulttuurin majakka, kuten Castrén uudella kirjallaan muistuttaa.

Esa Mäkijärvi

Das Bootista

das-boot-520a666fddcee

Das Boot (1981), joka tunnetaan Suomessa nimellä Sukellusvene U-96, on yksi kaikkien aikojen parhaista sotaelokuvista. Wolfgang Petersenin (s. 1941) ohjaus oli aikansa kallein saksalainen elokuvatuotanto. Filmi kertoo fiktiivisestä sukellusvene U-96:sta ja sen miehistöstä toisen maailmansodan aikana. Se perustuu Lothar-Günther Buchheimin (1918–2007) vuonna 1973 julkaisemaan omaeläkerralliseen romaaniin. Sotakirjeenvaihtajana toiminut Buccheim ilmaisi pettymyksensä elokuvan toteutukseen, vaikka se on monessa suhteessa hänen kirjoittamaansa teosta parempi.

Buchheim kirjoitti runsaasti toisen maailmansodan aikaisista kokemuksistaan muun muassa miinanraivaajilla, hävittäjillä ja sukellusveneillä. Hänen närkästyksensä Das Bootia kohtaan johtui osaksi väärinkäsityksistä. Hän ei esimerkiksi ymmärtänyt, että filmissä on vahva sodanvastainen sanoma. Vaikka sen sotilaat ovat saksalaisia, he eivät ole natseja. Filmissä ilmaistaan pettymystä sotimiseen ja Saksassa voimissaan olleeseen kansallissosialistiseen ideologiaan. Sen hahmot löytävät lohtua lähinnä miehistön keskuudessa vallitsevasta toverihengestä, eivät heille toitotetusta propagandasta.

Das Bootin keskeisin hahmo on naiivi sotakirjeenvaihtaja Werner (Herbert Grönemeyer), joka toimii myös elokuvan kertojana. Werner lähtee mukaan sukellusveneen matkalle autuaan tietämättömänä edessä olevista kauheuksista. Toinen päähahmo on U-96:n karismaattinen ja kokenut kapteeni (Jürgen Prochnow), joka pystyy nopeisiin päätöksiin vaikeissa paikoissa. Vaikka kapteenin kyvykkyyttä korostetaan jatkuvasti, Das Boot ei ole sankaritarina. Siinä painotetaan kuilua sodanjohdon suunnitelmien ja rintaman realiteettien välillä.

Das Bootista on julkaistu lukuisia versioita. Niistä ensimmäinen oli teatterilevitykseen tarkoitettu leikattu 2,5 tunnin filmi. Se sai useita Oscar-ehdokkuuksia. Muitakin leikattuja versioita löytyy, mutta monet pitävät minisarjaksi sovitettua neljän tunnin ja 53 minuutin mittaista leikkaamatonta näkemystä ainoana oikeana. Se toimiikin hyvin, vaikka ei todennäköisesti täysin vastaakaan ohjaaja Petersenin alkuperäistä visiota. Petersen itse piti noin 3,5 tunnin versiota lähimpänä totuutta. Das Boot toimii kuitenkin niin monella tasolla, ettei nähdyn elokuvan pituudella lopulta ole suurta väliä.

Historiallisesti Das Boot ei ole kovin totuudenmukainen. Tämän huomaa esimerkiksi siitä, että U-96:n matka alkaa La Rochellen laivastotukikohdasta Ranskasta. Se aloitti toimintansa kuitenkin vasta marraskuussa 1941, kun elokuvan tapahtumat käynnistyvät saman vuoden lokakuussa. Das Boot ei yritä olla täydellisen realistinen. Se on kuitenkin uskottava etenkin psykologisen kuvauksensa osalta. Vaikka sukellusvene olisi sen lähtiessä matkaan täynnä fanaattisia natseja, ideologiset näkemykset unohtuisivat varmasti partioinnin aikaisten vaikeuksien aikana.

Alkuperäisen kirjan tehnyt Buchheim ei pitänyt etenkään siitä, että sukellusveneen miehistö ei käyttäydy elokuvan aikana rautaisen ammattimaisesti, vaan menee helposti paniikkiin vaikeiden tilanteiden aikana. Ohjaaja Petersen teki Buchheimin mielestä väärin panostaessaan draamaan ja jännitykseen realismin sijaan. Buchheim oli kokemustensa takia voimakkaasti sotimista vastaan. Hänen mielestään Das Bootissa ihannoitiin liikaa sukellusveneen miehistöä ja heidän kamppailuaan. Hänen kritiikkinsä oli kuitenkin epäreilua, sillä harva Das Bootin nähnyt tunsi halua mennä toisen maailmansodan aikaiseen sukellusveneeseen, rintamalle lähtemisestä puhumattakaan. Sekä Buchheimin romaanissa että sen pohjalta tehdyssä elokuvassa on vahva sodanvastainen sanoma.

Das Bootin
pituus ei ole sille haitaksi. Se mahdollistaa rakenteen, jossa tunnelma muuttuu vähitellen riehakkaasta ahdistavaksi, ja jossa sukellusveneen miehistön jäsenistä tulee pikku hiljaa hermoraunioita. Filmi tavoittaa onnistuneesti ahtaassa sukellusveneessä olemiseen väistämättä kuuluvan klaustrofobian. Katsojalle tehdään selväksi, että vaikka osa miehistöstä selviää koettelemuksista ja mahdollisesti jopa koko sodasta hengissä, heidän elämänsä sodan jälkeen ei kauheiden kokemusten takia tule olemaan helppoa.

Kesällä 2016 uutisoitiin, että Das Bootille aiotaan tehdä televisiosarjan muotoon sovitettu jatko-osa saksalaisten tekijöiden toimesta. Kahdeksanosaisen sarjan pitäisi saada ensi-iltansa vuonna 2018 ja sillä kerrottiin olevan 25 miljoonan euron budjetti. Uutinen on huolestuttava, etenkin ottaen huomioon Das Bootin korkean tason. Jatko-osan kaavaillaan kertovan tarkemmin saksalaisista sukellusveneistä sekä liittoutuneiden ja ranskalaisten vastarintamiesten toiminnasta toisessa maailmansodassa. Jää kuitenkin nähtäväksi, tuleeko uusi Das Boot olemaan lähelläkään alkuperäisen mestariteoksen tasoa.