High-Risesta

high-rise-movie-poster

J.G. Ballard (1930–2009) oli aikaansa edellä. Brittiläinen kirjailija julkaisi yhteiskunnallista proosaa, josta osa olisi toiminut paremmin esseemuodossa, mutta joka kertoi tärkeitä asioita länsimaisesta elämästä. Ballard oli suosituimmillaan 1980-luvulla, mutta jo hänen edellisellä vuosikymmenellä julkaisemansa kirjat, kuten autokolareista kertonut Crash (1973) ja Robinson Crusoe -asetelman nykyhetkeen siirtänyt Concrete Island (1974), herättivät huomiota. Ballard pääsi kulttikirjailijan maineestaan kuitenkin vasta Auringon valtakunnan (1984) menestyksen myötä.

Kirjoitin joitakin vuosia sitten sitten tähän blogiin Ballardin romaani Tornitalosta (1975). Se suomennettiin lopulta vuonna 1999. Vielä kauemmin kesti elokuvasovituksessa, joka saatiin valmiiksi vasta viime vuonna. Ben Wheatleyn (s. 1972) ohjaama High-Rise (2015) on kiinnostava, mutta ei yllä lähdemateriaalinsa tasolle. Elokuva ei missään vaiheessa lähde lentoon, eikä herätä samanlaista välitöntä kiinnostusta kuin Tornitalon kuuluisa avauslause, jossa kirjan päähahmo, nuori psykiatri Robert Laing, istuu huoneistonsa parvekkeella syömässä koiraansa ja miettimässä menneitä.

High-Rise pyrkii muuttamaan Ballardin ajatukset kuviksi, tässä välillä onnistuen. Kirjan ja filmin hahmot asuvat kolmeen osaan jaetussa huippumodernissa kerrostalossa, jossa köyhimmät asuvat alimmissa ja rikkaimmat ylimmissä kerroksissa. Tarina sijoittuu 1970-luvulle. Se voisi kuitenkin yhtä hyvin tapahtua tänä päivänä, vaikka yhteiskuntaluokat eivät enää olekaan yhtä tärkeitä kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten, eivät edes kertomuksen tapahtumapaikkana toimivassa Englannissa. On hyvä muistaa, että jako köyhiin ja rikkaisiin ei ole kadonnut mihinkään, vaan on jopa pahentunut Tornitalon kirjoitusajankohdan ja nykyhetken välillä.

Tornitalon asukkaat pyrkivät eristämään itsensä kaikin keinoin muista. Tämän huomaa esimerkiksi siitä, että jokaisella kolmella kerrostalon osalla on oma hissinsä. Kuntosalin ja supermarketin kaltaiset tilat ovat yhteiset, mutta ylhäisessä yksinäisyydessä kattohuoneistossaan asuvalla arkkitehti Anthony Royalilla (Jeremy Irons) on käytössä oma yksityishissinsä. Jaot aiheuttavat riitoja. Kun sähkönjakelu alemmissa kerroksissa keskeytyy, niiden asukkaat syyttävät vaikeuksista ylempien kerrosten väkeä. Ongelmat kasaantuvat, kun ihmiset alkavat sabotoida toistensa elinympäristöä ja vaikeuttaa muiden kuin naapureittensa elämää. Erimielisyydet johtavat pienimuotoiseen sisällissotaan.

Olisi helppo luulla, että anarkiaan nopeasti ajautuvan tornitalon asukkaat poistuisivat paikalta, tai että yhteiskunta puuttuisi tilanteeseen jollakin tavalla. Näin ei kuitenkaan tapahdu. High-Risessa sotatannerta muistuttavan kerrostalon pihaan ajaa poliisiauto. Arkkitehti Royal onnistuu kuitenkin käännyttämään sotkua ihmettelevän poliisin tiehensä vakuuttamalla, että ongelmat pystytään vielä lakaisemaan maton alle. Tornitalo ja High-Rise kritisoivat sivistyksen hetkessä unohtavia asukkaita ja silmänsä sulkevaa yhteiskuntaa.

High-Risen ongelmana on, että siinä missä Ballardin romaani on yhtä aikaa vakava ja satiirinen, elokuva kallistuu liikaa jälkimmäisen puolelle. Filmi onkin saanut ristiriitaisia arvosteluja. Yhdet ovat kiittäneet sen visuaalisuutta, toiset ihmetelleet sen suunnattomuutta. Elokuvassa on puolensa. Suurin osa sen henkilöistä on stereotyyppisiä, mutta päähahmo Laing (loistava Tom Hiddleston) on kiinnostava. Kun muut kerrostalon asukkaat tuntevat yhteenkuuluvuutta vain oman varallisuusluokkansa edustajien kanssa, Laing on diplomaattinen luonne, eikä hänellä ole vaikeuksia ystävystyä useimpien kohtaamiensa ihmisten kanssa. On kiinnostavaa, että jopa Laingin kaltainen päällisin puolin tasapainoinen ihminen, joka on ammatiltaan psykiatri, osallistuu innokkaasti tornitalossa puhkeavaan sotaan.

High-Risesta nauttii enemmän, jos Tornitalo on ennestään tuttu. Ballard kritisoi brittiläistä luokkayhteiskuntaa, sen keinotekoisuutta. High-Risessa lainataan Margaret Thatcheria, jonka mukaan valtiollisessa kapitalismissa ei voi olla koskaan todellista poliittista vapautta. Thatcher edusti ajattelutapaa, jonka mukaan valtion pitäisi puuttua kansalaisten elämään mahdollisimman vähän. Tämä johtaisi hänen mukaansa hyviin tuloksiin. High-Rise on äärimmäinen varoittava esimerkki siitä, mihin tällainen ihmisiin liikaa luottava ajattelutapa voi johtaa.

Ballard kirjoitti asioista, kuten ilmastonmuutoksesta ja länsimaita vaivaavasta näköalattomuudesta, jo ennen kuin niistä tuli trendikkäitä aiheita. High-Rise kertoo tilanteesta, jossa ihmiset ovat eläneet koko elämänsä teeskennellen ja näytellen yhteiskunnan heiltä vaatimia rooleja. Pienet vaikeudet johtavat vuosia huolellisesti rakennetun illuusion äkilliseen romahtamiseen. Raakuuksien alettua tornitalon järkensä menettäneet asukkaat alkavat pitää taloa elävänä. Laing halaa huoneistonsa betonista tehtyä tolppaa ja arkkitehti Royalin henkivartija ilmoittaa olevansa rakennuksen palveluksessa. High-Rise näyttää, että liika usko ihmisiin ja kehityksen kaikkivoipaisuuteen voi olla pahaksi.