The Walking Dead -televisiosarjasta

the-walking-dead-season-5-trailer

Kirjoitin aiemmin tähän blogiin The Walking Dead -videopelin ensimmäisestä osasta. Robert Kirkmanin, Tony Mooren ja Charlie Adlardin samannimiseen sarjakuvaan perustuvat pelit ovat hyviä, mutta eniten huomiota ja kiitosta on saanut AMC:n The Walking Dead -televisiosarja (2010–). Siitä on tehty tähän mennessä kuusi tuotantokautta ja lisää on tulossa. Tuottajat ovat puhuneet, että rahoituksen onnistuessa sen kuvauksia tultaisiin jatkamaan vielä vuosia.

Katsojia pitkäkestoisella The Walking Dead -televisiosarjalla on vielä riittänyt, vaikka se toistaa pahasti itseään. Sama pätee sarjakuvaan ja videopeleihin. Kaikki ovat jatkuneet liian pitkään, eikä niiden kiinnostavasta lähtöasetelmasta ole enää helppo ammentaa mitään uutta. The Walking Deadissä tuhoisa virus on muuttanut suurimman osan ihmiskunnasta verenhimoisiksi zombeiksi. Yhdysvaltoihin sijoittuvassa katastrofitarinassa yhteiskunta romahtaa ja harvat jäävät henkiin.

The Walking Deadin televisioversiossa Rick Grimesin (Andrew Lincoln) johtama ryhmä selviytyjiä yrittää pärjätä vaikeissa olosuhteissa. Kaikki tähän mennessä tulleet kaudet noudattavat samaa kaavaa: ensin etsitään turvapaikkaa ja sen löytyessä vedetään siellä henkeä. Ennen pitkää turvasatama joudutaan kuitenkin hylkäämään sen tuhoutumisen takia. Sen jälkeen etsitään uutta paikkaa, kunnes kaava alkaa alusta. Itseään toistava rakenne on saanut jotkut katsojat turhautumaan sarjaan, mutta monet ovat pysyneet vastaanottimien ääressä karismaattisten näyttelijöiden takia.

The Walking Deadin suurin ansio on aina ollut sen psykologisessa uskottavuudessa. Ihmiset kääntyvät vaikeissa tilanteissa helposti toisiaan vastaan ja kaikki reagoivat zombien ilmestymiseen eri tavoin. Yhdet sekoavat, toiset päättävät selviytyä hinnalla millä hyvänsä. Sarjassa kohdattujen hahmojen joukosta löytyy psykopaatteja, luovuttajia, pelkureita, sankareita ja ylipäätään kaikkea maan ja taivaan väliltä. Heidän seuraamisensa on kiehtovaa, vaikka tarina itsessään ei ole kovin vahva.

Zombit tuntuvat olevan muodissa. Niihin liittyvät katastrofiskenaariot ovat pitkään kiinnostaneet katsojia, mutta nyt eläviin kuolleisiin liittyvät tarinat tuntuvat olevan erityisessä nosteessa. Siinä missä Victor Halperinin ensimmäisenä zombielokuvana pidetyssä Valkoinen zombissa (1932) elävät kuolleet liittyivät läheisesti afrikkalais-karibialaiseen voodoouskontoon, jo George A. Romeron klassisessa Night of the Living Deadissä (1968) huomio oli siirtynyt uskonnollisista rituaaleista selviytymiseen. Suurin osa nykyajan zombitarinoista on Night of the Living Deadin perillisiä.

Pelkästään zombielokuvia on tehty paljon. Niiden määrästä ja vaikutusvallasta saa käsityksen jo tutustumalla Rankerin listaan kaikkien aikojen parhaista lajityypin filmeistä. The Walking Dead kuuluu kriittisen vastaanottonsa ja katsojalukujensa puolesta merkittävämpien hiljattaisten zombikertomusten joukkoon. Siitä on jopa tehty spin-off, televisiosarja Fear the Walking Dead (2015–). Fear the Walking Deadissä käsitellään The Walking Deadiä edeltäviä tapahtumia, mutta se ei ole emosarjansa veroinen.

Voi ehkä tuntua siltä, että ihmisten nälkä selviytymiskauhua kohtaan on kyltymätön, ja että se tulee toimimaan jatkossakin rahasampona. Kyllästymisen vaara on kuitenkin olemassa. The Walking Dead voi jatkua vielä pitkään, mutta sen katsojamäärät putoavat nykykaavalla jossain vaiheessa. Grimesin ja kumppaneiden eloonjäämiskamppailua on viihdyttävä seurata – varsinkin kun sitä höystetään psykologisilla elementeillä –, mutta mitta voi tulla pian täyteen. Hahmojen kohtalo lakkaa kiinnostamasta, jos samaa kaavaa toistetaan jatkossa.

The Walking Deadissä on jo nyt liikaa täytejaksoja, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin, eivätkä ole muutenkaan kiinnostavia. Niiden tarkoitus on lisätä tarinaan rönsyjä ja avata sivuhenkilöiden taustoja. Usein nämä juonteet kuitenkin lähinnä haukotuttavat. Toiminnallisemmat pääjaksot ovat kiinnostavampia yksinkertaisuutensa takia. Toiminta on psykologisen uskottavuuden lisäksi The Walking Deadin voima. Ähky yksioikoiseen toteutukseen iskee kuitenkin pian, elleivät tekijät löydä uusia näkökulmia. Nykyisellään The Walking Dead on vain hyvä televisiosarja, jota ei tulla muistelemaan lajityyppinsä merkkipaaluna.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

9789513186524_frontcover_draft_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2016.

Kadonnutta aikaa etsimässä

Kazuo Ishiguro:

Haudattu jättiläinen

Tammi 2016, s. 378

suomentanut Helene Bützow

Japanilais-englantilainen Kazuo Ishiguro (s. 1954) yllättää taas. Isossa-Britanniassa melkein koko elämänsä asunut suosittu prosaisti tuntuu vaihtavan lajityyppiä ja tyyliä jatkuvasti. Hän ei kirjoita samaa kirjaa kahdesti. Vahvoja yhtenäisiä teemoja löytyy hänen tuotannostaan kuitenkin helposti.

Haudattu jättiläinen on harvakseltaan julkaisevan Ishiguron vasta seitsemäs romaani. Kaikki hänen romaaninsa on käännetty yhtä lukuun ottamatta suomeksi . Haudatussa jättiläisessä Ishiguro vaihtaa menestyneen Ole luonani aina (2005) -teoksen science fictionin fantasiaan. Uusi romaani sijoittuu 500-luvun tietämille ja Isoon-Britanniaan. Verinen sota on juuri päättynyt. Kansat elävät rinnakkain, mutta suhtautuvat toisiinsa suurella epäluulolla.

Haudattu jättiläinen ei ole kuitenkaan historiallinen romaani, vaan myyttisillä aineksilla höystetty tarina kadonneesta muistista. Kirjassa seurataan vanhaa pariskuntaa Axlia ja Beatriceä. He etsivät kadonnutta poikaansa. He kohtaavat harharetkillään lohikäärmeitä, ritareita ja muita legendoista tuttuja hirviöitä ja hahmoja. Ishiguro hyödyntää etenkin Englannin 500-luvun myyttisen kuninkaan Arthurin tarinaa.

Hauras tasapaino

Kazuo Ishiguro on kirjailijana ammattitaitoinen, mutta ei poikkeuksellisen kiinnostava. Hänen proosansa ei varsinaisesti säkenöi. Sitä lukee silti mielellään. Haudatun jättiläisen on suomentanut hyvin pitkän linjan kääntäjä Helene Bützow, joka on tulkinnut Ishiguron lisäksi muun muassa Don DeLilloa. Ishiguro hallitsee erityisesti dialogin, mutta Haudatusta jättiläisestä löytyy myös kauniita kertovia lauseita: ”Jokien ja marskimaiden yllä leijui jäinen sumu, ja se sopi erinomaisen hyvin jättiläisille joita alueella vielä silloin asui.” (s. 9)

Haudatussa jättiläisessä ei ole perinteistä juonta, vaan tarina etenee runollisemmin. Hallitsevaksi teemaksi nousee muistinmenetys, josta sodasta toipuvat Ison-Britannian asukkaat kärsivät. He yrittävät unohtaa. Axl ja Beatrice kutsuvat tätä ilmiötä sumuksi. Se hävittää kaiken paitsi aivan uusimmat muistot ja mahdollistaa tasapainoisemman elämän.

Axl ja Beatrice ovat melko tyytyväisiä. He haluavat löytää kadonneen poikansa, vaikka pelkäävät hänen löytymisensä johtavan tilanteen huononemiseen. Ishiguro peilaa heidän pelkoaan koko maan tuntemaan tuskaan. Monet pelkäävät, että sodan kaltaisten ikävien asioiden mieleen palauttaminen ajaisi yhteiskunnan kaaokseen.

Ishiguro on aiemminkin kirjoittanut vastaavista teemoista kuin Haudatussa jättiläisessä. Hänen varhaisissa kirjoissaan, kuten Menneen maailman maalarissa (1986), virheisiin syyllistyneet hahmot tekevät tietoisesti tiliä menneisyytensä kanssa. Ishiguron uudemmissa teoksissa henkilöt löytävät apua etenkin alitajunnasta. Unet ja tarinat auttavat heitä setvimään muistojaan.

Kuningas Arthurin tarut ja muut kertomukset sekoittuvat Haudatussa jättiläisessä monisyisesti. Vaikka romaanin kuvaama aika oli nykymittapuulla väkivaltaista, todellisia raakuuksia kuvataan siinä vähän. Ishiguro säästelee veressä ja käyttää kiertelevämpää kerrontaa: ”Sotilaasta lähti samanlainen ääni kuin kaivoon pudotetusta ämpäristä sen osuessa veteen; sitten hän suistui eteenpäin maahan.” (s. 147)

Pieni pettymys

Kannattaako kaikki muistaa vai olisiko vaikeat asiat vain syytä unohtaa? Näihin kysymyksiin Kazuo Ishiguro panee Haudatussa jättiläisessä hahmonsa vastaamaan. Asiat selviävät, mutta muistamisen aiheuttama kipu pakottaa lukijan miettimään omaa suhdettaan aikaan ja muistiin.

Haudattu jättiläinen on tasaisesti kirjoitettu. Sen suurin ongelma on sen löyhä rakenne ja sen turvautuminen kliseisiin. Ishiguro ei onnistu sanomaan tunnetuista myyteistä mitään uutta. Köykäinen tarina toimisi todennäköisesti paremmin tiivistetymmässä muodossa. Siitä olisi esimerkiksi voinut muokata hyvän pienoisromaanin.

Liika alleviivaavuus on sinänsä hyvälle teokselle haitaksi. Liian moni asia viittaa kirjan kantavaan teemaan, muistamisen pelkoon, mikä johtaa turhiin toistoihin: ”Tunneli kävi piinallisemmaksi, ja he kulkivat varovaisemmin, peläten mitä kaarteiden takaa paljastuisi.” (s. 203) Sama asia sanotaan monin eri tavoin: ”Se taas herätti tunteen joka järkytti ja yllätti häntä, ennen kuin hän pystyi tukahduttamaan sen, sillä vaikka hänet valtasi halu mennä suojelemaan Beatricea, siihen liittyi selvästi myös vihaa ja katkeruutta.” (s. 322)

Haudatun jättiläisen kertojaratkaisu on mielenkiintoinen. Kolmannen persoonan kaikkitietävä kertoja puhuu suoraan modernille yleisölle esimerkiksi selventäessään vanhoja tapoja. Tämä tekee hyvää tyylille, mutta ei onnistu pelastamaan itseään toistavaa kirjaa. Haudattu jättiläinen on mainioon Ole luonani aina -teokseen verrattuna pieni pettymys.

Esa Mäkijärvi