Maijastina Kahlos: Rooman viimeiset päivät

bookcover_9789511297789

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2016.

Ikuinen Rooma

Maijastina Kahlos:

Rooman viimeiset päivät

Otava 2016, s. 285

Rooman valtakunta oli olemassa keisarikuntana vuodesta 27 eaa. peräti vuoteen 1453. Sen maailmanvalta mureni kuitenkin jo ostrogoottien valloitettua Rooman kaupungin vuonna 476. Silloin syrjäytettiin kahteen osaan jakautuneen valtakunnan läntisen puolen keisari Romulus Augustulus. Itä-Rooma säilytti itsenäisyytensä vielä pitkään tämän jälkeen, mutta vuosi 476 oli lopun alkua.

Rooman viimeiset päivät kertoo Rooman keisarikunnan hajoamisen syistä ja seurauksista. Kirjan nimi on hieman harhaanjohtava, sillä se käsittelee päivien sijaan vuosisatoja. Laajasta aikakaaresta huolimatta teos on lyhyt, liitteineen vain 285 sivua. Maijastina Kahloksen (s. 1967) kirja edustaakin kevyempää ja populaarimpaa tutkimusta, jossa mitään asiaa ei käsitellä kovin tarkasti.

Vaikka Rooman viimeisten päivien ensimmäiset kaksi lukua ovat luettelomaisia, muu teos toimii hyvänä johdatuksena aiheeseen. Alku on silti tarpeettoman kankea: ”Vuonna 311 Galerius kuoli, ja muut keisarit jatkoivat valtataistelua. Ratkaisevassa Milviuksen sillan taistelussa vuonna 312 Konstantinus voitti Maxentiuksen ja piti yksin nyt hallussaan valtakunnan läntistä osaa. Vuonna 313 Licinius kukisti Maximinus Daian, ja tämän jälkeen valtakuntaa hallitsi kaksi keisaria, Konstantinus lännessä ja Licinius idässä. Vuonna 324 Konstantinus voitti Liciniuksen, ja hänestä tuli valtakunnan ainoa keisari.” (s. 31)

Rooman tilkkutäkki

Rooman keisarikunta tunnettiin sotaisuudestaan. Se laajeni Rooman kaupungin alueelta isoon osaan Eurooppaa ja muuta maailmaa. Tilkkutäkkimäistä suurvaltaa yhdisti enimmäkseen sen hallitsija: ”Rooman keisarikunta oli yhdistelmä monia etnisiä ryhmiä ja kulttuureja, joita yhdisti kaksi asiaa: keisari ja verovelvollisuus. […] Keisarista kehittyi tärkein koko valtakuntaa yhdistävä asia.” (s. 51)

Rooman pitkäikäisyys johtui keisarillisen voimahahmon ja sotilaallisen voiman lisäksi suvaitsevaisuudesta. Monet kulttuurit elivät suurvallassa rinta rinnan. Roomassa näkyivät sen olemassaolon aikana muun muassa hellenistiset ja kristilliset vaikutteet: ”Rooman vallan alla Välimeren alue oli yhtenäistynyt poliittisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti – ainakin pintatasolla.” (s. 113)

Vaikka monet asiat käsitellään Rooman viimeisissä päivissä turhan nopeasti, kirja ei sorru useiden aiheesta kirjoittaneiden historioitsijoiden tyypillisimpiin virheisiin, eli yleistyksiin ja jälkiviisauteen. Maijastina Kahlos ei korosta omia mielipiteitään. Tämä on hyvä ja huono asia. Omaperäisyyden puutetta korvaa se, että teoksessa ei sen yleisluontoisuuden takia esitetä vääriä kysymyksiä.

Rooman valtakunnan romahtamista on selitetty monilla tavoilla. Syyksi on tarjottu muun muassa henkistä köyhyyttä, kristittyjä, moraalittomuutta ja valtion liian suurta kokoa. Todennäköisesti tapahtuma oli kuitenkin monien syiden summa. Annetut selitykset perustuvat ajan henkeen ja henkilökohtaisiin mielipiteisiin, eikä mikään niistä ole tyhjentävä.

Rooman viimeisiä päiviä on sen neutraaliuden takia mukava lukea. Keisarikunnan vaiheita avataan siitä monipuolisesti kertomalla muun muassa sen taloudesta ja sen sisäisistä muutoista. Kahlos valottaa kiinnostavasti myös esimerkiksi maanviljelyn ja orjuuden merkitystä Roomassa

Historian mysteeri

Roomaa on kuvailtu ”uskontojen markkinapaikaksi”, kuten Maijastina Kahlos kirjassaan huomauttaa. Monet vaikutteet elivät siellä rinta rinnan, mutta tärkeimmäksi yksittäiseksi voimaksi nousi kreikkalais-roomalainen yhtenäiskulttuuri: ”Roomalaiset valloittajat olivat saaneet vaikutteita kreikkalaisesta kirjallisuudesta, filosofiasta, teatterista, kuvataiteesta ja arkkitehtuurista ja kehittivät näitä omassa latinankielisessä kulttuurissaan.” (s. 227–228)

Vaikka Rooman maailmanvalta tuli tiensä päähän 400-luvulla, kyse ei ollut äkillisestä romahduksesta. Rooma pikemminkin sulautui hitaasti muihin valtakuntiin, kadoten lopulta kokonaan. Moni kysymys on kuitenkin tehdystä runsaasta tutkimuksesta huolimatta avoin: ”Meille ei ole täysin selvää, mitä tapahtui ja mikä oli syy ja mikä seuraus.” (s. 248)

Länsi-Rooman romahtaminen vuonna 476 ei kuitenkaan johtanut kurjuuteen ja sutkeuteen, kuten jotkut historioitsijat ovat väittäneet. Kyse ei ollut täydellisestä rappion ajasta, jolloin kaikki toimeliaisuus taantui. Myöhäisantiikki, jolla tarkoitetaan yleensä vuosisatoja 300–600, ei ollut yhtä loputonta kriisiä, vaan sarja monenlaisia tapahtumia. Ne johtivat uudenlaiseen maailmaan.

Rooman viimeiset päivät ei ole kattava tai poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu, mutta ajaa asiansa perusperehdytyksenä aiheeseen. Roomaa on analysoitu paljon. Kahlos listaa kirjassaan joitakin tutustumisen arvoisia teoksia, kuten Edward Gibbonin klassikon History of the Decline and Fall of the Roman Empire (1776–1789). Mikään niistä ei kuitenkaan ole lopullinen totuus, vaan tutkimus jatkuu. Avoimuus onkin juuri historiassa kiinnostavinta: ”Uudelleenarvioiminen ei lopu koskaan.” (s. 266)

Esa Mäkijärvi

Maria Manner ja Teivo Teivainen: Brasilia

b281a9ad452f42bad06e71ac4cd5b3c9

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2016.

Ristiriitainen maa

Maria Manner ja Teivo Teivainen:

Brasilia

Siltala 2016, s. 198

Brasilia on vastakohtien maa. Kauneus ja rumuus sekoittuvat siellä erikoisella tavalla. Sen ihmiset ovat sydämellisiä, mutta sitä vaivaava korruptio estää heitä todella luottamasta kehenkään. Maan ongelmat ovat vakavia ja pysyviä. Tätä kirjoitettaessa sen presidentti Dilma Rousseff (s. 1947) on erotettu talousepäselvyyksien takia toistaiseksi virastaan ja valtiolliseen öljy-yhtiö Petrobrasiin liittyvä valtava korruptioskandaali ravistelee maata.

Brasilia ei jätä ketään kylmäksi. Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Maria Mannerin ja maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaisen tietokirja Brasilia sisältää yleisluontoisen katsauksen tähän kiehtovaan maahan. Se on esseistinen tekstikokoelma, jossa mielipiteet ryydittävät faktoja, ja joka on lyhyydestään huolimatta kattava.

Tekijöiden tausta näkyy tekstin sujuvuudessa ja tiiviydessä. Kappaleet ovat lyhyitä ja tyyli on journalistisen jämäkkä. Olennaiset asiat kerrotaan, muu on jätetty pois. Mukana on hyviä kiteytyksiä: ”Toivo ja sitä seuraava pettymys on Brasilialle erityisen tyypillistä, kirjoitti entinen presidentti Fernando Henrique Cardoso muistelmissaan.” (s. 14)

Kirjasta selviää, että Brasilia ei ole kroonisista ongelmistaan huolimatta täysin toivoton paikka. Se on yksi maailman suurimmista maista ja todellinen talousmahti. Sen hiljattaiset ongelmat juontavat juurensa pitkälti öljyn markkinahinnan laskuun ja siitä seuranneeseen kassavajeeseen.

Eroon stereotypioista

Maria Mannerin ja Teivo Teivaisen tietokirjan suurin ansio on siinä, että se auttaa lukijaa pääsemään Brasiliasta mahdollisesti omaksumistaan stereotyyppisistä ajatuksista. Monet pitävät Brasiliaa eksoottisena ja eroottisena maana, jossa ihmiset rakastavat jalkapalloa ja sambaa. Mielikuvat ovat kuitenkin pelkkää pintaa, sillä todellisuus on kuvitelmia selvästi monimutkaisempi. Brasilia ei ole niin yksinkertainen paikka kuin muualla usein luullaan.

Jotkut stereotypiat pitävät silti paikkansa. Brasilia on edelleen vahvasti luokkayhteiskunta ja sen yläluokka seuraa maassa suosituista saippuaoopperoista tuttua kaavaa, jossa huumaavaa menestystä seuraa voittokulun hetkessä katkaiseva näyttävä skandaali. Usein tämä mullistus on luonteeltaan lopullinen, eikä siitä enää nousta takaisin huipulle. Onneksi uusia näyttelijöitä brasilialaiseen draamaan löytyy aina.

Aivan kuten esimerkiksi Italiassa, Brasiliassa vaikeuksia ei yritetä voittaa, vaan ne pyritään kiertämään. Brasilia on kompromissien maa, mikä näkyy esimerkiksi sen ulkopolitiikan rauhallisuutena, mutta myös taipumuksena korruptiolle, hyvä veli -verkostoille ja välistä vetämiselle, kuten Manner ja Teivo kirjassaan kertovat.

Brasilia sisältää paljon tietoa. Hyviä ovat muun muassa kuvaukset helluntailais-karismaattisen kristillisyyden noususta Brasiliassa ja Transamazônica-tiehankkeesta Amazonian sademetsän läpi. Tekijät käsittelevät myös Amazonian sademetsän hakkaamista ja Brasiliassa vellovaa rasismia. Viimeinen juontaa juurensa vaikean historian lisäksi maan mutkikkaaseen etniseen rakenteeseen, jota Manner ja Teivo avaavat.

Intiaanit ja mustat ovat Brasilian erityisen kaltoin kohdeltuja ryhmiä. Kirja varoittaa kuitenkin niputtamasta heitä. Maassa elää esimerkiksi yli 240 intiaanikansaa, joiden joukosta löytyy koko joukko eroavaisuuksia: ”Vuoden 2010 väestölaskennan mukaan Brasiliassa asuu noin 900 000 alkuperäiskansojen jäsentä. Yleisissä mielikuvissa intiaanit elävät metsässä, mutta yli 300 000 heistä asuu nykyään kaupungeissa.” (s. 109)

Brasiliassa asuu kaikkiaan yli 200 miljoonaa ihmistä. Kyseessä on valtava maa, joka on pinta-alaltaan selvästi Euroopan unionia suurempi. Sen ymmärtäminen on jo sen koon takia hyödyllistä myös meille suomalaisille. Brasiliasta on kirjoitettu suomeksi ikävän vähän, ehkä siksi koska sen mielletään virheellisesti olevan banaanivaltio. Onneksi Brasilia on tullut täyttämään aukkoa.

Kohti parempaa

Brasiliasta ei ole olemassa yhtä totuutta, kuten Maria Manner ja Teivo Teivainen rehellisesti myöntävät. Varmaa on vain se, että maa on nyt tienhaarassa. Sen asukkaat ovat kyllästyneet rakenteelliseen korruptioon ja muihin ongelmiin. He ovat osoittaneet mieltä maan johtajia vastaan. Levottomuuksia tullaan näkemään lisää, jos taloudelliset asiat eivät ratkea.

Brasilian kirjoittajat valavat tilanteen vakavuudesta huolimatta toivoa brasilialaisten kykyyn ratkaista ongelmansa. Maa on noussut monesti kuilun partaalta. Yksi osoitus tilanteen valoisasta puolesta on se, että vaikka öljy-yhtiö Petrobrasin skandaaliin liittyi koko joukko päättäjiä, monet heistä joutuivat vastuuseen teoistaan. Tilanne Brasiliassa on hitaasti muuttumassa: ”Korruptio ei loppuisi Petrobrasin skandaalin myötä, mutta näytti ilmeiseltä, että ainakin siihen sekaantumisen riskit olivat lisääntyneet.” (s. 169)

Brasilian lukeminen on suositeltavaa etenkin kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita Etelä-Amerikan kehityksestä. Moni asia jää kirjassa käsittelemättä, mutta teos toimii puutteistaan huolimatta hyvänä johdatuksena aiheeseen. Sen tekijöiden kiinnostus ja rakkaus Brasiliaa kohtaan välittyvät siitä.

Esa Mäkijärvi

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö

kummatukkainen-tytto

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2016.

Mielikuvituksen riemuvoitto

David Foster Wallace:

Kummatukkainen tyttö (ja muita kertomuksia)

Siltala 2016, s. 320

suomentanut Juhani Lindholm

David Foster Wallacen (1962–2008) päälle on hänen kuoltuaan aseteltu sädekehää. Itsemurhan tehneestä kirjailijasta on viime vuosina kirjoitettu elämäkertoja ja jopa tehty elokuva. Hänen esseitään ja proosaansa luetaan kasvavalla mielenkiinnolla. Wallacen monisyinen persoonallisuus kiehtoo lukijoita ja mainostajia. Hänestä yritetään luoda mielikuvaa stereotyyppisenä kärsivänä nerona, jonka herkkyys esti häntä saavuttamasta täyttä potentiaaliaan ja johti hänen varhaiseen kuolemaansa.

Wallacen nauttima kansainvälinen huomio on johtanut myös siihen, että häntä on käännetty ahkerasti muille kielille. Kummatukkainen tyttö on toinen Wallacen lyhytproosaa sisältävä kirja suomeksi. Tätä ennen häneltä on julkaistu meillä lähinnä esseitä. Wallacen päätyö – järkälemäinen romaani Infinite Jest (1996) – on suomentamatta, mutta sekin ilmestyy tätä menoa jonakin päivänä.

Kummatukkainen tyttö sisältää novelleja kokoelmista Girl With Curious Hair (1989) ja Oblivion (2004). Ne on suomentanut mestarillisesti Juhani Lindholm. Wallacen teksti on hänen mutkikkaan mielensä näköistä. Se on yhtä aikaa sekavaa ja tarkkaa, nerokasta ja hullua. Sen lukeminen voi olla aluksi vaikeaa.

Mustan huumorin mestari

David Foster Wallacen teksti on arvaamatonta. Siinä saattaa tapahtua mitä tahansa. Kummatukkaisen tytön novellit hämmentävät ja hämmästyttävät. Ne ovat hyvässä ja pahassa ainutlaatuisia, niissä kuuluu tekijänsä ääni. Niiden kummallisuuden takia lyhyt johdanto tai muu perehdyttäminen Wallaceen olisi ollut paikallaan, mutta sellaista ei ole suomennoksessa mukana.

Wallacella oli ilmiömäinen kyky vaihtaa vaihdella kirjoitustyyliään. Hän oli parhaimmillaan antaessaan vallan huumorintajulleen ja mielikuvitukselleen. Näin tapahtuu esimerkiksi novellissa, jonka kertojan veli toimii Yhdysvaltojen ydinasekoodien säilytyslaatikon kantajana: ”Aluksi veljeni oli tässä tehtävässä vain yövuorolaisena ja istui asennossa tuolilla presidentin yksityisen makuuhuoneen ulkopuolella laatikko ranteeseen kiinnitettynä, mutta nyt hänet on todettu niin erinomaiseksi ydinkoodien kantajaksi että hänet on siirretty päivävuoroon, joten hänet näkee usein televisiossa ja kaikenlaisissa muissa tiedotusvälineissä seisomassa asennossa korkeintaan kolmen metrin päässä presidentistä mukanaan ydinkoodien Musta Laatikko, joka on hyvin tärkeä maallemme valtatasapainon kannalta.” (s. 23–24)

Absurdi huumori on yksi Wallacen tavaramerkeistä. Hänen proosansa on hengästyttävää. Novellitaiteen mestari Anton Tšehovin (1860–1904) opit tiiviydestä ja yksinkertaisuudesta heitetään Wallacen toimesta romukoppaan. Wallace suosii lähes mielipuolista rönsyilyä ja kielellistä ilotulitusta. Lopputulos on kiinnostava. Kaikki Kummatukkaiseen tyttöön valitut tarinat eivät ole kummoisia, mutta parhaat kertomukset ovat todella hyviä.

Esimerkiksi novelli ”Vanha kunnon Neon” on Wallacea parhaimmillaan. Siinä Wallace käsittelee muun muassa kysymystä siitä miten vaikeaa elämän vivahteikkuutta on käsitellä proosassa. Selvästi omaelämäkerrallisessa novellissa kertojana toimiva mies haluaa epätoivoisesti tehdä vaikutuksen muihin. Pelko teeskentelystä johtaa lopulta itsemurhaan.

”Vanhan kunnon Neonin” liikaa ajatteleva kertoja murehtii kaiken muun lisäksi sitä, että hänen autokolarissa tapahtuva itsemurhansa voitaisiin tulkita väärin: ”Osittain minua huolestutti se, että tapahtuma voisi olla näyttävä ja dramaattinen ja vaikuttaisi kenties siltä kuin ajaja yrittäisi päättää päivänsä mahdollisimman dramaattisella tavalla. Kaiken tällaisen roskan miettimiseen me ihmiset elämämme haaskaamme.” (s. 255)

Sekavan ajan kuvaaja

Liian pitkälle meneminen oli David Foster Wallacelle tyypillistä sekä hänen henkilökohtaisessa elämässään että hänen työssään. Kirjailijoiden tuotannon tulkitseminen omaelämäkerrallisesta näkökulmasta on usein epämääräistä ja harhaanjohtavaa. Siinä keskitytään liikaa taiteilijan persoonallisuuteen ja unohdetaan luomisen muut puolet.

Wallacen kohdalla omaelämäkerrallista tulkintaa ei kuitenkaan kannata unohtaa. Hän yritti kirjoittaa kaiken kaikesta. Ratkaisu johti siihen, että Wallacea on joskus rasittava lukea. Hän kamppaili epätoivoisesti viihteen ja taiteen välillä. Jotkut Kummatukkaisen tytön novelleista sortuvat omaan näppäryyteensä, mutta mukana on myös ”Vanhan kunnon Neonin” kaltaisia maanisia helmiä.

Wallacen on viimeistään kuolemansa jälkeen katsottu olleen aikaansa edellä. Hän kirjoitti jo 1980- ja 1990-luvulla sittemmin toden teolla vauhtiin päässeestä uudesta ajasta, johon kuuluu hysteeristä ajattelua ja palava halu olla tärkeä. Hän tavoitti parhaissa teksteissään jotakin olennaista kotimaastaan Yhdysvalloista, joka on tämän todellisuuden ehkä tärkein edustaja. Wallacen novellit ovat mielikuvituksen riemuvoittoja.

Esa Mäkijärvi