Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala: Talvivaaran vangit

63e7f5d7fff0db649be4de0c8a4ffff8

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2016.

Puuhastelun maailmanennätys

Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala:

Talvivaaran vangit

Siltala 2016, s. 373

Talvivaaran kaivoksesta on puhuttu paljon viime vuosina. Siitä on kirjoitettu kaikenlaista, muun muassa artikkeleita ja kirjoja. Sen saaman julkisuuden huipentumana voidaan pitää elokuvaa Jättiläinen, joka on Talvivaarasta kertova poliittinen trilleri. Talvivaara on iskostunut ihmisten mieliin huonoa johtamista, suomalaista korruptiota ja luonnon saastuttamista tarkoittavana sanana.

Kuinka suuri osa näistä mielikuvista on totta? Juha Kauppisen (s. 1975) ja Sampsa Oinaalan (s. 1979) kirjoittama Talvivaaran vangit avaa kaivoksen vaiheita sen syntyhetkistä tähän päivään. Se on kiinnostava katsaus ajankohtaiseen aiheeseen. Kauppinen ja Oinaala esittelevät näkemyksiään journalistisen poleemisella otteella.

Talvivaara avattiin Sotkamoon lupauksilla työpaikoista. Kaivoksen piti auttaa lamasta kärsivää Kainuun kuntaa nousemaan jaloilleen. Hanke sai aluksi niin paljon positiivista julkisuutta, että hehkutus meni usein liioitteluksi. Vasta myöhemmin – lupausten osoittauduttua katteettomiksi ja kaivoksen paljastuttua tappiolliseksi – suuren yleisön suhtautuminen Talvivaaraan muuttui täysin.

Kauppinen on yksi Talvivaaran takia julkisuutta saaneista journalisteista. Hän kirjoittaa median nykyisestä luonteesta: ”Kun ihmiset löytävät jonkin kiinnostavan uutisaiheen, heistä tulee yhtäkkiä kyltymättömiä tiedolle. Minun juttuni löydettiin ja ihmiset ahmivat niistä Talvivaara-tietoa, joka allasvuotoa ennen oli kiinnostanut vain sellaisia ihmisiä, joita kiinnostavat kaivosteollisuuden ympäristövaikutukset.” (s. 25)

Kulissien takana

Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala paljastavat mitä tapahtui Talvivaaran kulissien takana. Hanke eteni nopeasti. Rahoitus ja rakentaminen hoidettiin vauhdilla. Kaivoksen dynaamista toimitusjohtaja Pekka Perää (s. 1964) suorastaan palvottiin. Mainosmateriaali oli kunnossa: ”Hanke markkinoidaan taitavasti kahdella teesillä: työpaikoilla ja ympäristöystävällisyydellä.” (s. 64)

Talvivaaran vangeista saa voimakkaasti sen kuvan, että kaivoksen toiminta perustui alusta alkaen enemmän sydämeen kuin järkeen. Megahanketta oli masinoimassa joukko intohimoisia ja – kuten myöhemmin ilmeni – toistaitoisia miehiä. Perä ja muut halusivat palavasti avata suuren kaivoksen Sotkamoon. Tässä he myös onnistuivat. Hetken näytti siltä, että Talvivaara olisi todellinen piristysruiske Kainuun taloudelle.

Kuten Oinaala toteaa, Suomea pidetään eräänä maailman vähiten korruptoituneimmista maista. Meillä korruptio on luonteeltaan epäsuorempaa, kuten Talvivaaran kaivoksen ja sitä valvoneiden viranomaisten läheiset välit osoittavat. Jälkimmäiset eivät puuttuneet edellisen saastutukseen ennen kuin oli liian myöhäistä. Talvivaara pahensi asemaansa tiedottamalla ongelmistaan huonosti.

Oinaala väittää, että koska Suomi on ulkoistanut ympäristöongelmansa ulkomaille, Talvivaaran kaivoksen kaltaisen saastuttajan ilmestyminen maahamme on meille oikein. Talvivaarasta onkin tullut luonnon pilaantumisen ja kulutukseen perustuvan elämäntavan kestämättömyyden symboli. Näin on käynyt siitä huolimatta, että Perän väitettiin luovan ”Euroopan suurimman nikkelikaivoksen, hyvinvointia ja työpaikkoja: kaivos työllistäisi suoraan ja välillisesti vähintään satoja ihmisiä, ellei jopa kolmetuhatta (näin Talvivaaran vaikutuksista puhuttiin eduskunnasta asti).” (s. 155)

Nälkämaalla

Talvivaaran vangit on vahvasti kirjoittajiensa näköinen. Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala kertovat omista kokemuksistaan Talvivaaran kanssa ja elämästään sen lähellä. Kauppinen asuu Hämeenlinnassa ja Oinaala Valtimolla, Sotkamon vieressä. Kauppinen kertoo aiheesta yleisesti ja Oinaala maanläheisemmin. Jälkimmäinen on muun muassa haastatellut lähiseudun asukkaita.

Lähestymistapa tekee kirjasta sopivan vaihtelevan, vaikka se onkin pituutensa ja ajoittaisen pitkäpiimäisyytensä takia keskivertolukijan makuun liian raskas. Talvivaara kaatui lukuisten vastoinkäymisten jälkeen valtion syliin ja vaihtoi nimensä Terrafameksi. Se on latinaa ja tarkoittaa Nälkämaata. Kainuuta kutsutaan tällä nimellä Ilmari Kiannon vuonna 1911 tekemän runon mukaan.

Valtio on latonut rahaa tiskiin pitääkseen kaivoksen toiminnassa. Yksityisenä yrityksenä alkanutta kaivos pidetään käynnissä veronmaksajien rahoilla. On mahdollista, että Talvivaarasta tulee vielä ympäristöystävällinen ja tuottava yritys. Tämä mainitaan myös Talvivaaran vangeissa, vaikka kirja antaa muuten koko hankkeesta negatiivisen kuvan. Paha imagotappio on joka tapauksessa kärsitty.

On huomionarvoista, että vaikka kaivos nyt suljettaisiin, sen haitalliset vaikutukset ympäristölle jatkuisivat pitkään eteenpäin. Paikasta löytyy uusiutumattomia luonnonvaroja, joten sulkeminen ei myöskään todennäköisesti olisi lopullista. Talvivaaran vangit onkin kiintoisa välikatsaus edelleen jatkuvaan tarinaan: ”Päättivät poliitikot, sijoittajat ja viranomaiset mitä tahansa, Talvivaaran saaga on vasta alussa. Tämä tarina ei pääty koskaan.” (s. 346)

Esa Mäkijärvi

Bruce Springsteenin The Ties That Bindista

Springteen-The-Ties-That-Bind

Bruce Springsteen (s. 1949) julkaisi viidennen albuminsa The Riverin vuonna 1980. Hänen edelliset levynsä, Born to Run (1975) ja Darkness on the Edge of Town (1978), merkitsivät kaupallista ja taiteellista läpimurtoa. Niiden suosion myötä Springsteeniltä alettiin kuitenkin odottaa todellisia hittejä. Hän oli tehnyt hyviä levyjä, mutta suuri yleisö ei ollut vielä täysin syttynyt hänelle. Hänen suosionsa oli kasvanut, mutta supertähteyteen nousemista Springsteen sai vielä odottaa. Hänestä ei tullut maailmanluokan viihdyttäjää nopeasti, vaan hän joutui paiskimaan tavoitteensa saavuttaakseen töitä vuosia.

Tuplalevy The River sai muotonsa 18 kuukauden kärsimysnäytelmän aikana. Studioon mentiin maaliskuussa 1979 ja sieltä poistuttiin valmiin albumin kanssa vasta seuraavan vuoden puolella. Kerron kirjassani Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina (Arktinen Banaani 2014) seuraavaa: ”Springsteenin viidennen levyn nimeksi piti tulla The Ties That Bind ja sen piti ilmestyä vielä vuoden 1979 aikana. Springsteen järkeili, että positiivinen musiikki toimisi vastapainona masentavalle Darkness on the Edge of Townille. Hedelmällistä vaihetta elänyt Springsteen kirjoitti kuitenkin vauhtiin päästyään monia uusia lauluja. Hitaasti muotoutuneelle levylle tuli lopulta sekä iloa että surua. […] Springsteen väitti myöhemmin, ettei The Ties That Bind -albumia hyllytetty sen laadun, vaan sen persoonattomuuden takia. Springsteen täytti levyä tehdessään 30 vuotta. Hän pelkäsi tulleensa vanhaksi, ja päätti, että The Ties That Bindin pop saa tehdä tilaa verevämmälle rockille. Osa vanhasta materiaalista siirrettiin sivuun, osa jätettiin uusien laulujen rinnalle. The River jakoi mielipiteitä. Osa pitää sitä surkeana kompromissina, joistakin se on toimiva yhdistelmä eri tyylejä.” (s. 123–214)

Springsteen ajatteli jälleen liikaa tehdessään viidettä levyään. Ongelma oli ollut sama aiempia albumeita tehdessä. Springsteen ei tyytynyt mihinkään, vaan hioi kyllästymiseen asti valmiina olleita lauluja ja kirjoitti koko ajan uusia. Hänen luomisprosessinsa oli kiihkeä. Hän huolehti maineestaan jälkipolvien silmissä ja yritti tehdä musiikistaan ikuista. Pomon lumossa todetaan: ”Springsteen uskotteli itselleen vain tavoittelevansa täydellisyyttä, mutta olisi tarvinnut ankaran tuottajan kaltaista voimahahmoa, joka olisi pistänyt hänen ideansa kontekstiin. Sellaisen puuttuessa levyttäminen kesti ikuisuuksia. The River olisi voitu purkittaa kuukaudessa, eikä lopputulos olisi ollut merkittävästi huonompi. Kuten Clinton Heylin huomauttaa, Elvis Presley viimeisteli ’Hound Dogin’, ’Don’t Be Cruelin’ ja ’Any Way You Want Men’ kahdessa kolmen tunnin sessiossa, mutta Springsteen ei suostunut päästämään lauluja käsistään. Hän nautti lähes loputtomasta taloudellisesta luotosta, eikä kukaan E Street Bandista [Springsteenin yhtyeestä] uskaltanut huomauttaa ajasta.” (s. 124)

Springsteen aiheutti harmaita hiuksia kaikille, myös itselleen, sillä kuten hän sittemmin tunnusti, hänellä oli The River -kiertueelle vuonna 1980 lähtiessään vain vähän rahaa pankissa. Hänen taloudellinen tilanteensa oli huono, vaikka hänen edelliset levynsä Born to Run ja Darkness on the Edge of Town olivat menestyneet etenkin Yhdysvalloissa. Springsteen oli myös kerännyt rahaa suosituilla kiertueillaan, mutta kaikki säästöt menivät The Riveriä tehdessä. Levy-yhtiö ei kustantanut kaikkea, vaan Springsteen ja hänen bändinsä joutuivat maksamaan suurimman osan itse. Jos albumi olisi jäänyt tekemättä, tai jos se olisi epäonnistunut kaupallisesti, se olisi merkinnyt Springsteenin ja hänen yhtyeensä loppua.

Tilanteen vakavuudesta kertoo sekin, että The Riverin tekemisen kustannuksia maksettiin myöhemmin takautuvasti Springsteenin rojalteista. Springsteen sai viidennen albuminsa itse asiassa tehtyä jo loppuvuodesta 1979. Sen nimeksi tuli The Ties That Bind ja se sisälsi kymmenen laulua, muun muassa ”The Riverin”. Springsteen päätti kuitenkin levyn kuunneltuaan hylätä sen ja nauhoittaa uusia lauluja. Niistä muodostui ajan saatossa tuplalevyn mittainen The River. Springsteen väitti myöhemmin, ettei jo purkissa ollutta The Ties That Bindia hyllytetty sen laadun, vaan sen persoonattomuuden takia. Tämä pitääkin joulukuussa 2015 ilmestynyttä The Ties That Bind: The River Collection -boksia kuunnellessa paikkansa.

Vaikka The River on pitkä levy, siltä jäi runsaasti julkaisemattomia lauluja. Parhaat niistä nähtiin Springsteenin arkistokokoelmalla Tracks (1998), mutta osa kuullaan ensimmäistä kertaa virallisesti vasta The River Collection -boksissa. Se sisältää The River -albumin lisäksi alkuperäisen The Ties That Bind -levyn, kuvakirjan, dokumentin, tunteikkaan konsertin ja tukun aiemmin kuulemattomia lauluja. Boksi on esineenä tyylikäs, mutta siihen sisältyvä dokumentti ja siinä esiteltävät uudet kappaleet jättävät toivomisen varaa. “Meet Me In The City” lienee niistä paras, mutta muuten laatu on korkeintaan keskinkertaista. Lauluja kuuntelevalle tulee helposti mieleen, että ne olisi ollut parasta jättää pölyttymään arkistoon, tai julkaista ilmaisena lahjana Springsteenin faneille.

The Riverin ilmestyminen johti Springsteenin läpimurtoon valtavirtaan. “Hungry Heartista” tuli hänen ensimmäinen listaykköseksi noussut hittinsä ja “The Riveristä” hänen tunnetuin laulunsa. Heylin hehkuttaa kirjassaan Bruce Springsteen: Pomon tarina: 1972–2004, että Springsteen oli suhteellisen lyhyessä ajassa ”muuttunut amerikkalaisen populaarimusiikin raja-alueilla työskentelevästä artistista taiteilijaksi, jossa ruumiillistui tuon musiikin koko traditio yleisön ja esiintyjän sulautuessa yhdeksi kokonaisuudeksi. Bruce oli kiivennyt huipulle vaikeaa tietä: olemalla oma itsensä.” (s. 236)

Voidaan sanoa, että Springsteen oli 1970- ja 1980-luvun taitteessa luomisvoimansa huipulla. Hän kirjoitti liukuhihnalta lauluja. Vaikka The River on epätasainen, sen sessioissa purkitettiin paljon hyvää musiikkia. The River kärsi kehnosta tuotannosta, mikä sai kappaleet kuulostamaan tasoaan huonommilta, mutta nämä ongelmat ovat ratkenneet viimeisimmän remasteroinnin myötä. The Ties That Bind -boksia ei voi suositella kaikille. Se on melko kallis, joten se tarjoaa vastinetta rahoille vain vannoutuneille Springsteen-faneille. Lisämateriaali ei ole yhtä hyvää kuin vuoden 2010 Darkness on the Edge of Town -juhlajulkaisussa. Uutta kokonaisuutta tarkastellessa tuntuu siltä, että Springsteen on keskittynyt The River Collectionin kokoamisen sijaan enemmän syksyllä julkaistavaan omaelämäkertaansa.