Guillem Balagué: Cristiano Ronaldo: Elämäkerta

bookcover_9789511297659

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2016.

Maailman paras

Guillem Balagué:

Cristiano Ronaldo: Elämäkerta

Otava 2016, s. 378

suomentanut Pekka Tuomisto

Kunnianhimo voi viedä ihmisen elämässä pitkälle. Kunnianhimo (tai ehkä turhamaisuus tai ylimielisyys) on ensimmäinen asia, joka tulee mieleen Cristiano Ronaldosta (s. 1985). Real Madridia edustava jalkapalloilija on latonut urallaan käsittämättömän määrän maaleja. Häntä pidetään joko maailman parhaana tai toiseksi parhaana jalkapalloilijana Barcelonaa edustavan Lionel Messin (s. 1987) ohella.

Barcelonassa syntynyt urheilutoimittaja Guillem Balagué on nyt julkaissut elämäkerrat sekä Messistä että Ronaldosta. Molemmat ovat saatavilla suomeksi. Jälkimmäinen julkaistiin siitä huolimatta, että Ronaldo uhkasi marraskuussa 2014 entistä ystäväänsä Balaguéta oikeustoimilla. Syynä oli toimittajan Messin elämäkerrassa esittämä väite, että Ronaldo oli keksinyt Messille alatyylisen lempinimen. Tästä puhtoisesta julkisuuskuvastaan huolehtiva Ronaldo ei pitänyt.

Cristiano Ronaldo: Elämäkerta on auktorisoimaton teos. Sillä ei ole Ronaldon tai hänen lähipiirinsä virallista hyväksyntää, mikä tekee siitä kiinnostavamman ja rosoisemman kirjan. Balagué ei ole puolueeton. Mikään elämäkerta ei ole. Hän kirjoittaa: ”Vain osa totuudesta kerrotaan. Se mitä me satumme pitämään kiinnostavana. Tai minkä me arvelemme myyvän parhaiten.” (s. 18)

Yksilöpelaaja joukkuelajissa

Cristiano Ronaldo: Elämäkerta sisältää paljon tietoa, mutta myös runsaasti turhaa spekulointia ja muuta tyhjäkäyntiä. Hauska on huomautus, että Cristiano Ronaldo on nimetty Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganin (1911–2004) mukaan. Kiinnostava on puolestaan anekdootti, jonka mukaan Ronaldo suuttui jo pienenä poikana, jos hänelle ei syötetty palloa. Hänellä oli jo varhain diivan elkeitä.

Siinä missä Lionel Messi on henkeen ja vereen joukkuepelaaja, Ronaldo ratkaisee mielellään pelejä yksin. Hän turhautuu ja suuttuu, jos joukkuetoverit pallottelevat keskenään, eivätkä ota häntä huomioon. Real Madrid hävisi hiljattain paikallispelin Atlético Madridille. Ronaldo aiheutti porua väitettyään ottelun jälkeen, että Real Madrid olisi kärjessä, jos muut pelaisivat samalla tasolla kuin hän.

Kuten Guillem Balaguén kirjasta selviää, Ronaldon itsekeskeisyys ei ole koko totuus. Ronaldo välittää pojastaan, sukulaisistaan ja ystävistään syvästi. Hän hemmottelee heitä lahjoilla. Korskea käytös ja epäkorrektit lausunnot johtuvat Balaguén mukaan psykologisista syistä: ”Oletteko koskaan pohtinut mahdollisuutta, että hänen yrityksensä ylläpitää täydellistä kehoa voisi olla peräisin epävarmuudesta? Tarvitseeko niiden, jotka hyväksyvät itsensä ja ovat tyytyväisiä siihen mitä heillä on, olla aina täydellisiä.” (s. 74)

Ronaldo on tunnustanut katuvansa sitä, ettei nauttinut lapsuudestaan tarpeeksi. Hän oli jo varhain suorittaja. Kilpailuhenkisyys ja itsensä kehittäminen ovat pitkään olleet hänelle tärkeitä asioita, eikä hän ole osannut pysähtyä. Balagué kommentoi, että Ronaldon persoonallisuutta määrittelevät hänen halunsa tulla rakastetuksi ja hänen haluttomuutensa olla näyttämättä heikkoutta.

Voidaankin sanoa, että Ronaldo on hyvin nykyaikainen sankari. Hän on lähes täydellisen fysiikan omaava urheilija, joka pystyy loputtomiin mainetekoihin näyttäen niitä tehdessään hyvältä. Hänen todellisesta luonteestaan ei tiedetä paljoa. Ehkä se on jo aikaa sitten hukkunut hänestä rakennettuun myyttiin, josta Balaguén kirja on sekin osa.

Messi vai Ronaldo?

Vaikka Cristiano Ronaldo: Elämäkerta on suurimmaksi osaksi luettava, siinä on huonot puolensa. Guillem Balaguén psykologiset analyysit Cristiano Ronaldosta eivät aina vakuuta. Jalkapalloilijaa verrataan Napoléon Bonaparteen (1769–1821), ranskalaiseen keisariin.

Liioittelun puolelle menee myös kohta, jossa tekijä analysoi espanjalaisten kansanluonnetta, ja väittää heidän kadehtivan liikaa Ronaldon kaltaisia menestyjiä. Ronaldoa rakastetaan ja vihataan paljon, mutta jälkimmäinen johtuu tuskin pelkästään kateudesta, vaan syitä siihen on monia.

Pekka Tuomiston suomennos on melko hyvä, mutta ensimmäiseen painokseen on jäänyt joitakin kirjoitusvirheitä ja anglismeja. Kirjasta löytyy esimerkiksi ”hiljaisuuskäsittelyn” (silent treatment) ja ”Bernabéun uskollisten” (Bernabéu faithful) kaltaisia termejä. Hämmentävintä on kuitenkin se, että kirjailijan etunimi Guillem on käännöskirjassa välillä kirjoitettu muotoon Gillem.

Paikoin ontuvaa suomennosta suurempi ongelma on kuitenkin Balaguén tapa sortua latteuksiin. Kun hänellä ei ole mitään uutta sanottavaa, hänellä on tapana kirjoittaa tällaisia lauseita: ”Pelko ei pysäytä suuria pelaajia, haasteet vain kannustavat heitä. Sen sijaan että he pelkäisivät pettyvänsä, jos eivät saavutakaan päämääräänsä, he uskaltavat kiivetä korkeimmalle huipulle.” (s. 171)

Kumpi sitten on parempi, Ronaldo vai Lionel Messi? Balagué antaa diplomaattisen vastauksen. Messin lahjakkuuden todetaan olevan enemmän synnynnäistä, Ronaldon pikemminkin hurjan harjoittelun tulosta. Messi on kokonaisvaltaisesti parempi pelaaja, mutta Ronaldo latoo enemmän maaleja. Molemmat Balaguén tekemät elämäkerrat ovat kohtalaisia katsauksia suurten pelaajien vaiheisiin.

Esa Mäkijärvi

Salaisten kansioiden uusista jaksoista

screen-shot-2015-06-25-at-2-58-07-pm

Alkuperäinen Salaiset kansiot (1993–2002) oli yksi innovatiivisimmista ja omaperäisimmistä televisiosarjoista 1990-luvulla. Chris Carterin luomassa sarjassa seurattiin FBI-agentteja Fox Mulder (David Duchovny) ja Dana Scully (Gillian Anderson), ja heidän työtään paranormaalien ilmiöiden parissa. Yhdeksän kauden mittaisessa alkuperäisessä sarjassa nähtiin muun muassa avaruusolioita ja hirviöitä. Salaiset kansiot oli erikoisuudestaan huolimatta uskottava. Se oli viihdyttävä, mutta siinä oli myös vakavampi puolensa.

Kausia 3–5 pidetään yleisesti Salaisten kansioiden parhaina. Tässä vaiheessa sarjan keskiössä olleet avaruusoliot eivät olleet vielä juuri näyttäytyneet maan kamaralla ja heihin kiivaasti uskonutta Mulderia oli helppo pitää höyrypäänä. Suurin osa sarjan katsojista oli analyyttisemman ja tieteellisemmän Scullyn puolella. Mulder vaikutti hyväuskoiselta tyypiltä, joka uskoi mitä soopaa tahansa. Myöhempinä vuosina – Mulderin osoittauduttua oikeassa olevaksi sankariksi – Salaiset kansiot menetti lataustaan. Se oli yhä hyvä, mutta ei enää yhtä järisyttävä kuin 1990-luvun puolivälissä.

Uuden vuosituhannen alussa Salaiset kansiot meni monin paikoin väkinäisen yrittämisen ja tahattoman komiikan puolelle. Tekijöiden ideat olivat selvästi lopussa, mutta sarjaa jatkettiin väkisin uusilla juonenkäänteillä ja näyttelijöillä. Tulokset eivät olleet mairittelevia. Kun Salaiset kansiot alun perin loppui, se oli säilyttänyt maineensa erinomaisena televisioviihteenä. Viimeisten kausien kompurointi ei kuitenkaan tehnyt hyvää sen maineelle nuorempien katsojien parissa.

2000-luvun alun ongelmista huolimatta Salaiset kansiot päätettiin viime vuonna tuoda takaisin Duchovnyn ja Andersonin tähdittämänä. Hiljattain esitettyjä uusia jaksoja julkaistiin lopulta vain kuusi, vaikka alkuperäisessä sarjassa oli kullakin kaudella 24 jaksoa. Ratkaisu johtui tiukoista aikatauluista ja rahoituksesta. Tuotantoyhtiössä ei selvästikään täysin uskottu, että yleisö olisi kiinnostunut Salaisten kansioiden kaltaisesta vanhasta ohjelmasta. Hiljattain päättyneen kymmenennen kauden loppuratkaisu tuntuu kuitenkin viittaavan siihen, että jos aikataulu- ja rahoitushaasteet saadaan ratkaistua, hämäriä tapauksia tutkitaan FBI-agenttien toimesta myös jatkossa.

Salaisista kansiosta tehtiin alkuperäisten kausien lisäksi muutamia huonoja elokuvia. Niitä esitettiin lähinnä televisiossa. Sarjan paluun mahdollisti televisiosarjojen nykyinen kukoistus ja niiden arvostuksen nousu lähes elokuvien rinnalle. Televisionäyttelijöitä ei enää pidetä epäonnistuneina filmitähtinä, vaan valkokankaalle pääsevien kollegoittensa veroisina kykyinä. Ikävä kyllä Salaisten kansioiden odotettu kymmenes kausi on vain vähän keskinkertaisia edellisiä kausia parempi.

Täytejaksot ovat aina olleet yksi Salaisten kansioiden tavaramerkeistä. Niitä nähdään kumma kyllä myös uudessa minisarjassa, vaikka se on lyhyt. Vanhoissa täytejaksoissa Mulder ja Scully lähetettiin tutkimaan avaruusolioihin liittymättömiä paranormaaleja ilmiöitä. Vastaavaa nähdään tuoreellakin kaudella. Mulder ja Scully metsästävät täytejaksoissa salaperäistä liskohirviötä ja murhanhimoista roskakuskia. Pääjuonen tasosta kertoo kaiken se, että sivutarinat ovat olleet enemmän kriitikkojen mieleen. Keskinkertainen käsikirjoitus on uusien Salaisten kansioiden ongelma.

Vika ei ole näyttelijöissä. Duchovny ja Anderson ovat vanhentuneita, mutta vaikka he eivät enää ole yhtä vitaalisia kuin Salaisten kansioiden kulta-aikaan 1990-luvun puolivälissä, he tekevät työnsä hyvin. Ikääntyminen tuo Mulderin lapsenomaiseen uskoon ja Scullyn jääräpäiseen tieteellisyyteen traagisia sävyjä. Tarina on kuitenkin epätasapainossa. Se ei osaa päättää, onko se koominen vai traaginen, ja yrittää olla molempia toimimattomalla tavalla. Hauskoilla kohtauksilla yritetään pehmentää synkkiä hetkiä, mutta kokonaisuus ei muutamia ilahduttavia oivalluksia lukuun ottamatta nouse lupausten tasolle. Onnistuneita kohtauksia ovat muun muassa Mulderin kokemukset hänen maistettuaan huumaavia sieniä ja Scullyn suru hänen kokiessaan henkilökohtaisen menetyksen. Epäonnistuneita hetkiä on harmi kyllä enemmän.

Salaisten kansioiden kymmenes kausi tuo mieleen kehnon science fiction -romaanin. Se sijoittuu aikaan 14 vuotta yhdeksännen kauden ja seitsemän vuotta elokuvan X-Files: Usko koetuksella (2008) jälkeen. Minisarjan ajankohtaisuus ja sen värikkäät salaliittoteoriat eivät kuitenkaan yllä Salaisilta kansioilta odottamallemme tasolle. Pelkkä Duchovnyn ja Andersonin säkenöivä kemia ei riitä. Uusimpien tietojen mukaan Salaisia kansioita olisi tulossa lisää. Jatko riippuu lähinnä kiireisten päätähtien aikatauluista. Sarja tuskin palaa vanhaan 24 jakson kausimalliin, mutta pienempikin määrä uusia jaksoja riittäisi. Salaisissa kansioissa on kaikista sen puutteista huolimatta edelleen puolensa.