The Revenantista

maxresdefault

The Revenant (2015) on melkoinen kärsimysnäytelmä. Alejandro González Iñárritun (s. 1963) ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama elokuva kertoo amerikkalaisista turkismetsästäjistä, jotka elävät vihamielisessä ympäristössä Yhdysvalloissa 1800-luvun alussa. Julman luonnon lisäksi heitä kiusaavat toiset ihmiset. Elokuva alleviivaa yksittäisen ihmisen mitättömyyttä kohtalon ja luonnon keskellä. Samalla se ylistää vahvojen yksilöiden kykyä nousta armottoman todellisuuden yläpuolelle.

Aikaan ennen Amerikan valloituksen loppuun saattamista sijoittuvan elokuvan pääosassa on turkismetsästäjä Hugh Glass (Leonardo DiCaprio). Glassin sukunimi on sikäli erikoinen, että kaikista vaikeuksista selviävää miestä ei todellakaan ole tehty lasista. Glass kokee The Revenantissa sarjan vastoinkäymisiä. Niistä on vastuussa pääasiassa Glassin kanssa samaan ryhmään kuuluva turkismetsästäjä John Fitzgerald (Tom Hardy), joka osoittautuu melkoiseksi roistoksi. Fitzgerald muun muassa järjestää asiat niin, että karhun raatelemana haavoittunut Glass jätetään kuolemaan talviseen metsään. Koko pitkä filmi kertookin pelkistetyimmillään Glassin selviämisestä ja hänen kostostaan oman nahkansa pelastamiseen pyrkivälle Fitzgeraldille.

The Revenant on saanut kriitikoilta runsaasti kiitosta ja on ehdolla peräti 12 Oscarin saajaksi. Elokuva onkin komean näköinen ja kuuloinen. Emmanuel Lubezkin kuvaus hivelee silmiä. Etenkin luontoa kuvaavat otokset ansaitsevat kaikki mahdolliset palkinnot. Käsikirjoituksessa on kuitenkin ongelmia. Vaikka DiCaprio, Hardy ja muut näyttelijät loistavat, tarinasta puuttuu tarvittavaa syvyyttä. Glassin loputtomat vastoinkäymiset ja hänen sankarillisuutensa alkavat pian käydä koomisiksi. Katsojalle selviäisi vähemmälläkin, että elämä Yhdysvalloissa oli vaikeaa 1800-luvun alussa.

Iñárritun edellinen elokuva, vuoden 2014 Birdman, oli kaikin puolin loistava. The Revenant ei ole aivan yhtä onnistunut, vaikka onkin eeppisyydessään katsomisen arvoinen. Kiinnostavaa kyllä, sen tarina perustuu epäuskottavuudestaan huolimatta tositapahtumiin – ainakin osittain. Todellinen henkilö Glass joutui painimaan karhun kanssa ja selvisi koettelemuksesta hengissä. Tapahtumalla ei ollut silminnäkijöitä, mutta mies kärsi todistettavasti loukkaantumisesta. Hänet jätettiin kumppaniensa toimesta metsään kuolemaan. Tapahtumia on kuvattu muun muassa John Neilhardtin runossa ”The Song of Hugh Glass” (1915) ja Frederick Manfredin romaanissa Lord Grizzly (1954).

The Revenant on kuitenkin historiallisesti epätarkka. Käynnissä on kaikkien sota kaikkia vastaan, eikä edes samalla puolella olevien yhteistyöstä tahdo tulla mitään. Jotkin ovat vastustaneet sitä, että naisia ja ranskalaisia ei esitetä elokuvassa mairittelevassa valossa, mutta toisaalta amerikkalaiset ja intiaanit eivät hekään kunnostaudu juuri missään rakentavassa. Yksittäiset ihmiset tekevät hyviä tekoja. Heidän yrityksensä hukkuvat kuitenkin väkivaltaan ja vastakkain olevien osapuolen kyvyttömyyteen ymmärtää toisiaan.

The Revenant kuvattiin Kanadan erämaassa ja arktisissa olosuhteissa. Autenttisuuteen pyrkiminen näkyy filmissä. DiCaprio ei pelkästään näyttele kylmissään olevaa, hänellä todella on kylmä. Parhaan miespääosan Oscar lienee The Revenantin kärsimysnäytelmän jälkeen selviö. Tekijät ansaitsevat aitouteen panostamisesta kiitosta, vaikka tietokonetehosteita on niitäkin häiritsevästi mukana. Amerikkalaiset, intiaanit ja ranskalaiset esitetään kaikki yksinoikoisen raakalaismaisessa valossa, olkoonkin että 1800-luvun alun Yhdysvallat oli nykyistä selvästi julmempi paikka. Hyvät kuolevat The Revenantissa nopeasti, pahat jäävät elämään. Maailma on maskuliininen, machomainen paikka.

Yksi The Revenantin ongelmista on sen yksioikoisuuden lisäksi sen liian pitkä kesto. Lyhentäminen olisi tehnyt filmille hyvää, varsinkin kun hahmojen tuskailua nähdään enemmän kuin tarpeeksi. Kosto on elokuvan keskeisiä teemoja. Glass elää kostolle, mutta löytää tien osittaiseen anteeksiantoon uskonnosta. Perhe ja muu yhteisöllisyys ovat The Revenantissa tie onneen ja autuuteen. Oman navan tuijottaminen johtaa puolestaan kurjuuteen ja kuolemaan.

Iñárritulla on taipumusta liioitella. Jos hänen edelliset elokuvansa ovat tuntuneet rasittavilta, The Revenant ei saa mieltä muuttumaan. Se on eeppinen filmi yksinkertaisesta aiheesta. Sen tarina toimisi paremmin vaatimattomammissa puitteissa. The Revenant on tasaisen laadukas, mutta ei nouse missään vaiheessa aivan tapahtuma-aikansa ja -paikkansa tuoman potentiaalin tasolle. Jos Iñárritun Birdman oli uskomaton, The Revenant on paluu 21 gramman (2003) ja Babelin (2006) kaltaisiin, liikaan yrittämiseen ja omaan näppäryyteensä jossain määrin sortuviin tunnelmiin.

The Hateful Eightista

hateful_eight_poster

Quentin Tarantinon (s. 1963) kahdeksas elokuva The Hateful Eight (2015) sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton. Yhdet pitivät sen huumorista ja toiminnasta, toiset vierastivat sen pastissimaisuutta ja yliampuvuutta. The Hateful Eightissa ei olekaan juuri mitään omaperäistä. Kaikki sen parhaat palat on lainattu Tarantinon suosikkiohjaajilta, kuten Sergio Corbuccilta ja Sergio Leonelta, eikä Tarantinolla ole mitään lisättävää esikuviensa ilmaisuun. Hän ei vieläkään pelkää antaa vaikutteittensa näkyä. Hän kirjoittaa hyvää dialogia, mutta tuntuu parhaan filminsä Pulp Fictionin (1994) jälkeen menettäneen täysin kykynsä tehdä kerronnallisesti tiiviitä elokuvia.

The Hateful Eightissa on edeltäjiensä Inglourious Basterdsin (2009) ja Django Unchainedin (2012) tapaan vähän kaikkea. Uusi elokuva kertoo kahdeksasta muukalaisesta, jotka pysähtyvät hakemaan suojaa lumimyrskyltä. Tapahtumat sijoittuvat Wyomingin osavaltioon ja aikaan heti Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeen. Muukalaisten kohtaamisesta muodostuu tekijälleen tyypillisesti humoristinen, väkivaltainen ja älykäs.

The Hateful Eight on luokiteltu lännenelokuvaksi, mutta se eroaa monin tavoin lajityypin tyypillisestä edustajasta. Se on näytelmällinen ja sijoittuu enimmäkseen yhteen isoon huoneeseen. Marquis Warren (Samuel L. Jackson), John Ruth (Kurt Russell), Daisy Domerque (Jennifer Jason Leigh) ja muut ottavat toisistaan mittaa, ei pelkästään asein tai nyrkein vaan myös verbaalisesti. Liioitellussa väkivallassa ja näppärässä sanailussa ei ole juurikaan järkeä. Tämä ei kuitenkaan Tarantinon faneja haittaa. Yliampuvuus luo heidän mielestään tähänkin suosikkinsa elokuvaan omaperäisen tunnelman.

Tarantinoa on syytetty väkivallalla mässäilystä, mutta yhtä hyvin häntä voisi haukkua väkivallan odottamisella herkuttelulla. Aivan kuten Leonella, Tarantinon elokuvien verisiä hetkiä edeltää piinaava, tunnelmallinen odotus. Väkivalta on purkautuessaan armotonta ja nopeaa. Tarantino eroaa kuitenkin Leonesta ja vaikkapa Corbuccista siinä, ettei hän ota raakuuksia liian tosissaan, vaan pitää niitä viihteenä. The Hateful Eightin haavoittumiset ja kuolemat ovat brutaaleja, mutta samaan aikaan niillä on kummallinen sarjakuvamainen luonne. Niitä on vaikea ottaa tosissaan.

The Hateful Eight on saanut kritiikkiä muun muassa naisvihamielisyydestään ja rasismistaan. Punaniska palkkionmetsästäjä Ruth vahtii kiinni ottamaansa naispuolista murhaajaa Domerqueta ja kohtelee tätä raakalaismaisesti. Jacksonin esittämä Warren on puolestaan vahvaluonteinen mustaihoinen majuri, joka saa elokuvassa kärsiä. Warren joutuu kestämään rasistista ivaa ja joutuu fyysisen väkivallan kohteeksi. Kritiikillä on näin ollen perusteensa, mutta samalla se jättää huomiotta filmin tapahtuma-ajan. Sisällissodan jälkeinen Amerikka ei ollut millään tapaa poliittisesti korrekti.

Elokuvan ongelmat ovat muualla. The Hateful Eight on kummallinen yhdistelmä uskottavaa ajankuvaa ja epäuskottavaa pastissia. Se pyrkii samaan aikaan olemaan pieni näytelmällinen elokuva ja suuri näytelmä. Osa hahmoista on turhia. Heidän roolinsa on vain osallistua ammuskeluun ja sanoa silloin tällöin jotakin nasevaa. Elokuva olisi hyötynyt pienemmästä mittakaavasta. Näyttämö on kunnossa, mutta näyttelijöitä on liikaa, aivan kuten Inglourious Basterdsissa ja Django Unchainedissa.

Tarantino saavutti jo Pulp Fictionilla aseman, jossa hänellä oli vapaat kädet ja mahdollisuus tehdä mitä halusi. Tämä on vaikuttanut negatiivisesti hänen myöhempiin elokuviinsa. Ne ovat viihdyttäviä ja näyttäviä, mutta niiden sisältö hukkuu liian usein turhan patsastelun ja populaarikulttuuriviittausten alle. The Hateful Eight on kuvattu vanhanaikaiselle 70 millimetrin filmille. Se näyttää upealta, eikä Tarantinon merkitystä 3D-teknologian kaltaisten hömpötysten vastustajana tule vähätellä. The Hateful Eightin jylhän musiikin on puolestaan tehnyt legendaarinen Ennio Morricone.

Jokin elokuvassa on kuitenkin pielessä. Tarantino on mestarillinen kopioija, mutta se ei riitä viemään The Hateful Eightia mestarilliselle tasolle. Toki elokuva on selvästi parempi kuin suurin osa isoissa saleissa nykyään pyörivistä filmeistä. Tarantino on edelleen hellyttävän jääräpäinen. Hän ei pyri sanomaan monimutkaisia asioita yksinkertaisesti, vaan yksinkertaisia asioita monimutkaisesti. Tämä on hänelle sekä siunaus että kirous. Se tekee hänen elokuvistaan hyvää viihdettä, mutta huonoa taidetta. Toivottavasti hän vielä joskus onnistuu yhdistämään molemmat.