Antti Arnkil: Raittilan linja

raittilan-linja

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2016.

Selittää maailma ja hajottaa se

Antti Arnkil:

Raittilan linja

Siltala 2016, s. 153

Antti Arnkil (s. 1975) on kustannustoimittajan työnsä ohella tehnyt esseekirjoja viime vuosina. Hänen ensimmäinen kokonaan oma teoksensa, Lauantaiesseet (2014), sai kiinnostuneen vastaanoton. Tilaustyönä tehty Raittilan linja on sekin onnistunut. Siinä käsitellään monitahoisesti tänä vuonna 60 vuotta täyttäneen Hannu Raittilan (s. 1956) tuotantoa.

Kolmeen osaan jaetun Raittilan linjan alussa tehdään yleiskatsaus Raittilan teksteihin. Sen jälkeen haastatellaan Raittilaa ja paneudutaan romaaniin Atlantis (2003), jota Arnkil pitää Raittilan tärkeimpänä kirjana. Arnkilin uusia esseitä on helppo lukea. Ne sopivat myös kaltaisilleni lukijoille, joille Raittilan tekemiset eivät ole ennestään tuttuja.

Raittilan kaunokirjat on lokeroitu insinööri- ja äijäproosaksi, koska niissä kerrotaan insinöörimiehistä. Tämä tulkinta on kuitenkin yksioikoinen, sillä se unohtaa Raittilan leikillisyyden ja myös hänen suoranaisen pyrkimyksensä huijata. Kuten Arnkil huomauttaa, ”harvemmassa ovat fiktiontekijät, joiden tuotannossa yhdistyvät niin johdonmukaisesti nämä ääripäät: kirjallisuuden epäluotettavuuden alleviivaaminen ja toisaalta pyrkimys selittää maailma, luoda absurdilta näyttävästä todellisuudesta ymmärrettävä kokonaiskuva.” (s. 8)

Vanhan ja uuden välissä

Raittilan linjan nimi on sikäli harhaanjohtava, että mitään raittilalaista muotoa ei ole. Antti Arnkil viittaakin tällä todennäköisesti ironisesti Hannu Raittilan proosan monitulkintaisuuteen. Raittila ei ole tietystä poliittisuudestaan huolimatta yhteiskunnallinen kirjailija, tai ei ainakaan pelkästään. Hänen kertomuksistaan löytyy kuitenkin selvä punainen lanka: ”Varhaiskauden novellikokoelmissa, ja myöhemminkin, kerrotaan usein tekniikan, kaupankäynnin ja kulttuurielämän välimaastossa häärivistä ammattilaisista ja heidän ongelmistaan.” (s. 16)

Raittilan esikuvia suomalaisista kirjailijoista ovat Veijo Meri, Antti Tuuri ja Väinö Linna. Lisäksi häneen ovat vaikuttaneet muun muassa Raamattu ja radiossa ennen kirjailijanuran alkamista tehty työ. Raittila on luonnehtinut tapaansa kirjoittaa matkimiseksi. Hän imee vaikutteita ja sulauttaa ne yhteen.

Lopputulos on ajatuksia herättävä yhdistelmä vanhaa ja uutta. Arnkil kiteyttää: ”Kirjoittajana ja ajattelijana Hannu Raittila on traditionalisti. Sekä fiktiossaan että esseissään hän kirjoittaa perinteen päälle ja marginaaleihin. Kommentoi, leikkii, purkaa auki, vääntää uusiin asentoihin.” (s. 44)

Raittila on kirjoittanut kaikenlaista. Arnkil nostaa hänen kirjoistaan esiin romaanit Atlantis ja Pamisoksen purkaus (2005). Niissä kuvataan kahden toisiinsa nykyään kytkeytyvän asian, politiikan ja talouden, vieraantumista tavallisesta elämästä. Tämä johtaa vaikeuksiin, jotka purkautuvat Raittilalla katastrofeina. Arnkilin pitkä analyysi Atlantiksesta on mielenkiintoinen.

Lajityyppien törmäys

Antti Arnkil ja hänen kollegansa ovat kritisoineet pitkän proosan ylivaltaa kotimaisessa kirjallisuudessa. Romaanit nauttivat kohtuuttoman suuresta huomiosta verrattuna muihin lajityyppeihin. Etenkin esseet jäävät Arnkilin mielestä turhaan paitsioon.

Hannu Raittila on kirjoittanut sekä proosaa että esseitä. Arnkilin mukaan Raittilan tekemisissä ”ei ole koskaan ollut jyrkkää eroa fiktiivisen ja nonfiktiivisen välillä. Kyse on yhdestä ja samasta ajattelu- ja kirjoitusprosessista, jossa toistuvat tietyt suuret aiheet ja kysymykset: modernisaatio, Suomi, Eurooppa, teknologia, raha, taide, kommunikaatio, uskonto ja niin edelleen.” (s. 64–65)

Harva suomalainen kirjailija on kirjoittanut jälkimodernin ja jälkiteollisen ajan ilmiöistä yhtä kiinnostavasti kuin Raittila. Hän on seurannut monessa mielessä aikaansa: ”Syvimmän laman aikaan 1993 esikoisteoksensa julkaisseen Raittilan kirjallinen ura oli noussut samaa tahtia BKT:n kasvukäyrän kanssa. Muutamaa vuotta Pamisoksen purkauksen jälkeen taittui sekä talouskasvu että Raittilan usko fiktion mahdollisuuden.” (s. 101)

Raittila poukkoilee lajityyppien välillä tavalla, joka voi tuntua vieraannuttavalta. Myös hänen provokatiiviset lausuntonsa saattavat viedä huomion turhaan pois varsinaisesta asiasta, eli kirjojen teemoista. Raittila on muun muassa väittänyt, että vain paljon myyviä romaaneja saa julkaista. Tällaiset heitot ovat kummallisia, vaikka niiden antaja ei olisikaan aivan tosissaan.

Vaikka Arnkil ihailee Raittilaa, Raittilan linja ei sisällä pelkästään ylistystä. Mukana on myös kriittisiä huomiota esimerkiksi Raittilan kyvyttömyydestä kirjoittaa naisista. Hän on parhaimmillaan kertoessaan miehistä ja ironisoidessaan heidän turhantärkeää maailmaansa. Hän on kiinnostunut miesten pieleen menevistä liiketoimista: ”Rationaaliset projektit kääntyvät sekoiluksi ja itseään ylläpitäväksi tolkuttomuudeksi.” (s. 137)

Raittilan linja on toimiva katsaus Raittilan tuotantoon. Se ei ole kuivaa kirjallisuudentutkimusta, vaan purevaa esseetä. Sen lukemalla saa varmasti innoituksen tarttua Raittilan parhaisiin kirjoihin.

Esa Mäkijärvi

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

9789510419977_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2016.

Pahuus meissä

Riku Korhonen:

Emme enää usko pahaan

WSOY 2016, s. 392

Onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha? Muun muassa tähän kysymykseen Riku Korhonen (s. 1972) yrittää monipuolisessa uudessa romaanissaan vastata. Emme enää usko pahaan on hänen paras kirjansa tähän asti. Se on hallittu ja hienovarainen. Siinä käsitellään pahuuden luonteen lisäksi esimerkiksi henkistä tyhjyyttä.

Emme enää usko pahaan kertoo yrittäjä Eero Viitasesta, hänen vaimostaan Ainosta ja heidän kahdesta lapsestaan. Heidän elämänsä on liian tavallista, joten Eero päättää aiheuttaa jännitystä järjestämällä vaimonsa lavastetun kaappauksen. Asiat menevät pieleen kohtalokkaalla tavalla.

Korhosen kirja valittiin hiljattain ehdolle Finlandia-palkinnon saajaksi. Tämä ei ole yllätys, sillä teos sisältää poikkeuksellisen hyvin kirjoitettuja kohtia. Romaani ei ole aivan kansainvälistä tasoa, mutta erottuu edukseen kotimaisessa kirjallisuudessa. Sen nostaminen joulumyyntiä vauhdittavan tunnustuksen saajaksi ei sekään olisi ihme.

Vääristyneet arvot

Riku Korhonen kritisoi nykyisiä pinnallisia arvoja. Ihmiset ovat eksyksissä, eikä pelkkä arki riitä heille. Hän kertoo sieppauksesta, joka johtaa turvattomuuden tunteen lisääntymiseen Suomessa: ”Kansan yhtenäisyys oli rikki, sieppaajia tulisi lisää, ja turvallisuuspalveluja, henkilösuojausta ja sieppausvakuutuksia.” (s. 21)

Emme enää usko pahaan ei ole kuitenkaan liian osoitteleva, vaan sen voima on taidokkaasti rakennetussa tarinassa. Korhonen pehmentää vakavuutta kauniilla lauseilla: ”Sinä elokuun alun päivänä Kuuvuorta painoi kostea ilmamassa. Pyhän Katariinan kirkon yllä paisui tumma ihmisaivojen tavoin poimuttunut pilvi, hiekkateiden varsilla kulottuneet heinät seisoivat hievahtamatta ja tummenneet vaahteranlehdet roikkuivat pysähtyneessä ilmassa.” (s. 66)

Kolme kuudesta tämän vuoden Finlandia-ehdokkaasta tulee Turusta. Siellä tehdään erinomaista kirjallisuutta, ja onkin vain sopivaa, että Emme enää usko pahaan sijoittuu sinne. Helsingistä on kirjoitettu tarpeeksi. Korhosen romaanin sanoma on kuitenkin universaali. Se kasvaa kuvaukseksi suuntansa kadottaneista länsimaista ja niissä elävistä hämmentyneistä ihmisistä.

Runsaasta yhteiskunnallisesta kommentoinnista huolimatta Korhonen on edelleen parhaimmillaan kuvatessaan rakkautta. Vaikka asiat ovat pielessä, parisuhteen solmiminen ja perheen perustaminen toimivat edelleen reittinä hyvään elämään: ”Aino halusi olla hiljaa. He istuivat kasvot aurinkoon, ja Ainon suljettujen luomien alla lempeämpi violetti hehku lämmitti sokaisematta ja teki helpommaksi luottaa mihin kaikkeen kotia etsiessä oli tarpeen luottaa.” (s. 113)

Korhonen kritisoi kirjassaan nelikymppisten sukupolvea, johon hän itsekin kuuluu, mutta analysoi ikätovereitaan myös ymmärtäväisesti. Monet teoksessa tapahtuvista ikävistä käänteistä pannaan keski-ikäistyvien miesten ja naisten omaksumien vääristyneiden arvojen piikkiin.

Koska Korhonen kirjoittaa vähän kaikesta, hänen kykynsä pitää tarina koossa on hämmästyttävä. Näin hän kirjoittaa päihdeongelmaisista: ”Hän oli oppinut, miten monta Suomea maassa sijaitsi ja miten erilaisia polkuja asukkaat olivat päihdeongelmiinsa päätyneet, perheperinteistä, sosiaalisista malleista, kaltoinkohtelusta ja väkivallasta, psyykkisestä kärsimyksestä, romanttisesta jännityksen kaipuusta joka oli ruumiillistunut aidoiksi vaaroiksi, henkisestä tyhjyydestä ja kyvyttömyydestä hyväksyä todellisuutta, joskus syystä.” (s. 193)

Kaunokirjallinen varoitus

Emme enää usko pahaan käsittelee kaiken muun lisäksi yhtä Riku Korhosen lempiaiheista, miehen halua alistaa naista. Korhonen nälvii vaimojensa nöyryyttämisestä haaveilevia aviomiehiä: ”Kukapa ahtaalle ajettu, verstaassa lymyilevä pikku aviomies ei haaveilisi vaimonsa laittamisesta rautoihin. Se oli historiallisesti johdonmukaista. Koska länsimaiden miehet olivat antaneet naisille heidän nykyisen vapautensa, he saattoivat myös ottaa sen pois.” (s. 204)

Romaanissa kuvattujen ihmisten historian taju on niin vääristynyttä, ettei se voi olla johtamatta pahaan. Näin on siitä huolimatta, että Eero yrittää parhaansa mukaan selittää hänessä tapahtunutta henkistä muutosta: ”Väkivaltafantasioissa ei piillyt mitään syvää merkitystä. Ne ilmensivät vain darwinistista olioiden mittelyä erotiikan symbolialueelle siirrettynä. Vahvempi sieppasi hiekomman ja todisti geneettisen laatunsa ja rohkeutensa ja panosti antautumaan.” (s. 223)

Tällaiset sarkasmia ja vakavuutta yhdistävät analyysit ovat Korhosen kirjan heikointa antia. Parhaimmillaan teos on antaessaan juonen viedä. Toiminnalliset hetket, kuten Eeron tekemän kidnappauksen verinen huipennus, ovat erityisen hyviä.

Emme enää usko pahaan ehdottaa, että kun ihmisellä ei ole enää tukenaan pysyviä arvoja, kuten filosofiaa tai uskontoa, hän voi alkaa etsiä merkitystä pahasta. Eero alkaa ajatella, että jokaisella itsensä tuntevalla pitää olla jokin synkkä salaisuus. Korhonen varoittaa, että pelkkä arkinen aherrus ei välttämättä riitä: ”Elämä oli antelias, mutta pakotti vastaanottamaan liikaa samaa.” (s. 354)

Esa Mäkijärvi

Narcosista

claire-chazal-s-039-invite-dans-narcos-l-039-apparition-improbable-536341

Netflixille tehty Narcos (2015–) on yksi tämän hetken viihdyttävimmistä televisiosarjoista. Se ei ole millään mittapuulla paras, mutta sen juoni vetää hyvin. Tositapahtumiin perustuva ja tähän mennessä kaksi kautta kestänyt Narcos kertoo Kolumbian huumekaupasta 1970-luvulta 1990-luvulle. Pääosassa on pahamaineinen huumeparoni Pablo Escobar (1949–1993), joka nousi yhdeksi maailman rikkaimmista miehistä viemällä kartellinsa kautta kokaiinia Kolumbiasta Yhdysvaltoihin.

Escobaria jahdattiin amerikkalaisten ja kolumbialaisten viranomaisten toimesta, mutta häntä ei saatu pitkään aikaan kiinni. Narcosin tähän mennessä tulleet tuotantokaudet kertovat näistä verisistä tapahtumista. Escobarin kiinni saamista hidasti se, että hänellä oli rikkautensa takia Kolumbiassa vaikutusvaltainen asema, ja että Kolumbia ei ollut huumekaupan takia vakaa maa. Maan hallitus kärvisteli huumekauppiaiden lisäksi etenkin kapinallisten FARC-sissien kanssa, eivätkä välit Escobarista erityisen kiinnostuneeseen Yhdysvaltoihin olleet kovin lämpimät.

Escobar asui Medellínin kaupungissa ja hänen rikollisjoukkoaan kutsuttiin Medellínin kartelliksi. Se oli johtava huumemyyjä 1980-luvulla. Sillä oli joitakin kilpailijoita, mutta Escobar tuhosi ne tai pakotti ne yhteistyöhön kanssaan. Etenkin Narcosin ensimmäisellä kaudella huumeparonilla on hyvin pullat uunissa. Hän pääsee yhteyksiensä ansiosta jopa hetkeksi Kolumbian parlamenttiin, mutta joutuu erotetuksi rikostensa takia. Escobar katkeroituu ja julistaa viralliselle Kolumbialle sodan. Tämä johtaa pitkässä juoksussa hänen tuhoonsa, sillä se pakottaa Kolumbian hallituksen ottamaan kovemmat otteet käyttöön ja tekemään läheisempää yhteistyötä amerikkalaisten kanssa.

Narcosin päärooleja näyttelevät Wagner Moura (Escobar), Boyd Holbrook (Yhdysvaltojen huumevirasto DEA:n agentti Steve Murphy) ja Pedro Pascal (Murphyn työpari Javier Peña). Kaikki ovat oikeita henkilöitä, vaikka heidät esitetään fiktiivisen filtterin läpi. Narcos ei tavoittele täydellistä historiallista todenmukaisuutta, vaikka seuraakin faktoja hyvin. Monet sarjan käänteistä tapahtuivat todella, vaikkakaan eivät aina täsmälleen sen kuvaamalla tavalla.

Narcos on saanut kritiikkiä siitä, että Escobaria näyttelevä Moura on brasilialainen, eikä puhu täydellistä espanjaa. Mouran suoritus on kuitenkin niin vakuuttava, että hänen hieman erikoinen puhetapansa ei haittaa. Hänen roolinsa perusteella Escobarin menestys on helppo ymmärtää. Hän veti ihmisiä puoleensa ja oli aikaansaava mies. Narcosissa korostetaan, että Escobar olisi voinut saada paljon hyvää aikaan Kolumbiassa, mutta valitsi rikosten tien.

Escobarilla oli etenkin kotikaupungissaan Medellínissä maine köyhien auttajana ja modernina Robin Hoodina. Hän jakoi huumeista saamiaan rahoja auliisti etenkin vähäosaisille ja auttoi heitä muutenkin mielellään. Kyse ei kuitenkaan ollut hyväntekeväisyydestä. Kansan suosion omaaminen merkitsi Escobarille lisääntynyttä turvallisuutta, sillä silloin hän saattoi luottaa paremmin ihmisten uskollisuuteen. Niin kauan kuin rahaa riitti, juuri kukaan ei kääntänyt selkäänsä Escobarille, eikä käytännössä kukaan halunnut kysyä mistä saadut setelit olivat tulleet.

Narcosin eräänä mottona toimii Nobel-palkitun kolumbialaisen kirjailijan Gabriel García Márquezin määritelmä maagisesta realismista. Márquezin romaanit, jotka edustavat maagisen realismin lajityyppiä, muistuttavat tunnelmaltaan jossain määrin Narcosia. Kyseessä on tyylilaji, jossa realistiseen kuvaukseen liittyy maagisia elementtejä. Narcosin kuvaamassa Kolumbiassa mikä tahansa tuntuu olevan mahdollista. Escobar nousee vaatimattomista oloista uskomattomaan rikkauteen ja myös hänen tuhonsa on kuin elokuvan käsikirjoituksesta.

Escobarin lisäksi sarjan keskiöön nousee agentti Murphy, joka toimii myös kertojana. Narcosissa kuvataan suureksi nopeasti paisuvan huumekaupan muutosta Kolumbiassa ja Murphyssa. Murphyn avioliitto rakoilee, kun hän alkaa jahdata Escobaria pakkomielteisesti. Yhteiskunnallisen kommentoinnin lisäksi Narcos sisältää hyvää psykologista kuvausta. Sarja on huumekriittinen. Se näyttää huumekartellien raakalaismaiset johtajat ja heidän myymänsä tuotteen ikävät seuraukset. Lopputulos on kiinnostava ja katsomisen arvoinen.