Peter Handken proosasta

stort_990x445_990_445_s

Peter Handke (s. 1942) kirjoittaa kaunista, kuulasta proosaa, joka on jo vuosikymmenien ajan säilyttänyt omaperäisyytensä ja yllättävyytensä. Hänen vuosien saatossa yhä runollisemmaksi muuttunut proosansa ei ole suuren yleisön suosiossa, mutta sillä on puolustajansa. Handke on saanut etenkin vanhoilla päivillään lukuisia tunnustuksia. Hänen kirjansa eivät välttämättä myy, mutta ne jäävät elämään.

Handke on saanut runsaasti haukkuja poliittisista kannanotoistaan. Hän on muun muassa väittänyt Serbian olleen yksi uhreista Jugoslavian hajoamissodissa ja pitänyt puheen Jugoslavian johtaja Slobodan Miloševićin hautajaisissa. Handke ei kuitenkaan ole poliittinen kirjailija. Hän ei ole romaaneissaan käsitellyt poliittisia aiheita, tai ainakaan nostanut niitä teostensa keskiöön. Hän nousee filosofisilla tarinoillaan päivänpolitiikan yläpuolelle. Näin tapahtuu siitä huolimatta, että kun Handke sai viime vuonna International Ibsen Awardin, jotkut vaativat tuomaristoa eroamaan Handken oletetun totalitaristisuuden takia. Eräs entinen Ibsen-palkittu totesi jopa myrkyllisesti, että tunnustuksen antaminen Handkelle vastasi sen lahjoittamista natsi-Saksan propagandaministeri Joseph Goebbelsille.

Handken yhteiskunnallisiin lausuntoihin kannattaa suhtautua varauksella, mutta hänen kirjoihinsa ne eivät onneksi yleensä vaikuta. Tämä pätee etenkin romaaneihin, joista monet ovat erinomaisia. Handke on lisäksi julkaissut muun muassa esseitä, joissa hänen poleemisuutensa pääsee enemmän esiin. Suurin osa Handken romaaneista on kuitenkin puhtaasti taiteellisia. Tämä tekee niille hyvää, sillä Handke on parhaimmillaan taiteilijana, ei poliittisena kommentoijana.

Handken tuotantoa on viime vuosina laajasti suomennettu. Pieni LURRA Editions -kustantamo on julkaissut useita Handken romaaneja Arja Rinnekankaan ja Markku Mannilan suomentamina. Niistä viimeisimmät, Moravalainen yö (2013) ja Intohimoisesta sienestäjästä (2015), ovat kiinnostavia. Kummassakaan ei ole varsinaista juonta. Niissä harhaillaan päämäärättä. Uudemmassa romaanissa kerrotaan sieniin intohimoisesti suhtautuvasta miehestä. Eräs kirjan teemoista on suhde kaupungin ja luonnon välillä. Kyseessä on vertauskuvallinen tarina, jossa kovasti Handkea itseään muistuttava kertoja-kirjailija päätyy syvällisiin mietteisiin.

Tällaiset kummalliset lähtökohdat ovat Handkelle tyypillisiä. Hänen parhaissa kirjoissaan, kuten Riisutussa epäonnessa (2003) ja Jukeboksista (2005), vakavia aiheita lähestytään epätavallisista näkökulmista. Riisutussa epäonnessa Handke kirjoittaa äitinsä kuolemasta ja Jukeboksista-kirjassa Espanjassa tekemästään matkasta. Molemmissa on kyse samasta asiasta, kirjoittamisen vaikeudesta, ja kirjoittamiseen aina liittyvästä tuskasta. Niitä näitä jutustelemalla Handke pääsee kuin sattumalta käsiksi vakavampiin teemoihin.

Sama kaava toistuu romaanissa Intohimoisesta sienestäjästä. Kertojana on jälleen kirjailija, joka aikoo kirjoittaa kertomuksen sieniä rakastavasta miehestä. Tämä osoittautuu yllättävän vaikeaksi. Sienestäjä on kertojan vanha ystävä, mutta näkökulman päättäminen hänen tarinaansa on haastavaa. Kirjoittaja siirtyy aluksi työtilaansa ja kokee siirtymisen kirjoituspöytänsä ääreen matkaksi: ”Miten muka? Nekö pari askelta ulos ja sisään kirjoituspöydän ääreen, nekö mukamas ’matka’? ’Laittautumista-matkaan’? ’Lähtemistä’? Niin minusta tuntui. Näin olen sen kokenut. Niin se oli.” (s. 10)

Intohimoisesta sienestäjästä ei nimestään huolimatta kerro pelkästään sienistä ja niitä keräävästä miehestä, vaan aihe on laajempi. Handke kirjoittaa ajasta. Hän kuvailee ohikiitäviä kauniita hetkiä ja ihmisen luonnossa todistavia näyttäviä näkyjä. Metsään meneminen on sienestäjälle pakenemista ihmisten ja kirjallisuuden luota. Mies löytää lohtua päästessään ”pois kotoa ja kotikylästä, pois ihmisten luota, kauas ihmisten läheisyydestä; sanattomien, ei kirjain kirjaimelta lueteltavien, ei selvitettävien, sanomattomien, ainoastaan vain hänelle itselleen jotenkin ääneen kohisevien, ääneen ujeltavien, ääneen rapisevien, turvaa ja tukea antavien metsänreunojen tykö.” (s. 45)

Sienestäjä etsii tasapainoa runollisemman metsässä samoilemisen ja proosallisemman arkisen elämän välillä. Rinnekankaan suomennos tavoittaa Handken tekstiä vuosien vieriessä merkitsemään alkaneen musikaalisuuden hyvin. Handken uuden romaanin lukeminen rentouttaa. Sen avulla voi oppia keskittymään hetkeen. Intohimoisesta sienestäjästä ei sisällä suuria totuuksia, ellei sellaisiksi laske sinne tänne ripoteltuja handkelaisia oivalluksia, kuten luonnossa samoilemisen pitämistä johdatuksena. Kirjasta on sen ajoittaisesta raskassoutuisuudesta huolimatta paljon hyötyä ja iloa.

Malcolm Lowryn proosasta

4669_f520

Malcolm Lowry (1909–1957) ei saanut aikaan paljoa. Englantilainen kirjailija julkaisi elämänsä aikana vain kaksi kirjaa, romaanit Ultramarine (1933) ja Tulivuoren juurella (1947, suomeksi 1968). Kuoleman jälkeen Lowrylta on julkaistu monia teoksia, joista yksikään ei kuitenkaan ole hänen pääteoksensa Tulivuoren juurella veroinen. Ympäri maailmaa asunut Lowry kärsi levottomuudesta ja alkoholismista, jotka vaikuttivat negatiivisesti hänen työhönsä ja estivät häntä saavuttamasta täysin potentiaaliaan. Harhailustaan huolimatta hän kirjoitti yhden 1900-luvun parhaista kirjoista.

Tulivuoren juurella sijoittuu Meksikoon. Kirja kertoo Cuernavacan pikkukaupungissa asuvasta englantilaisesta konsulista Geoffrey Firministä. Tarina tapahtuu marraskuun toisena päivänä vuonna 1938. 1.–2. marraskuuta vietettävä Kuolleiden päivä on Meksikossa tärkeä vainajien muistojuhla. Pahasti alkoholisoituneen Firminin kerrotaan romaanin alussa kuolleen. Tulivuoren juurella kasvaa eeppiseksi riippuvuuden kuvaukseksi, nousten samalle viivalle esimerkiksi Charles R. Jacksonin The Lost Weekendin (1944) kanssa.

Lowryn toisen romaanin syntyhistoria oli vaikea. Kirjailija asui toisen vaimonsa Margerie Bonnerin kanssa Kanadassa, Brittiläisessä Kolumbiassa, ja eli vaatimattomasti rakentamassaan hirsimajassa. Lowry hioi siellä kirjaansa, jonka kolmannen version hän lähetti vuonna 1940 agentilleen Harold Matsonille. Se hylättiin 12 kustantamon toimesta. Lowry ei luovuttanut, vaan aloitti uuden version tekemisen. Kesällä 1944 hänen hirsimajansa paloi, mutta Bonner sai pelastetuksi käsikirjoituksen liekeistä. Sitä ennen se oli ollut hukassa unohduttuaan Meksikossa baariin. Oli ihme, että Tulivuoren juurella löysi tiensä sopivalle kustantajalle ja että se julkaistiin Englannissa ja Amerikassa vuonna 1947.

Tulivuoren juurella oli tarkoitettu The Voyage That Never Ends -nimisen trilogian aloitusosaksi. Sen piti mukailla Dante Alighierin Jumalaista näytelmää (1472), alkaen helvetistä ja siirtyen kiirastulen kautta taivaaseen. Trilogia jäi Lowrylta hänen alkoholisminsa ja varhaisen kuolemansa takia kesken. Hän ehti kuitenkin selittää sen aloitusosan motiiveja kirjeessään kustantajalle: ”Romaanissani on siis kysymys ennen kaikkea niistä ihmisessä piilevistä voimista, joiden vuoksi hän pelkää omaa itseään. Siinä on kysymys myös syyllisyydestä, hänen katumuksestaan, hänen lakkaamattomasta ponnistelustaan kohden valoa menneisyys taakkanaan ja hänen lopullisesta tuomiostaan. Allegoriana on Eedenin puutarha, joka on samalla maailma.” (Tulivuoren juurella -suomennoksen esipuhe, s. 7–8.)

Tulivuoren juurella oli ilmestyttyään jonkin aikaa yksi Yhdysvaltojen myydyimmistä kirjoista. Suurinta huomiota se sai kuitenkin hyvästä kirjamaustaan tunnetusta Ranskassa, missä se julistettiin heti klassikoksi. Vuonna 1984 romaani sovitettiin elokuvaksi. Lowry alkoi ennen kuolemaansa suunnitella kunnianhimoista seitsemän romaanin sarjaa, jossa Tulivuoren juurella sijoittuisi keskimmäiseksi. Kiirastuli-osan tärkein sisältö löytyy Lowryn kuoleman jälkeen julkaistusta novellista ”Lunar Caustic”. Paratiisi-osan massiivinen luonnos tuhoutui puolestaan tulipalossa.

Jälkikäteen on helppo nähdä, että Lowryn ensimmäinen suunnitelma trilogiasta ja toinen aikomus seitsemästä romaanista oli suuruudenhullu ja liioiteltu. Hän oli liian levoton saattaakseen projektia loppuun. Hän muistuttaa tässä suhteessa Marko Tapiota (1924–1973), jonka massiivinen Arktinen hysteria -sarja jäi vastaavalla tavalla alkoholismin takia kesken. Lowry kirjoitti valmiiksi saamansa romaanin kehämäisyydestä: ”Tämä teos on nähtävä kehämäisenä, pyörän muotoisena, niin että jos sen on huolellisesti lukenut, haluaa loppuun päästessään aloittaa alusta uudelleen. […] sen voi lukea monta kertaa sen luovuttamatta kaikkia merkityksiään ja kaikkea draamaansa ja runouttaan; ja tähän seikkaan minä panen toivoni…” (s. 9)

Tulivuoren juurella onkin temaattisesti monipuolinen ja kieleltään rikas. Sen voi lukea moneen kertaan ja monelta eri kantilta, esimerkiksi myyttisenä kertomuksena tai täsmällisenä kuvauksena alkoholistin psyykestä. Koska romaani ilmestyi vähän aikaa toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, monet ovat nähneet sen vertauskuvana ihmisten päihtymisestä raakalaismaisesta sodasta. Niin tai näin, Lowryn pääteoksen suomennosta saatiin odottaa. Juhani Jaskari teki kuitenkin loistavaa työtä vuonna 1968 ilmestyneen käännöksen kanssa.

Tulivuoren juurella on mainittu useilla viime vuosisadan parhaiden romaanien listoilla. Se on paikkansa ansainnut. Kirjan kirjoittaminen kesti lähes kymmenen vuotta. Se kävi läpi useita versioita ennen kuin löysi lopullisen muotonsa. Romaanin tekeminen vaati veronsa, eikä Lowry elänyt sen julkaisemisen jälkeen pitkään. Harvinaista kyllä, kärsiminen kannatti. Monet vaikean prosessin läpikäyneet kirjat ovat väkinäisiä, mutta Tulivuoren juurella hyötyy sen kirjoittajan tasapainoilusta nerouden ja hulluuden välimaastossa. Se on yhtä aikaa helppolukuinen ja vaikea. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikuttavampi romaani on. Firmin ottaa paikkansa maailmankirjallisuuden muistettavimpien hahmojen joukossa.