Cormac McCarthyn proosasta

McCarthy

Cormac McCarthyn (s. 1933) Rajatrilogia (The Border Trilogy) on vihdoin ilmestynyt kokonaan suomeksi. Siihen kuuluvat loistavat romaanit Kaikki kauniit hevoset, Matka toiseen maailmaan ja Tasangon kaupungit. Ne julkaistiin Suomessa nurinkurisessa järjestyksessä. Erkki Jukaraisen suomentama toinen osa Matka toiseen maailmaan nähtiin jo vuonna 1995, mutta ensimmäinen Kaikki kauniit hevoset ilmestyi vasta vuonna 2014 kolmas ja Tasangon kaupungit syksyllä 2015. Ne käänsi Kaijamari Sivill.

Sekä Jukarainen että Sivill ovat tehneet hienoa työtä. McCarthyn kieli on kaunista ja vaikeaa, eikä sen sävyjä ole helppo siirtää muille kielille. Suomennokset ovat erinomaisia. McCarthy tunnetaan lyhyistä, täsmällisistä lauseistaan. Hän ei juuri käytä välimerkkejä. Huolimatta siitä, ettei McCarthy käytä lainausmerkkejä, lukija tietää vaistomaisesti kulloisenkin puhujan. Tämä on yksi osoitus kirjailijan kyvystä. Hän hallitsee proosan parhaimmillaan täydellisesti, huonoimmillaankin hyvin.

Vuonna 1985 englanniksi ilmestynyt Veren ääriin oli McCarthyn läpimurtoromaani. Suuremmasta suosiosta hän pääsi nauttimaan kuitenkin vasta vuonna 1992 alkukielellä tulleen Kaikki kauniit hevoset -romaanin ja siitä myöhemmin tehdyn elokuvan myötä. Kriitikkojen lisäksi McCarthyn löysivät myös lukijat. 1990-luvulla valmistuneet Rajatrilogian muut osat lisäsivät hänen suosiotaan jonkin verran. Valtavista myynneistä hän ei arvostuksestaan ja palkinnoistaan huolimatta ole kuitenkaan koskaan nauttinut.

McCarthy ei juuri anna haastatteluita. Hän totesi The New York Timesille vuonna 1992, ettei pidä kepeistä prosaisteista. Romaaneissa pitää hänen mielestään käsitellä vakavia aiheita. Tämä näkyy hänen tuotannossaan, jonka parhaat teokset, Rajatrilogia ja Veren ääriin (suomeksi 2013), ovat traagisia. Niissä käsitellään vakavia teemoja. Niiden raakuus korostuu Yhdysvaltojen ja Meksikon väliselle rajamaalle sijoittuvassa vaikuttavassa Veren ääriin -kirjassa, jossa väkivalta ei ole vain tehokeino, vaan olennainen osa tarinaa. Myöhempi Rajatrilogia on siihen verrattuna melko seesteinen.

Kaikki kauniit hevoset kertoo nuoresta John Grady Colesta. Colen isoäiti kuolee ja äiti päättää myydä huonosti pärjäävän maatilan vuonna 1949. Cowboy-elämästä haaveileva Cole ei suostu muuttamaan kaupunkiin, jota hän pitää epärehellisenä ja keinotekoisena paikkana, vaan karkaa ystävänsä Lacey Rawlinsin kanssa Meksikoon. Siellä he joutuvat seikkailuihin ja vaikeuksiin. Vaikka pojat kärsivät, he kokevat pakomatkallaan myös onnea. He löytävät elämälleen suunnan.

McCarthy kirjoittaa katoavasta villistä lännestä, jossa miehet joutuvat esittämään itseltään vaikeita kysymyksiä. Kuten muut Rajatrilogian osat, Kaikki kauniit hevoset käsittelee ajan kulumista ja maailman muuttumista ankeammaksi paikaksi. Vanha maailma on katoamassa. Elämä nähdään sen hauraudesta ja vaikeudesta huolimatta elämisen arvoisena, eikä aivan yhtä raadollisena kuin Veren ääriin -teoksessa. Kaikki kauniit hevoset, Matka toiseen maailmaan ja Tasangon kaupungit muistuttavat toisiaan. Ne ovat mieleenpainuvia tarinoita, joille ei löydy vertaista.

Trilogiassa käyskennellään Meksikon preerialla. Se on korutonta maastoa, jossa ei kasva juuri mikään, ja jota lainsuojattomat ja karjankasvattajat pitävät kotinaan. Matka toiseen maailmaan -romaanissa veljekset Billy ja Boyd Parham kokevat asioita yhdessä. Kirja sijoittuu 1930-luvulle. Tasangon kaupungeissa päähenkilöinä ovat puolestaan trilogian alusta tuttu John Grady Cole ja toisen kirjan vanhentunut Billy Parham. Myös päätösosa on yhdistelmä julmuutta ja kauneutta. Sen tapahtumat jäävät kummittelemaan. Työ antaa Colen ja Parhamin elämille merkityksen ja suunnan. Se ei kuitenkaan ole tarpeeksi, kuten molempien miesten sydämessä elävä levottomuus osoittaa.

McCarthyn ehdottomuudesta kertoo eräässä haastattelussa annettu kommentti siitä, ettei mikään mikä ei vuosia elämästäsi ja aja sinua itsemurhan partaalle ole tekemisen arvoista. Tämä asenne näkyy hänen kirjoissaan. Ne eivät päästä lukijaa helpolla. Muista kuin tässä mainituista McCarthyn romaaneista lukemisen arvoisia ovat etenkin Menetetty maa (2006) ja Tie (2008), joka kertoo maailmanlopusta. McCarthy ei synkkyydestään huolimatta ole täysi pessimisti. Hänen kirjansa muistuttavat meitä tärkeistä asioista ja kirjallisuuden voimasta.

Metal Gear Solideista

1393978963678671173

Tänään ilmestyy Metal Gear Solid V: The Phantom Pain, yksi viime vuosien odotetuimmista videopeleistä. Se julkaistaan samanaikaisesti PC:lle, PlayStation 3:lle, PlayStation 4:lle, Xbox 360:lle ja Xbox Onelle. Odotettuna multiformaattipelinä The Phantom Pain tulee taatusti takomaan rahaa. Se on myös saanut hyviä arvosteluja. Sillä on keskiarvosanoja mittaavassa Gamerankingissa tällä hetkellä loistava tilanne. Arvostetuista sivuista esimerkiksi GameSpot ja IGN ovat antaneet sille täydet pisteet.

Metal Gear Solid -sarja on jatkunut vuodesta 1998. Sen juuret ulottuvat tosin jo varhaisemmalle ajalle ja MSX2:lle, jolle ilmestyivät Metal Gear (1987) ja Metal Gear 2: Solid Snake (1990). Ensimmäinen Metal Gear Solid ilmestyi PlayStationille ja oli yksi aikansa kiinnostavimmista peleistä. Se yhdisteli onnistuneesti hiiviskelyä ja toimintaa. Siinä kerrottiin myös kiinnostava tarina, mikä oli vielä melko harvinaista peleissä 1990-luvulla. Tämä päti etenkin konsoleihin, koska niiden ei katsottu pystyvän pyörittämään yhtä syvällisiä julkaisuja kuin tehokkaammilla tietokoneilla. Roolipelejä ja muita kunnon juonen sisältäviä pelejä nähtiinkin pääasiassa jälkimmäisillä.

Mitä pidempään Metal Gear Solid -sarja on jatkunut, sen erikoisemmaksi se on tullut. Siinä missä ensimmäisen Metal Gear Solidin jalat olivat vielä jossain määrin maan pinnalla, sen jatko-osat ovat vieneet saagaa yhä älyttömämpään suuntaan. The Phantom Painin tarina toimii hyvänä esimerkkinä. Peli sijoittuu vuoteen 1984. Se seuraa palkkasoturi Punished ”Venom” Snakea tämän suorittaessa tehtäviään Afganistanissa, Angolassa ja Zairessa. Teemana on kosto. Snake haluaa tappaa ihmiset, jotka tuhosivat hänen erikoisjoukkonsa ja melkein tappoivat hänet esiosa Metal Gear Solid V: Ground Zeroesissa (2014).

Tähän asti kaikki kuulostaa vielä melko järkevältä. Matkan varrella Snake kohtaa kuitenkin muun muassa lännenelokuvista tutun pyssysankarin perikuvan Revolver Ocelotin ja Quietin, naishahmon joka omaa yliluonnollisia kykyjä. Luvassa on rytinää ja ryskettä. Roistot rakennuttavat uutta Metal Gear -konetta, joka on eräänlainen ketterästi liikkuva superase ja tankki. Sitä vastaan Snake joutuu taistelemaan. Ennen lopputekstejä tiedossa on koko joukko epäuskottavia käänteitä ja Michael Bayn elokuvia läheisesti muistuttavaa melodraamaa. Metal Gear Solidien fanit rakastavat näitä tilanteita ja inhoajat vihaavat niitä.

The Phantom Pain on viimeinen Metal Gear Solidin luojan Hideo Kojiman (s. 1963) sarjan peli. Kojima, pelimaailman supertähti, riitautui alkuvuodesta julkaisija Konamin kanssa ja sai potkut. Hän sai kuitenkin tehdä The Phantom Painin loppuun. Konami aikoo jatkaa Metal Gear Solidien julkaisemista, mutta ilman ne maailmanmenestykseen nostanutta Kojimaa. Asia on merkittävä, ottaen huomioon Kojiman suuren roolin. Pelit tehdään tiimityönä, mutta Kojima – The Phantom Painin ohjaaja, suunnittelija, tuottaja ja käsikirjoittaja – tunnetaan pelimaailman auteurina. Metal Gear Solidit kuvastavat hänen näkemystään hyvästä tuotteesta. Ne ovat hyvin henkilökohtaisia pelejä.

The Phantom Pain on jopa edeltäjiään pahempi sillisalaatti. Kojma tiimeineen on ängennyt siihen kaiken mahdollisen sisällön ja kaikki mahdolliset vaikutteet. Luvassa on muun muassa tukikohdan rakentamista, pitkiä välivideoita ja viittauksia populaarikulttuuriin. Toteutus on hyvin elokuvallista. Kojima on maininnut, että Metal Gear Solidien esikuviin kuuluvat muun muassa filmit 007 ja Kultasormi (1964), 2001: Avaruusseikkailu (1968), Predator – saalistaja (1987) ja Die Hard – vain kuolleen ruumiini yli (1988). Metal Gear Solidit ovatkin yhdistelmä viihdettä ja taidetta. Ne ovat tiivistyksiä eksentrisen ohjaajansa monista kiinnostuksista.

Liioittelu on viimeistään Metal Gear Solid 2: Sons of Libertystä (2001) lähtien kuulunut Kojiman repertuaariin. Hänen peleissään on vähän järkeä. Niissä on kuitenkin myös kiinnostavia elementtejä, kuten pohdintaa sotimisen luonteen tulevaisuudessa muuttavasta teknologiasta, kuten yksittäisiin sotilaisiin asennettavista mikrosiruista. Metal Gear Solidit ovat fantasiaa, mutta hyvää sellaista. Niiden viihdyttävyyttä on vaikea kiistää. GameSpotissa hehkutetaan The Phantom Painin samanaikaisesti jännittävää ja herkkää tarinaa. IGN puolestaan kirjoittaa, että pitkän pelin jokaisella minuutilla on jokin tarkoitus. Molemmat asiat – mieleenpainuva juoni ja tunne tarkoituksesta – ovat vielä ikävän harvinaisia videopeleissä. Metal Gear Solidit pyrkivät muuttamaan tämän.

Ennen kaikkea Metal Gear Solideja on kuitenkin hauska seurata. Ne eivät välttämättä ole parhaita pelejä, mutta niiden kyky herättää tuntemuksia on lyömätön. Tuotantoarvojensa puolesta Kojiman hengentuote on aina ollut loistava. Isolla rahalla tehty The Phantom Pain ei ole hengetön, kuten vastaavan kokoluokan Hollywood-elokuvat tai pelit usein ovat. Siinä on sielu. Se ei sovi kaikille, mutta ainakin se herättää mielipiteitä. Metal Gear Solidit ovat osoittaneet, että parhaat pelit pystyvät yhdistämään kiehtovasti ja kiinnostavasti elementtejä eri taidemuodoista. Ne ovat oma maailmansa.