Seppo Zetterberg: Suomen sillan kulkijoita: Yhteyksiä yli Suomenlahden 1800-luvulla

suomen-sillan-kulkijoita

Kritiikki julkaistu viro.nytin numerossa 3/2015.

Kaksi kaupunkia

Seppo Zetterberg:

Suomen sillan kulkijoita: Yhteyksiä yli Suomenlahden 1800-luvulla

Siltala 2015, s. 432

Pitkän linjan tutkija Seppo Zetterberg (s. 1945) on tehnyt ansiokasta työtä etenkin Suomen ja Viron läheisten yhteyksien käsittelijänä. Hänen selkokieliset – joskin keskivertolukijan makuun hieman liian raskaat – kirjansa ovat paneutuneet niin suuriin linjoihin kuin yksittäisiin Suomen ja Viron välillä kulkeneisiin ihmisiin. Teoksista etenkin järkälemäinen Viron historia (2007) on tutustumisen arvoinen.

Suomen sillan kulkijoita: Yhteyksiä yli Suomenlahden 1800-luvulla on looginen jatkumo Zetterbergin tuotantoon. Siinä kerrotaan yksityiskohtaisesti Suomenlahden ylittäneistä ihmisistä, joiden joukkoon mahtui muun muassa kansallisten liikkeiden aktiiveja ja heimohengen elähdyttämiä turisteja. Heidän kokemuksistaan lukeminen on kiinnostavaa ja valaisevaa.

1830-luvulla kunnolla alkanut höyrylaivaliikenne toi kaksi kaupunkia, Helsingin ja Tallinnan, lähemmäs toisiaan. Matkat lahden yli olivat kuitenkin vielä tässä vaiheessa niin eksoottisia, että niistä kirjoitettiin runsaasti kirjoissa ja sanomalehdissä. Ne kiinnostivat lukijoita. Tämä on antanut runsaasti materiaalia tutkijoiden käyttöön.

Zetterberg aloittaa perusasioista. Hän muistuttaa, että ”Suomen silta” oli pitkään Suomen ja Viron välisen kytköksen tärkeimpiä termejä. Se juontaa juurensa pitkälle historiaan ja mainintoja siitä löytyy muun muassa 1800-luvun puolivälin eepoksesta Kalevipoeg. Kulttuurilliset vaikuttajat, kuten Viron Lydia Koidula (1843–1886) ja Suomen Elias Lönnröt (1802–1884), tekivät hekin töitä maittemme lähentämiseksi.

Suomen sillan kulkijat on hyvin taustoitettu. Zetterberg kertoo lämpimästi mukaan valitsemistaan henkilöistä, joiden ajattelutapa ja arvomaailma voivat olla useimmille nykylukijoille vieraita: ”Mutta terveitä oli Jumalan kiitos oltu, pelättyä kuristustautia ei ollut tullut, ja poika toivoi, että isä ja äiti eivät kantaisi hänestä huolta. Hän uskoi Jumalan huolehtivan hänestäkin.” (s. 24)

Kirjaan sisältyy niin arkisia kuin syvällisiä huomioita ja hetkiä. Laivaliikenteen avaaminen johti sekä turismin että vakavamman kulttuurivaihdon kasvuun. Zetterberg kirjoittaa elävästi säännöllisen laivayhteyden avaamisesta Helsingin ja Tallinnan välille: ”Kaiken lisäksi – toisin kuin muut höyrylaivat, joissa häiritsevät äänet kantautuivat salonkeihin asti – Storfursten liikkui lähes äänettömästi. Vaikka matkustaja seisoikin kannella konehuoneeseen johtavan avoimen luukun äärellä, ei hän kuullut pienintäkään melua.” (s. 73)

Suomen sillan kulkijoiden kiinnostavin luku käsittelee Elias Lönnrotia ja hänen kiinnostustaan Viroon. Lönnrot teki pitkän tutkimusmatkan Suomen eteläiseen naapurimaahan vuonna 1844. Monipuolinen Lönnrot, joka toimi muun muassa runoilijana ja kielitieteilijänä, tutustui viron kieleen, kulttuuriin ja maantieteeseen. Hänen Viro-yhteyksiään käsitellään Zetterbergin toimesta ilahduttavan tarkasti.

Ikävä kyllä Zetterbergin uusi kirja on joiltain osin epätasainen. Kaikki kohdat eivät puolusta paikkaansa. Luku Viron ensimmäisten yleisten laulujuhlien järjestämisestä ja sitä seuraava kertomus Viron ykkösperheen vierailusta Suomessa ovat hyvästä yrityksestä huolimatta kuivia. Historia ei herää henkiin, vaan jää sarjaksi kuivia anekdootteja ja tyhjiä kuvia.

Teos päättyy kuvauksiin Suomen laulujuhlista ja suomen ja viron kielen suhteesta. Nämäkin kohdat vetoavat vain aiheesta valmiiksi kiinnostuneisiin ihmisiin. Kirjasta selviää, että Suomen sillan rakentaminen sai monia muotoja. Moni yrityksistä jäi kesken, mutta samalla muodostettiin pysyvä yhteys kahden sukulaiskansan välille.

Suomen sillan kulkijoita on melkoisen pitkä, reilusti yli 400 sivun mittainen. Sen laajuus karkottanee satunnaiset lukijat. Suomen ja Viron yhteyksistä kiinnostuneille kirja on kuitenkin kiehtova. Sen julkaiseminen on Siltalalta kulttuuriteko. Zetterberg kuuluu tämän teoksen myötä selvemmin maamme parhaiden Viro-tietäjien joukkoon.

Esa Mäkijärvi

Mission: Impossible – Rogue Nationista

maxresdefault

On tullut jälleen aika pitää Tom Cruisesta (s. 1962). Ryvettynyt näyttelijä, jonka julkisuuskuva on kärsinyt muun muassa hänen läheisistä väleistään kummalliseen skientologiaan, on palaamassa Hollywoodin huipulle. Monipuolisen Cruisen parhaisiin elokuviin kuuluvat Top Gun – lentäjistä parhaat (1986), Syntynyt 4. heinäkuuta (1989), Magnolia (1999) ja Collateral – väärä aika, väärä paikka (2004). Viime aikoina hän on kuitenkin näytellyt vain keskinkertaisissa toimintaelokuvissa. Oblivionin (2013) ja The Edge of Tomorrow’n (2014) kaltaiset filmit ovat herättäneet kysymyksiä Cruisen vanhenemisesta ja siitä, että hänen yksityiselämänsä sekoilut ovat suistaneet hänen uransa raiteiltaan.

Cruisen uusin elokuva, Mission: Impossible – Rogue Nation, on ollut menestys lippuluukuilla. Yllättäen se on myös saanut hyviä arvosteluja. Tämä on yllättävää siksi, koska edelliset neljä Mission: Impossiblea ovat joutuneet kriitikkojen haukkumiksi. Ne ovat olleet viihdyttäviä, mutta sisällöllisesti tyhjiä. Tämä pätee etenkin toiseen, kolmanteen ja neljänteen Mission: Impossibleen, jotka tunnetaan Suomessa myös nimellä Vaarallinen tehtävä. Niistä ei ole jäänyt juuri kerrottavaa jälkipolville. Cruisen patsastelu on saanut niissä tympäännyttäviä ja jopa vaivaannuttavia piirteitä.

Vulturen hiljattaisessa Cruisen uraa käsittelevässä artikkelissa tehdään useita tärkeitä huomioita. Cruise antaa filmeissään – jopa huonoissa – kaikkensa. Se vetoaa katsojiin. Ihmiset tulevat katsomaan Cruisen näyttelemien hahmojen sijaan usein häntä itseään. Cruisen – tai ainakin hänen näyttelemiensä hahmojen – itsevarmuus, ylimielisyys ja vilpittömyys vetoavat ihmisiin. Samalla ne inhottavat heitä. Monet toivovat Cruisen epäonnistuvan, mikä on eräs hänen julkisuudessa pysymisensä salaisuus. Jotkut jopa maksavat hänen elokuvistaan nähdäkseen hänet pohjalla.

Mission: Impossible – Rogue Nation alkaa kömpelöllä kohtauksella, jonka aikana Cruisen näyttelemä Ethan Hunt roikkuu kentältä nousevan sotilaskoneen ovessa. Hieman myöhemmin paidatonta Huntia kidutetaan hämärässä kellarissa, josta hän pakenee henkensä kaupalla. Kaikki tämä tuo läheisesti mieleen maailman kuuluisimman salaisen agentin, englantilaisen James Bondin, ja hänelle sattuvat asiat. James Bondit ja Mission: Impossiblet muistuttavatkin läheisesti toisiaan. Molemmat ovat suurta toimintaa ja suurta liioittelua. Niissä on kuitenkin eronsa. Hunt ei ole Bondin kaltainen pelimies, joka kaataa naisia ja juo drinkkejä. Hunt on itsevarmaa Bondia yksinäisempi, mutta hänen elokuvansa ovat korostetun humoristisia. Tämä luo jännittävän ja kiintoisan kontrastin.

Rogue Nation haluaa ennen kaikkea viihdyttää. Juonessa ei ole juuri järkeä. Salamyhkäinen ja epämääräinen terroristijärjestö Syndikaatti uhkaa vapaata maailmaa. Sen johtaja Solomon Lane (vakuuttava Sean Harris) haaveilee anarkiasta ja kaaoksesta. Katkeroitunut Lane haluaa kostaa maailman johtaville maille, Isolle-Britannialle ja Yhdysvalloille, ja punoo kummallisen juonen, jota on tässä mahdotonta tyhjentävästi selittää. Syndikaatin juonitteluiden takia Huntia ja hänen tiimiään juoksutetaan ympäri maailmaa. Elokuvassa käydään muun muassa Lontoossa ja Casablancassa. Maisemat ovat kauniita, kuin suoraan turistioppaasta.

Vaikka tarina on älytön, toiminta on onneksi hyvää. Tappelut ja takaa-ajokohtaukset vakuuttavat intensiivisyydellään. Etenkin Wienin oopperatalossa tapahtuva rähinä ja Casablancaan sijoittuva mielipuolinen hurjastelu erottuvat edukseen. Rogue Nation on toiminnaltaan valovuosia edellisiä hieman vaisuiksi jääneitä Mission: Impossible -elokuvia edellä. Suuri budjetti ei näy karmeassa käsikirjoituksessa, vaan tyylikkäässä visuaalisuudessa. Cruise on elokuvassa pitkästä aikaa oma itsevarma itsensä, ja mikä tärkeintä, hänen suorituksensa ei lipsahda missään vaiheessa parodian puolelle.

Ennen kaikkea Rogue Nation on sulava. Se etenee vastustamattomalla voimalla. Filmin kuvaama todellisuus on mustavalkoinen ja sarjakuvamainen, mutta kuten The Guardianissa todetaan, sävy toimii enimmäkseen elokuvan eduksi. On silti sanottava, että Rogue Nationin tekijöiden olisi kannattanut ottaa oppia viime vuosien parhaasta toimintaelokuvasta Mad Max: Fury Roadista. Siinä keskitytään tarinan kertomisen sijaan rytinään. Viidennessä Mission: Impossiblessa on hieman liikaa juonta. Epäuskottavat käänteet toimivat tekosyynä kuljettaa Huntia ja kumppaneita ympäri maailmaa.

Cruise on tehnyt viime aikoina pelkkiä toimintaelokuvia. Tämä on järkevää, ottaen huomioon hänen saamansa huonon julkisuuden ja siitä filmien rahoittajien parissa varmasti heränneen pelon. Oblivion, Jack Reacher (2013) ja The Edge of Tomorrow eivät kuitenkaan pärjänneet aivan odotetusti lippuluukuilla. Mission: Impossible – Rogue Nation on toista maata. Se on varma kassahitti, joka on ison rahan Hollywood-elokuvien mittapuulla jopa kohtuullisen tasokas. Se viihdyttää. Näyttääkin siltä, että Cruise on palaamassa halutuimpien näyttelijöiden listalle käytyään muutama vuosi sitten kuilun partaalla. Tämä tarkoittaa toivottavasti myös hänen paluutaan hieman taiteellisempien filmien pariin.