Rambo – taistelijasta

first_blood_01

John Rambo on yksi elokuvahistorian väärinymmärretyimmistä hahmoista, mutta osa vääristä käsityksistä on häntä näytelleen Sylvester Stallonen (s. 1946) syytä. Stallone on tehnyt hahmosta karikatyyrin, jota on vaikea ottaa tosissaan. Ensimmäinen Rambo-elokuva, Taistelija (1982), on kuitenkin vakava. Se perustuu David Morrellin romaaniin Ajojahti (1974). Filmi ja kirja kertovat Vietnamista palaavasta amerikkalaisesta veteraanista, joka joutuu pikkukaupungissa pilkan ja kiusanteon kohteeksi. Kyse on klassisesta asetelmasta: sodasta palaava veteraani ei pysty sopeutumaan tavalliseen elämään, eikä se millään muotoa sovi hänelle. Kaksi maailmaa, siviilien ja sotilaiden, pysyvät erillisinä.

Rambo tunnetaan useimpien toimesta amerikkalaisten vihollisia, lähinnä kommunisteja, liukuhinnalta lahtaavana tappokoneena. Hänen tavaramerkkeihinsä kuuluvat paljas, lihaksikas ylävartalo, hiuksia koristava nauha, epämääräiset, sodan oikeutusta käsittelevät mutinat ja yhdellä kädellä kannateltava rynnäkkökivääri. Elitistin artikkelissa ”Rambo – moderni sodanjumala ja miehen puhdas ilmentymä” Rambon hehkutetaan vetoavan ”erityisesti miespuolisten uinuviin esihistoriallisiin vaistoihin ja fantasioihin. Rambo on todellinen alfauros ja monologi valkoisen miehen kaikkivoipaisuudesta. Rambo edustaa kaikkia niitä arvoja, joita miehet haluavat rinnastaa itseensä ja toimiinsa. Rambo elää harmoniassa luonnon kanssa, mutta osaa myös hyödyntää viimeisintä tekniikkaa. Nykyajan romantisoidussa metsästäjäkuvassa mies on juuri tällainen: vapaa, riippumaton, oman itsensä herra ja omien polkujensa tallaaja.”

Tällaiseksi Ramboa ei suinkaan tarkoitettu, ei ainakaan kokonaan. Hän on esiintynyt neljässä elokuvassa. Niistä ensimmäinen ja viimeinen ovat uskottavimpia. Rambo näyttäytyy niissä haavoittuneena miehenä, joka yrittää turhaan löytää sisäisen tasapainon ja rauhan. Sota on hänen todellinen luontonsa. Hän päätyy osin tahtomattaan vaarallisiin tilanteisiin, eikä osaa olla huolehtimatta henkisestä hyvinvoinnistaan. Taistelijassa Rambo jopa itkee juuri ennen lopputekstejä. Hän tilittää ainoalle ystävälleen, eversti Trautmanille, Vietnamin sodan veteraanien surkeasta kohtelusta, ennen kuin hänet pidätetään ja viedään pois.

Monelle on ehkä yllätys, että Taistelijassa kuolee vain yksi ihminen. Vakavia loukkaantumisia tapahtuu tosin useita. Samoja teemoja toisesta näkökulmasta käsittelevä Rambo (2008) on puolestaan sarjan verisin, mutta siinä ikääntynyt Rambo onkin kyyninen ja kurkkuaan myöten täynnä maailman menoa. Verikekkerit ovat tässä kontekstissa ymmärrettävät. Neljäs Rambo on hyvin brutaali, mikä korostaa sen erillisyyttä sarjan lähinnä komediaa muistuttavista toisesta ja kolmannesta osasta.

Rambojen arvottaminen riippuukin täysin katsojan elokuvamausta. Vakavasta menosta kiinnostuneiden kannattaa katsoa ensimmäinen ja neljäs osa, aivotonta viihdettä etsiville voi suositella kahta keskimmäistä. Ne kaikki ovat omalla tavallaan hyviä. Vielä Taistelijassa Rambolla on jonkin verran itsesuojeluvaistoa. Hän kerjää verta nenästään, mutta on silti hätää kärsimässä peräänsä lähetettyjen ja lukumäärältään ylivoimaisten vastustajiensa kanssa. Sarkastisesti nimettyyn Hopen pikkukaupunkiin saavuttuaan sadistinen seriffi Will Teasle (Brian Dennehy) yrittää saada piipahtamaan tulevan Rambon lähtemään. Teasle ei pidä kulkureista, jollaiselta Rambo resuisine vaatteineen ja leikkaamattomine hiuksineen päällisin puolin vaikuttaa.

Rambo painelee kuitenkin seriffin kielloista huolimatta kaupunkiin. Hänen on vaikea sulattaa kunniansa loukkaamista, asetelma mikä toistuu jatko-osissa. Rambo on vanhanaikainen mies, vaikka näyttää bodatulta hipiltä. Hän on erinomainen sotilas, lähempänä metsästäjä-keräilijää kuin modernia ihmistä. Teasle ei pysty näkemään Rambon ulkokuorta syvemmälle, vaan tuomitsee tämän pelkästä naamasta.

Teaslen pidätettyä Rambon ja heitettyä hänet putkaan vangittu pakenee väkivaltaa käyttäen. Tätä perustellaan takaumilla, joissa Rambon näytetään olleen vastaavissa olosuhteissa vietnamilaisten vankina. Vapaana ihmisenä Rambo ei hyväksy virkavallan toimia. Hän pakenee metsään, missä helikopteri seuraa häntä ja yrittää tappaa hänet. Rambo heittää helikopteria kivellä ja saa sen putoamaan. Teasle ei hyväksy Rambon väitettä siitä, että kopterin tuhoaminen ja sen pilotin tappaminen oli onnettomuus. Hän kutsuu paikalle toistaitoisista viikonloppusotilaista koostuvan kansalliskaartin, jota Rambo ylivertaisilla taidoillaan nöyryyttää.

Taistelijan nerokkuus piilee siinä, että siinä missä Rambo on romaanissa sydämetön tappokone, Stallone tuo hänestä esiin sympaattisen sotilaan. Hänet ymmärretään väärin. Vietnamin sodan vastaisuus oli suurta. Parhaansa tehneet veteraanit saivat silti lokaa niskaansa, ja tätä asiaa Taistelija kommentoi. Elokuva ei ole erityisen tyylikäs, mutta saa tekoajankohtansa takia paljon anteeksi. Tarinassa on useita aukkoja. Eversti Trautman esimerkiksi nauttii armeijassa ilmeisen suurta arvostusta, vaikka hänen kerrotaan tapattaneen koko eliittijoukkonsa Ramboa lukuun ottamatta. Tällaisilla pikkuseikoilla ei ole kuitenkaan väliä. Taistelija hyötyy Stallonen kulmikkuudesta näyttelijänä ja hänen sankarillisesta ulkomuodostaan. Vasta myöhemmin 1980-luvulla Rambon potentiaalia uhkunut hahmo vesitettiin tuotantoyhtiön muutettua hänet halvaksi karikatyyriksi.

Amerikan Psykosta (2)

American_Psycho

Tämä merkintä on tässä blogissa marraskuussa 2013 julkaistun tekstin laajennettu ja parannettu versio.

Amerikan Psyko ja riistokapitalismi

Bret Easton Ellisin (s. 1964) pääteos Amerikan Psykon (1991) julkaisuhistoria oli vaikea. Perinteikkään New Yorkissa toimivan kustantamon Simon & Schusterin piti julkaista romaani keväällä 1991, mutta se vetäytyi hankkeesta ”esteettisistä syistä”. Ne liittyivät kirjan ristiriitaisimpiin ominaisuuksiin, loputtomiin toistoihin ja raakaan väkivaltaan, joista jälkimmäinen oli aiheuttanut kohua kirjan väkivaltaisimpien osien vuodettua kuukausia ennen sen julkaisua lehdistöön. Ellis sai tappouhkauksia ja Simon & Schusteria syytettiin moraalittomuudesta.

Vintage Books hankki pian Amerikan Psykon oikeudet ja julkaisi sen vielä vuonna 1991. Siitä otettiin aluksi vain pehmeäkantinen versio, sillä kovakantisen painoksen pelättiin suututtavan vakavahenkistä kirjallisuutta odottavat lukijat. Amerikan Psyko leimautui näin entistä pahemmin verellä mässäileväksi šokkiromaaniksi, vaikka siinä oli vakavammat puolensa.

Myös muissa maissa koettiin vastaavia väärinkäsityksiä. Saksassa Amerikan Psykon myyntiä rajoitettiin vuosina 1995–2000, koska sen katsottiin olevan haitallinen lapsille. Suomessakin sitä pelättiin. Pikku-idis teki kulttuuriteon julkaisemalla Erkki Jukaraisen erinomaisen suomennoksen vuonna 1993. Monet, minä mukaan lukien, tutustuivat kuitenkin vasta Tammen vuonna 2000 painamaan pokkariversioon. Se ilmestyi Amerikan Psyko -elokuvan vanavedessä.

Amerikan Psyko sijoittuu 1980-luvun loppuun ja Wall Streetille. Se kertoo bisnestä tekevästä nuoresta Patrick Batemanista, joka ei nauti etuoikeutetusta elämästään, vaan tuntee itsensä turhaksi. Hän täyttää tyhjyyttään murhilla ja muilla rikoksilla ja ajautuu kirjan edetessä yhä pahemmin hulluuteen. Ellisin romaani on kauttaaltaan järisyttävä.

Batemanin tarina on edelleen kipeän ajankohtainen. Se kritisoi peittelemättömästi amerikkalaista riistokapitalismia ja sen armotonta mantraa, jonka mukaan voittoa tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä. Se on kuin äärimmäisen väkivaltainen versio Oliver Stonen klassisesta elokuvasta Wall Street (1987), jossa sijoittaja Gordon Gekko (Michael Douglas) takoo rahaa etiikasta, laeista ja moraalista piittaamatta.

Amerikan Psyko pohjautuu osittain sen tekijän omiin ongelmiin. Romaania ei tarkoitettu yhteiskunnalliseksi kommentiksi, vaan Ellisin tilitykseksi hänen kokemastaan eristäytyneisyydestä ja yksinäisyydestä. Ellis on maininnut kaikkien romaaniensa syntyneen halusta vapautua jostakin kivusta. Ne ovat jossain määrin omaelämäkerrallisia, mutta niitä ei tietenkään tulisi lukea elämäkertoina, ei vaikka päähahmona olisi kirjailija Bret Easton Ellis, kuten romaanissa Lunar Park (2005).

Batemanin hahmo perustuu kirjailijaan ja hänen isäänsä, jonka kanssa Ellisillä oli vaikea suhde. Samalla päähenkilössä on yhteiskunnallinen puolensa. Ellis kuvaili kirjaansa The Paris Review’ssä: ”Amerikan Psyko on kirja tulemisesta henkilöksi, jonka tunnet haluavasi olla, siistiksi, sulavaksi, komeaksi, vaikeuksitta maailmassa luovivaksi mieheksi, joka on pukumallina Esquiressa kainalossaan naisia. Se kertoo elämänä myydystä elämäntyylistä, elämäntyylistä johon ei koskaan tuntunut kuuluvan intohimoa, luovuutta, uteliaisuutta, romanssia, kipua. Kaikki merkityksellinen on tehnyt tilaa pinnoille, hyvältä näyttämiselle, rahalle, pyykkilautavatsalle, kuumimman pornotähden tapailulle, menemiselle kuumimmille klubeille.” (1)

Tällaisia ajatuksia Amerikan Psyko minussa sen juuri täysi-ikäiseksi tultuani luettuani, vaikka en silloin osannut pukea epämääräistä ahdistustani sanoiksi. Sen päähahmo Bateman esiintyy ensimmäisen kerran Ellisin kirjassa Vetovoiman lait (1987), jossa hän oli erään sen hahmon isoveli. Vastaava kierrätys toistuu Ellisin juonissa, jotka kaikki ”käsittelevät poissaolevia isiä, tyydyttämätöntä rakkautta ja painetta kuulua joukkoon”, (2) kuten todetaan The Paris Review’ssä.

Batemanin, aivan kuten Ellisinkin, suurin tarve on kuulua johonkin. Häneen pystyy samaistumaan, mikä lisää Amerikan Psykon ahdistavuutta. Romaani vaikutti minuun ravistelevasti, herättäen voimakkaita vastenmielisyyden tunteita. Ymmärsin Amerikan Psykosta ensimmäisen kerran, ettei proosa ole sidottu mihinkään tiettyyn muotoon, eikä sen tarvitse tarjota kahtarsista tai muita vapauttavia elämyksiä. Kirjallisuus voi olla mitä tahansa.

Kiinnostavaa kyllä, Ellis yhdistää tunnetuimman teoksensa toiseen kulttikirjaan, Chuck Palahniukin Fight Clubiin (1996), joka Ellisin romaanin lailla sovitettiin elokuvaksi. Myös Fight Clubissa miehiin – aivan kuten naisiinkin – kohdistetaan epärealistisia odotuksia. Mikä tärkeintä, näitä odotuksia ei koskaan voidaan täyttää, ”joten kollektiivisessa miehen psyykkeessä on valtavasti tyytymättömyyttä. Patrick Bateman on tämän tyytymättömyyden äärimmäinen ilmentymä. Mikään ei täytä häntä. Mitä enemmän hän ostaa tavaraa, sitä tyhjemmäksi hän itsensä tuntee.” (3)

Fight Club oli sekin minulle kasvaessani tärkeä. Tyytymättömyyden tunnetta ei päässyt helposti pakoon, vaikka siihen olikin hetkellinen mahdollisuus esimerkiksi elokuvissa, kirjoissa tai peleissä. Kaikkialta tuputettu materialistisuus ei tarjonnut vastausta. Merkitys löytyi kirjoittamisesta, mutta on pelottavaa ajatella, että se olisi voinut löytyä myös jostakin pahemmasta, äärimmäisessä tapauksessa jopa Batemanin edustamasta väkivallasta. Luominen ja tuhoaminen, kaksi ääripäätä, houkuttelivat.

Bateman on pinnallinen, materialistinen ja narsisti. Hänessä tai hänen ystävissään ei ole mitään kiinnostavaa, mikä tuodaan romaanissa taitavasti esille. Kaikki pukeutuvat tyylikkäästi. Koska kenelläkään ei ole persoonallisuutta, ihmiset sekoittuvat toisiinsa. Batemanin vihjataan selviävän rikoksistaan siksi, että vaikka ihmiset muistavat hänen ulkonäkönsä, kukaan ei muista hänen nimeään. Sarjamurhaaja voisi olla kuka tahansa.

Amerikan Psykon herättämä kohu johtui suurimmaksi osaksi sensaatiohakuisista lehdistä. Ellisin ensimmäinen romaani Alta nollan (1985) herätti sekin pahennusta, vaikkakaan ei Amerikan Psykon veroista. Elvis Costellon laulun mukaan nimetty Alta nollan julkaistiin Ellisin ollessa vasta 21-vuotias. Se kertoo Los Angelesissa asuvista, kyllästyneistä, rikkaista nuorista, jotka eivät tee mitään rakentavaa, vaan viettävät päivänsä ryyppäämällä, vetämällä huumeita, harrastamalla seksiä, ajelemalla ympäri kaupunkia, katsomalla MTV:tä ja pelaamalla videopelejä.

Alta nollan -skandaalit liittyivät siihen, että monet ottivat sen kirjaimellisesti ja katsoivat Ellisin kertovan omasta etuoikeutetusta elämästään Kalifornian auringon alla. Vaikutelmaa korosti se, ettei Alta nollassa ollut varsinaista juonta. Se vaikutti päväkirjalta, sekalaisten ajatusten vyyhdiltä, vaikka kirjailija väittikin myöhemmin tekstin olleen tarkkaan harkinnan tulosta. Sama pätee Ellisin myöhempiin kirjoihin. Ne koostuvat satunnaisilta vaikuttavista tapahtumista, vaikka esimerkiksi Amerikan Psykossa vauhtia lisätään luku luvulta. Kertojana toimiva Bateman muuttuu hulluksi ja epäuskottavaksi, eikä häntä voi ottaa tosissaan.

Kannattaa muistaa, että vaikka Amerikan Psyko sijoittuu 1980-luvulle, jolloin kulutus oli kaikkein hulluimmillaan, sen voisi pienin muutoksin siirtää 2010-luvulle. Sen kuvaama maailma ei ole kadonnut. Hiljattainen lama on päinvastoin pahentanut tuloeroja ja syventänyt juopaa rikkaiden ja köyhien välillä.

Itselleni luokkaerojen kaltaiset asiat ovat aina olleet vieraita. Kasvoin turvallisessa ja tapahtumaköyhässä ympäristössä Kouvolassa ja Heinolassa. Muutin Helsinkiin 18-vuotiaana, siis samoihin aikoihin kun luin ensimmäisen kerran Amerikan Psykon. Se sai minut ymmärtämään paremmin suurempia kaupunkeja ja erityisesti niiden pimeää puolta. Köyhyys ja hulluus ovat asioita, joita kaltaiseni suojatuissa oloissa kasvaneen voi olla vaikea käsittää.

Bateman hokee sitä, että vaikka hän on fyysisesti läsnä, hän ei ole todella olemassa, vaan muistuttaa lähinnä kulutustavaraa. Hän on ostamiensa tuotteiden kaltainen. Ne eivät tarkoita mitään, mutta täyttävät päivät tyhjänpäiväisellä tekemisellä. Ravintolat ja yökerhot ovat nekin toisinaan trendikkäitä, mutta eivät varsinaisesti eroa toisistaan.

Ellisin romaanin älykkäät puolet hukkuvat helposti sen sisältämään väkivaltaan. Vuoden 2000 Amerikan Psyko -filmatisointi ei ole pääosaa esittävän Christian Balen loistavuudesta huolimatta kirjan veroinen. Se on musta komedia, siinä missä kirja on myös aidosti tuskainen. Kiinnostavaa kyllä, David Cronenbergin piti ohjata Amerikan Psykon elokuvaversio, eikä siinä pitänyt olla lainkaan väkivaltaa. Vain materialismiin keskittymällä se olisi voinut toimia korostamalla teoksen yhteiskunnallisempia puolia.

Tehdyssä elokuvassa on hyvätkin puolensa. Batemanin lakoninen kerronta ja samalta näyttäviä käyntikortteja toisilleen esittelevät bisnesmiet on toteutettu hykerryttävän hienosti. Filmi keskittyy kuitenkin liikaa huumoriin. Amerikan Psykossa on huvittavuutensa, mutta pohjavire on vakava. Kirjan koomisimpiin kohtauksiin kuuluu loppuvaiheen sivukaupalla jatkuva puhelinkeskustelu, jossa Bateman ja hänen ystävänsä yrittävät päättää mihin ravintolaan menisivät syömään.

Toinen onnistunut kevennys liittyy näyttelijä Tom Cruiseen, jonka Bateman kohtaa sattumalta hississä. Top Gunin ja Cocktailin tehnyt Cruise asuu Batemanin kanssa samassa talossa. Näyttelijää ihaileva sarjamurhaaja yrittää epätoivoisesti keksiä jotakin sanottavaa, kunnes möläyttää pitäneensä Baarimikosta, vaikka tarkoittaa Cocktailia. Cruise korjaa häntä ystävällisesti ja väläyttää hänelle kuuluisan hymynsä.

Enimmäkseen Batemanin kylmäverisyys aiheuttaa kuitenkin kylmiä väreitä. Hän kertoo piinaavan yksityiskohtaisesti suosikkiartisteistaan, kuten Huey Lewis & The Newsistä ja Whitney Houstonista, eikä ymmärrä lopettaa. Teoksen alussa siteerataan Fedor Dostojevskiä, jonka Kirjoituksia kellarista (1864) käsittelee Batemanin tyylistä epäsosiaalista hahmoa, sekä Judith Martinin tekstiä, joka kritisoi 1960-luvulla muotiin tulleita käsityksiä: ”Muuan alue, jolla ajauduimme harhaan kuusikymmenluvulla, oli luonnonmukainen rousseaulaisuus, jonka nimeen sanottiin: ’Mikset yksinkertaisesti sano, mitä sinulla on mielessäsi?’ Ilman minkäänlaista hillintää ei voi olla sivistystäkään. Jos noudattaisimme jokaista päähänpistoamme, me tappaisimme toinen toisiamme.” (4)

Jo ensimmäisistä luvuista selviää, että Amerikan Psykon hahmot ovat karikatyyrejä ja tapahtumat liioiteltuja. Tämä ei kuitenkaan tee romaanista koomista. Henkilöt eivät kuuntele toisiaan, vaan paasaavat monologeissa eri aiheista, kuten trendeistä, rahoista, yhteiskunnallisista ongelmista ja työpaikoistaan. He ovat jatkuvassa liikkeessä, koska pysähtyminen merkitsee tyypillisessä kapitalistisessa ajattelussa kuolemaa. Ihmiset virtaavat kaduilla, ravintoloissa, toimistoissa ja yökerhoissa, eikä Bateman kykene tekemään heidän välilleen eroa: ”Musiikki on yhtä ja samaa päättymätöntä kappaletta, biisit limittyvät toisiinsa yksitoikkoisen biisin jytkeessä, joka tuhoaa täydellisesti kaikki keskustelut, mikä on minulle täysin okei, kun juttelen jonkun Owenin kaltaisen luikurin kanssa.” (5)

Merkityksistä tyhjennetyssä maailmassa Batemanin ja hänen kollegoittensa käytös on täysin ymmärrettävää. Heidän ainoa tarkoituksensa on tehdä rahaa. Sama tilanne on sivumennen sanoen Amerikan Psyko -henkisessä elokuvassa Shame (2011), jossa elämän tyhjyys johtaa tyhjiön täyttymiseen perversioilla ja itsetuhoisella käytöksellä.

Vahvimman selviytymiseen luottava riistokapitalismi muuttaa ihmisten arvoja. Se voi johtaa Amerikan Psykon, Fight Clubin ja Shamen tilanteeseen, jossa miehet ovat naisten tavoin ylierotisoituja ja heihin kohdistetaan kohtuuttomia odotuksia. Kilpailu parittelukumppaneista rinnastetaan Amerikan Psykossa ja Wall Streetissä kömpelösti yritysvaltauksiin ja oman yrityksen voittoihin, mutta ajatuksessa on totuuden siemen. Bateman fantasioi hänen kanssaan kilpailevien miesten ja hänen vaikutusvallassaan olevien naisten murhista. On epäselvää, ryhtyykö hän sanoista tekoihin. Romaani ei tee eroa todellisten ja kuviteltujen tapahtumien välille. Tilanteet sulautuvat toisiinsa. Batemanin epäluotettava kerronta ja horjuva mielenterveys luovat kirjaan erikoisen tunnelman, joka ei välity elokuvasta.

Merkkituotteet määrittelevät Batemanin elämää. Hänellä pitää olla uusimmat asut ja esineet, vaikka hän ei tee niillä mitään, ja vaikka trendien perässä on mahdoton pysyä. Hänen ystävänsä ovat hänen kaltaisiaan miehiä, joiden miehisyys riippuu varauksesta suositussa ravintolassa tai firman viimeisimmistä tuloksesta: ”Amerikan Psykossa miehenä oleminen on patentoidun naurettava esitys, johon kuuluu tuntea intohimoa vääristä asioista (osakkeista ja käyntikorttien fonteista, hiustenleikkauksen laadusta) ja olla täysin välinpitämätön tärkeistä asioista, kuten ’kihlauksesta’, jota Patrick pitää yhtä tärkeänä ja merkityksellisenä kuin videonauhoja joiden palauttamisesta hän aina puhuu.” (6)

On tärkeää huomata, etteivät Bateman ja hänen miesystävänsä ole seksisymboleja, jollaisia he haluaisivat olla, vaan urheilullisen auton kaltaisia, jatkuvan huolehtimisen tarpeessa olevia koneita. Pitkäaikainen tunne omasta riittämättömyydestä sai minutkin harrastamaan liikuntaa ja, myönnettäköön, tekemään kirjoja. On kuitenkin hyvä tehdä ero mielipuolisen pätemisen ja hyvinvoinnistaan huolehtimisen välille. Batemanille ja hänen kaltaisilleen tätä rajaa ei ole.

Samaan aikaan Wall Streetin toisiaan muistuttavat bisnesmiehet esineellistävät naisia. Tämä on johtanut syytöksiin sovinismista. Bateman ja kumppanit kohtelevat naisia huonosti. Miehet eivät pidä naisia vertaisinaan, vaan välineinä seksuaaliselle helpotukselle. He etsivät naisia, jotka tyydyttävät heidän kaikki halunsa, mutta eivät ole prostituoituja. Kyllästymisen jälkeen naista pitää tietenkin voida vaihtaa: ”Nämä Wall Streetin sudet vitsailevat, ettei yhdelläkään naisella ole hyvää persoonallisuutta, mutta he voisivat yhtä hyvin puhua itsestään.” (7)

Tämä on Ellisin piikki nykyisille länsimaisille yhteiskunnille, jotka eivät arvosta avioliittoa tai muita sitoutumisen muotoja, vaan pitävät kumppaneiden vaihtamista terveempänä vaihtoehtona. Ellis on ollut biseksuaali, mutta hänen kirjansa eivät kerro seksuaalisesta vapautumisesta tai ylistä miehiä verrattuna naisiin. Hänen parhaimmat romaaninsa kertovat petomaisista ihmisistä, jotka eivät yleensä käsitä omaa parastaan.

Bateman ei ymmärrä näyttävänsä naurettavalta romaanin lukijoiden ja elokuvan katsojien silmissä. Hän menettää liioitellessaan uskottavuutensa, ja mikä tärkeintä, on inhimillisimmillään osoittaessaan heikkoutta. Kirjassa puhutaan järjen naamiosta, joka on putoamaisillaan Batemanin kasvoilta, ja tarinan lopussa se todella putoaa. Tämä johtaa estottoman väkivaltaiseen käytökseen, mutta myös sen käsittämiseen, ettei pelkkään järkeen tukeutuminen ole oikea ratkaisu. Bateman on kuluttaja, eikä hänessä ole mitään luovaa. Tämä johtaa pitkässä juoksussa hänen tuhoutumiseensa.

Batemanin on hyvin vaikea pitää yllä koneellisia rutiinejaan, mutta samalla hänen on mahdotonta myöntää itselleen olevansa loppuun palamisen partaalla. Hulluuteen vajotessaan Batemanin kerronta pirstaloituu ja siitä tulee epärealistisempaa. Lukija joutuu miettimään uudestaan aiemmin lukemaansa: onko koko kertomus valetta vai onko siinä todellisiakin kohtia?

Amerikan Psykon yhteiskunnallinen, kapitalismin vastainen puoli korostuu sen lopussa. Bateman on murhannut kilpailijansa Paul Owenin ja palaa rikospaikalle Owenin asuntoon oltuaan pitkään muualla. Batemanin ottamat avaimet eivät sovi lukkoon, ja kun hänet päästetään sisään, käynnissä on asuntonäyttö, eikä siellä ole jälkeäkään veriteosta. Kiusallisen selvittelyn jälkeen Bateman poistuu paikalta.

Lukija jätetään pohtimaan kohtauksen merkitystä. Onko yhteiskunta niin läpimätä, että se on valmis unohtamaan Owenin kuoleman ja jopa siistimään jäljet Batemanin puolesta, vai onko Bateman taas kuvitellut kaiken? Häiritsevää kyllä, ensimmäinen tulkinta tuntuu todennäköisemmältä. Owen on todella kadonnut, mutta koska hänen tilalleen on astunut joku muu, hänen katoamisellaan ei ole väliä.

Bisnespiirit suojelevat omiaan. Bateman on arvokas niin kauan kun pystyy nuorena ja ahneena. Amerikan Psyko on äärimmäinen varoitus pisteestä, johon koko maailma on Yhdysvaltojen johdolla joutumassa tai jo joutunut. Kirjan ahdistavuus ei lopulta johdu sen väkivaltaisuudesta, vaan siitä että se on monessa mielessä liian uskottava.

Esa Mäkijärvi

Viitteet

(1) ”Bret Easton Ellis, The Art of Fiction No. 216”.
(2) ”Bret Easton Ellis, The Art of Fiction No. 216”.
(3) ”Bret Easton Ellis, The Art of Fiction No. 216”.
(4) Amerikan Psyko, s. 7
(5) Amerikan Psyko, s. 73
(6) ”American Psycho: materialism, misogyny, and machismo”.
(7) ”American Psycho put Patrick Bateman, and the world he called home, under a microscope”.

Lähteet:

Kirjallisuus:

Ellis, Bret Easton: Amerikan Psyko (Pikku-idis 1993)
Murphet, Julian (toim.): Bret Easton Ellis’ ”American Psycho” (Continuum 2002)

Muut:

”Bret Easton Ellis, The Art of Fiction No. 216”. The Paris Review Spring 2002.
”Bret Easton Ellis on American Psycho, Christian Bale, and His Problem with Women Directors”. Movieline 18.10.2010.
American Psycho put Patrick Bateman, and the world he called home, under a microscope”. The Dissolve 15.4.2014.
American Psycho: materialism, misogyny, and machismo”. The Dissolve 16.4.2014.

Lainausten suomennokset ovat esseen tekijän.