Unelmien sielunmessusta

maxresdefault

Hubert Selby, Jr. (1928–2004) kirjoitti omaperäistä, rajua ja mielipiteitä jakanutta proosaa. Hänen keskeisiin teoksiinsa kuuluvat romaanit Päätepysäkki: Brooklyn (1983) ja Unelmien sielunmessu (1985). Selbyn erotti massasta se, että hän kuvasi inhorealistisesti nuoruutensa väkivaltaista maailmaa, ja se, ettei hän juuri välittänyt oikeinkirjoituksesta. Tajunnanvirtatekniikalla kirjoittanut Selby käsitteli kirjoissaan muun muassa kodittomuutta, huumeriippuvuutta, prostituutiota ja muita taiteessa yleensä käsittelemättä jääviä aiheita.

Unelmien sielunmessu kertoo riippuvuuksista. Darren Aronofsky sovitti sen elokuvaksi vuonna 2000. Kirjan ja filmin laadusta kertoo se, että kumpikin on vielä tänä päivänä ajan hermolla. Molemmat ovat ravistelevia. Ne eivät ole hymistelyä tai kauhistelua, vaan pyrkivät pääsemään mahdollisimman lähelle totuutta. Selby käsittelee hahmojaan kovakouraisesti. Hän oli itse pitkään addikti, mikä antoi hänelle mahdollisuuden käsitellä Unelmien sielunmessussa riippuvuutta realistisesti ja kertoa sen pahimmista seurauksista. Kirjailijana hän oli samaa aihepiiriä käsitellyttä ja selvästi enemmän julkisuutta saanutta aikalaistaan William S. Burroughsia parempi.

Unelmien sielunmessu on lokeroitu huume-elokuvaksi yhdessä muun muassa Trainspottingin (1996) kanssa. Aronofskyn filmin kaari on kuitenkin laajempi. Ohjaaja totesi kiinnostuneensa riippuvuuksien luonteesta, liittyivät nämä sitten vaikkapa huumeisiin, nikotiiniin tai ruokaan. Ihmisen ajattelu on kaikissa vastaavaa. Hänen on vaikea päästä eroon asiasta, johon hänellä on fyysinen ja henkinen riippuvuus. Irti päästämiseen vaadittava prosessi on väistämättä kivulias.

Aronofoskyn varhaisiin tavaramerkkeihin kuuluvat nopeat leikkaukset toimivat Unelmien sielunmessussa. Rytmi on hengästyttävä. Hahmojen eristäytyneisyyttä heitä ympäröivästä yhteiskunnasta kuvataan kuvaamalla heitä joko hyvin läheltä tai hyvin kaukaa. Kenelläkään ei ole helppoa. Vanhainkodissa asuva Sara Goldfarb (Ellen Burstyn) on koukussa televisioon ja ruokiin. Sara keksii haluavansa laihtua, mistä syystä hän päätyy väärinkäyttämään välinpitämättömän lääkärin hänelle määräämiä lääkkeitä. Hänen poikansa Harry (Jared Leto) ja tämän tyttöystävä Marion Silver (Jennifer Connelly) ovat puolestaan koukussa heroiiniin. Huume vaikuttaa olevan alussa tie seikkailulliseen, kapinalliseen elämään, mutta osoittautuu nopeasti tuhoisaksi voimaksi.

Harry haluaa perustaa oman yrityksen, Marion haaveilee suunnittelemiaan vaatteita myyvästä liikkeestä. Harryn ystävä Tyrone C. Love (Marlon Wayans) ehdottaa huumekauppaa rahojen keräämiseksi. Kaikki menee hetken hyvin, mutta riippuvuus polttaa kolmikon pian loppuun. Nuoret eivät heti ymmärrä valintojensa seurauksia. He kuvittelevat olevansa vankeina kahlitsevassa todellisuudessa. He pakenevat sitä huumeilla, mutta joutuvat niiden takia entistä pahempaan paikkaan. Kirjaa uskollisesti seuraavassa elokuvassa ei ole juuri lohtua, mikä lisää sen ahdistavuutta.

Täydellisessä maailmassa Sara pääsisi televisioon ja nuoret toteuttaisivat haaveensa. Lääkkeet ja huumeet mahdollistavat näiden unelmien kuvittelemisen todeksi. Todellisuudessa kaikki murenee, eikä Saran, Harryn ja Marionin alamäkeä ole helppo seurata. Aivan elokuvan lopussa toivonsa menettäneet hahmot näytetään käpertyneinä sikiöasentoon. Sitä ennen he ovat vajonneet pohjalle. Ei ihme, että The A.V. Club sijoitti Unelmien sielunmessun ensimmäiseksi listallaan, jossa etsittiin loistavia elokuvia, joita ei halua katsoa uudestaan.

Jopa The Guardian, yleensä näin väkivaltaisia filmejä kammoksuva lehti, pitää Unelmien sielunmessua loistavana. Lehteen tammikuussa 2001 kirjoittanut Peter Bradshaw epäilee kuitenkin elokuvan moraalisia vaikuttimia: ”Milloin kaikki meni pieleen? Oliko tuho välttämätön? Ja mikä tarkalleen on ’unelma’, josta tämä on sielunmessu, ja johon viitataan haaveiden haihtumisen vertauskuvana? Tässä elokuva on arvoituksellinen, eikä Unelmien sielunmessun viittaamaa moraalia ja merkitystä ole helppo löytää.”

Bradshaw’ta ja muita kriitikoita on häirinnyt se, ettei Unelmien sielunmessu tarjoa vastauksia, pelkästään hirveää kurjuutta. Sen huumeiden vastaisuus on ilmeistä, mutta onko tämä tarpeeksi kauheuksien näyttämiseksi? Pelkästään esteettisesti tarkasteltuna Aronofoskyn ohjaus on upea. Myös näyttely on loistavaa, vaikka miespääosa Jared Letoa onkin nykyään vaikea ottaa tosissaan hänen ryhdyttyään muusikoksi ja alettua revittelemään 30 Seconds to Marsissa. Näin armottomat elokuvat ovat harvassa. Unelmien sielunmessua ei välttämättä halua katsoa kahdesti, mutta ensimmäinen kerta on hyvässä ja pahassa ikimuistoinen.

Gomorrasta

gomorra-serie-tv-638x425

Gomorra on Roberto Savianon vuonna 2006 julkaisema tietokirja. Se on myynyt pelkästään Italiassa miljoonia kappaleita ja on käännetty kymmenille kielille, myös suomeksi. Gomorra sovitettiin elokuvaksi vuonna 2008. Sky Italia teki siitä myöhemmin televisiosarjan, jonka ensimmäinen tuotantokausi nähtiin vuosi sitten. Kirja, elokuva ja televisiosarja ovat kaikki mielenkiintoisia. Ne tarkastelevat kiehtovasti ja kiinnostavasti nykyaikaista järjestäytynyttä rikollisuutta ja tarjoavat siihen vaihtoehtoisia näkökulmia.

Saviano joutui mafian toimintaa käsittelevän kirjansa tiimoilta tappouhkausten kohteeksi. Hän valitti The Guardianin hiljattaisessa haastattelussa, ettei pysty vieläkään liikkumaan ilman henkivartijoita, eikä hänen elämänsä tule koskaan palautumaan normaaliksi. Tämä on ymmärrettävää. Mafialla on etenkin Italian eteläisissä osissa lähtemätön vaikutusvalta, eivätkä sen uhkaukset ole katteettomia. Saviano on pysynyt hengissä todennäköisesti saamansa julkisuuden takia. Hänet tappamalla mafia joutuisi paitsi maailmanlaajuisen paheksunnan, niin myös viranomaisten vastatoimien kohteeksi.

Mafian juuret ulottuvat 1800-luvulta nykypäivään. Se oli alkujaan Sisiliassa perustettu salaseura ja rikollisjärjestö, joka on toiminut pitkään muuallakin kuin Italian eteläkärjessä. Nimi ”mafia” viittaa nykyään muihinkin kuin sisilialaisiin ja italialaisiin rikollisjärjestöihin. Etelä-Italiassa toimii tätä kirjoitettaessa neljä merkittävää mafiaorganisaatiota, Cosa Nostra Sisiliassa, ’Ndrangheta Calabriassa, Camorra Napolissa ja Sacro Corona Unità Pugliassa. Niillä on kymmeniä tuhansia sotilaita, kuten sen rivijäseniä kutsutaan, ja niiden toiminta maksaa Italian eteläosille vuosittain miljardeja euroja taloudellisena kehityksenä.

Pohjois-Italiassa näkyvää järjestäytynyttä rikollisuutta ei puolestaan yhtä paljon esiinny. Joidenkin arvioiden mukaan ’Ndrangheta tienaa vuositasolla enemmän kuin Deutsche Bank ja McDonald’s yhteensä. Järjestön liikevaihto on kymmeniä miljardeja euroja. Sen vauraus perustuu muun muassa huumeiden myymiseen ja hämäriin rakennushankkeisiin. Kyse ei ole paikallisesta toiminnasta, sillä ’Ndrangheta kasvattaa vaikutusvaltaansa Calabrian lisäksi myös muualla Italiassa ja ulkomailla. On sanottu, että ’Ndrangheta on nyt pahempi ongelma Italian yhteiskunnalle kuin pitkään suurimmasta vaikutusvallasta nauttinut Sisilian mafia.

Mafiajärjestöjen suosio perustuu virallisen Italian epäsuosioon maan eteläisissä osissa. Aggressiivisimmillaan mafia oli 1970-luvulta 1990-luvulle, jolloin etenkin sisilialaiset rikolliset haastoivat valtiollisen Italian murhaamalla muun muassa tuomareita, poliiseja ja virkamiehiä. Sitä ennen ja sen jälkeen mafia vaikutti pitkälti taustalta. Poliitikot ja mafiajärjestöt tekevät vielä 2010-luvulla yhteistyötä, koska se hyödyttää molempia osapuolia. Poliitikot pysyvät viroissaan ja saavat lahjuksia, mafiosot hallitsevat heidän kauttaan päätöksiä ja rahahanoja.

Gomorra-televisiosarja sijoittuu Napoliin. Siinä seurataan fiktiivisen Savastanon mafiaperheen jokapäiväistä elämää. Pääosassa on Ciro Di Marzo (Marco D’Amore), johtajien oikea käsi ja nouseva tähti. Kunnianhimoinen Ciro haluaa johtaa organisaatiota yhdessä perheen pojan Gennaro Savastanon (Salvatore Esposito) kanssa. Don-arvonimeä kantava Pietro Savastano (Fortunato Cerlino) ja hänen vaimonsa Immacolata Savastano (Maria Pia Calzone) pitävät vielä sarjan alussa hallussaan johtavia paikkoja. Tilanne muuttuu ensimmäisen tuotantokauden aikana, kun mafiosojen arkeen kuuluvat vääristyneet kunniakäsitykset ja väkivaltaiset valtataistelut muuttavat tilanteen.

Gomorra
tuo tyyliltään mieleen sarjat Sopranos ja Langalla. Italialaisessa ohjelmassa kuvataan katutason rikollisuutta, joka on karumpaa ja raaempaa kuin siitä rahat käärivien mafiajohtajien säihkyvä elämä. Napolin lähiöissä kaartelevat luksusautot ja muut rikollispomojen suosimat makean elämän merkit houkuttelevat alueiden turhautuneita nuoria. He päätyvät tekemään likaiset työt. Viranomaiset ovat aina askeleen jäljessä. Tähän on monia syitä, mutta kuten Gomorra osoittaa, kyse ei ole italialaisten kyvyttömyydestä hoitaa yhteiskuntaansa, vaan monimutkaisemmasta ongelmasta.

Kuolema on Gomorrassa koko ajan läsnä. Sen hahmot yrittävät parhaansa, mutta vain L’immortaleksi (kuolemattomaksi) kutsuttu Ciro tuntuu olevan viikatemiehen ulottumattomissa. Muut menehtyvät rumilla ja turhilla tavoilla. Gomorran Napoli ei ole turistien rakastama aurinkoinen kaupunki, vaan synkkä ja masentava paikka. Savastanon klaaniin kuuluvat eivät juuri yritä paeta. Heidät on tuomittu vaaralliseen, vanhanaikaiseen elämään, jossa loppu on aina lähellä. Gomorra tavoittaa hyvin mafian perhekeskeisen ajattelun ja kuvaa sitä kaunistelemattomasti.