Old Firmista

Old Firmiksi kutsutaan vuodesta 1888 pelattua jalkapallon paikallisottelua, jossa Glasgow’n seurat Celtic ja Rangers kohtaavat toisensa. Ottelulla on pitkät perinteet. Tätä kirjoitettaessa se on pelattu 399 kertaa, joista Celtic on voittanut 144 ja Rangers 159. Edellinen Old Firm pelattiin vuonna 2012, mutta seurat kohtaavat taas tänä viikonloppuna Skotlannin liigacupissa. Pitkä tauko johtuu siitä, että Skotlannin Valioliigassa pelannut Rangers meni konkurssiin ja päätyi alemmalle sarjatasolle. Seura levitteli rahojaan, eivätkä sen tulot ja menot olleet enää vuosikymmeniin tasapainossa.

Old Firmissa on kyse vastakkainasettelusta protestanttisen Ison-Britannian ja katolisen Irlannin, Englannin kuningattaren ja paavin, välillä. Rangersin fanit kannattavat Skotlannin kuulumista Isoon-Britanniaan ja Celticin seuraajat ovat Irlannin itsenäisyyden kannalla. Tilanne on edelleen suurin piirtein tämä, vaikka jalkapallon kaupallistuminen onkin jossain määrin vähentänyt joukkueiden kohtaamisen poliittista luonnetta. Vanhat perinteet elävät Old Firmissa vahvoina. Kun Celtic voittaa, kuningatar tulee nolatuksi. Rangersin voitto merkitsee puolestaan paavin häpeää.

Rangers perustettiin jo vuonna 1872 ja Celtic hieman myöhemmin, vuonna 1888. Ensimmäinen pelaa ottelunsa Ibrox Stadiumilla ja jälkimmäinen Celtic Parkilla. Lahkolaisuus elää Skotlannissa vahvana. Työväenluokkaisessa Glasgow’ssa on suuri irlantilainen yhteisö. Heidän vanhempansa tai isovanhempansa tulivat aikoinaan kaupunkiin siirtolaisina, eivätkä monet heidän jälkeläisistään ole unohtaneet juuriaan. Tämä aiheuttaa vastakkainasettelua Celticin ja Rangersin väille. Glasgow’ssa on kokonaisia kaupunginosia, joiden asukkaista suurin osa kannattaa jompaa kumpaa seuraa.

Skotlannissa järjestettiin syyskuussa 2014 kansanäänestys sen itsenäistymisestä Isosta-Britanniasta. Kielteiset äänet voittivat. Skotlannissa on hieman nationalistista liikehdintää, mutta suurimmalla osalla sen asukkaista ei ole mitään kiirettä jättää Isoa-Britanniaa. Samaan aikaan heillä ei ole sitä kohtaan suuria intohimoja. Vaikuttaakin siltä, että joidenkin Rangersin fanien ääribrittiläisyys on aikansa elänyttä, eikä auta keräämään sille uusia kannattajia. Rangersin konkurssi osoittaa, että seura on jumissa jossain kultaisen menneisyyden muistelemisen ja ankaran nykyisyyden välissä.

Stereotyyppiset käsitykset eivät tietenkään ole koko totuus. Sekä Celtic että Rangers ovat kuitenkin sitä mieltä, että heidän tulisi saada vihata toisiaan. Kyse ei näin ollen ole pelkästään viattomasta viihteestä. Jotkut ovat sitä mieltä, että lahkolaisuus pitäisi hävittää. Skotlannin parlamentti on säätänyt lakeja, joiden tarkoituksena on estää Celticin ja Rangersin kannattajia käyttäytymästä rasistisesti ja laulamasta halventavia lauluja. Rangersin putoaminen alempaan sarjaan on auttanut lain noudattamista, mutta aika näyttää onko sen laaja vahtiminen mahdollista.

On selvää, ettei rasismi kuulu 2010-luvulle. Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Kaikesta vähänkään loukkaavasta siistitty jalkapallo ei toimi edes viihteenä. Kaikkein kiinnostavimmat seurat ovat useimmiten niitä, joilla on historiansa takia luonnetta. Jos joukkueet tasapäistetään, niiden kannattamisesta tulee yhdentekevää. Tämä on tietysti jalkapalloa epäilevien ja laeista vastaavien ihmisten tavoite. Edes urheilua ei tulisi kuitenkaan ajatella pelkän tuloksen tekemisen kannalta.

Jalkapallo ei ole muutenkaan hyvää bisnestä. Pelaajille maksetaan älyttömiä palkkoja, mikä on ajanut Rangersin kaltaisia seuroja konkursseihin. Tulot eivät nouse menojen kanssa samassa tahdissa. Tämä pätee etenkin Skotlannin kaltaiseen periferiaan, joka ei varsinaisesti houkuttele maailmantähtiä. Monet nykyisistä huippujoukkueista pyörivät yksityisten sijoittajien rahoilla. Celticin tai Rangersin myyminen Aasiaan tai Lähi-itään ei kuitenkaan kuulosta pitkäjänteiseltä ratkaisulta.

Skotlannin jalkapallon tulevaisuus ei näytä valoisalta. Yleisömäärät laskevat ja pelien taso ei ole Heartsin ja Rangersin kaltaisten seurojen talousvaikeuksien takia kummoinen. Tuntuu siltä, että Celticin ja Rangersin tulevaisuus voisi olla Englannin Valioliigassa. Se sotii etenkin Celticin perinteitä vastaan, mutta vaikuttaa taloudellisesti ja muutenkin järkevältä vaihtoehdolta. Celtic ja Rangers voivat jatkaa pelaamista Skotlannissa, mutta niin tehdessään ne joutuvat tyytymään nykyistä huonompiin pelaajiin ja vaatimattomampiin puitteisiin. Tämä on yksi asia, missä niiden tulisi ajatella bisnestä.

Venus in Furista

Roman Polański (s. 1933) on kiistelty ohjaaja, jonka elokuvissa kuvataan perversioita ja ihmisen pimeää puolta. Hollywoodissa mainetta niittänyt Polański tunnusti vuonna 1978 sekaantuneensa alaikäiseen tyttöön ja joutui pakenemaan Yhdysvalloista. Hän ei joutunut vankilaan, mutta on joutunut elämään pitkään Ranskassa. Hänen parhaat filminsä, kuten Inho (1965) ja Chinatown (1974), ovat pedofiiliskandaalia edeltävältä ajalta. Viime aikoina Polański on kuitenkin ohjannut kaksi hyvää elokuvaa, Carnagen (2011) ja Venus in Furin (2013), joista ensimmäisestä kirjoitin aiemmassa merkinnässä.

Siinä missä Polańskin 2000-luvun elokuvat Pianisti (2002) ja Oliver Twist (2005) ovat pöhöttyneitä, kaksi hänen uusinta ohjaustaan hyötyvät pienemmistä puitteista. Ne ovat näytelmällisiä. Venus in Fur perustuu löyhästi Leopold von Sacher-Masochin romaaniin Venus turkiksissa (1869), joka on omaelämäkerrallinen tarina naisen orjaksi lupautuvasta miehestä. Elokuvassa seurataan Thomas Novacheckia (Mathieu Amalric). Hän on sovittanut romaanin näytelmäksi ja etsii pääosaan sopivaa naista. Koe-esiintymiseen myöhässä saapuvan Vanda Jourdainin (Emmanuelle Seigner) ja kirjailijan välille muodostuu eroottinen leikki.

Fakta ja fiktio sekoittuvat Venus in Furissa kiehtovalla tavalla. Siinä on yhdellä tasolla kyse ohjaajan ja näyttelijän välisestä suhteesta, jossa ensimmäinen on dominoiva ja jälkimmäinen dominoitava. Tätä korostaa muun muassa se, että sen naispääosan esittäjä Seigner on Polańskin vaimo. Novacheck muistuttaa puolestaan Polańskia nuorempana. Tämä herättää ajatuksia. Nuorista naisista (ja tytöistä) aina kiinnostunut Polański leikkii katsojan odotuksilla.

Novacheckin ja Seignerin esittämät hahmot antautuvat näytelmälle, mutta todellisuus häiritsee heitä. Kännykät pirisevät ja Vanda vaikuttaa näytelmän ulkopuolella typerältä bimbolta. Roolin sisään mennessään hän on kuitenkin täydellinen. Novacheck kieltää näytelmän kertovan itsestään, mutta katsoja tietää hänen valehtelevan. Tämän huomaa esimerkiksi siitä, että vaikka ohjaaja pitää Vandaa typeryksenä, tämä anelee naista jäämään ja viemään näytelmän loppuun.

Novacheckin paljastetaan elävän turvallisessa avioliitossa, joka ei täytä hänen tarpeitaan. Hän on ilmeisen kiinnostunut sadomasokismista ja etsii tämän pitkään piilossa pysyneen halun toteuttavaa naista. Venus in Furissa on kyse todellisuuden ja fantasioiden sovittamattomuudesta. Välillä tätä korostetaan liikaa. Sekä romaanin että näytelmän nainen on nimeltään Vanda. Polański vihjailee, että koe-esiintymiseen tullut seksikäs nainen on Novacheckin mielikuvituksen tuotetta. Illuusiota ei riko edes se, että teatterin lavasteet ovat aiemman näytelmän peruja. Sellainen on lavan sivussa jököttävä kreikkalainen pylväs, ilmeinen fallossymboli. Siihen ohjaaja jätetään elokuvan lopussa sidottuna ja nöyryytettynä.

On selvää, että taiteilijat käyttävät taiteessaan omia kokemuksiaan, vaikka heidän työnsä eivät olisikaan omaelämäkerrallisia. Tämä on Polańskin Venus in Furin eräs sanoma. Seksuaalisen turhautumisen kanssa eläminen ja sen käsitteleminen näkyy hänen elokuvissaan. Rikkaan tuotannon pelkistäminen pelkästään tähän freudilaiseen tulkintaan olisi kuitenkin turhaa. Siinä on muutakin. Carnagessa ja Venus in Furissa ohjaaja antaa tilaa näyttelijöille.

Polański ehdottaa, että seksuaalisuus on luova ja tuhoava voima. Sacher-Masochin romaani on varmasti joidenkin tulkitsijoiden mukaan seksistinen ja naista halventava. Tämä näkemys otetaan myös filmissä esiin Jourdainin suulla. Novacheck kieltää naisen väitteet, mutta ei erityisen vakuuttavasti. Hän tuntuu ymmärtävän niiden takana piilevän totuuden. Kirjailija haluaa joutua alistetuksi, mutta alistaa samalla toista. Hänen naiskuvansa on keskenkasvuinen ja yksipuolinen.

Aivan kuten Carnage, Venus in Fur on ajatuksia herättävä, provosoiva ja hyvin näytelty. Molemmat on sovitettu näytelmistä. Venus in Fur kertoo roolileikeistä. Mies ja nainen leikittelevät toisillaan ja ottavat rooleja. Elokuva ei ole erityisen nykyaikainen. Sen juuret ovat selvästi 1800-luvulla, eikä se pysty sanomaan mitään uutta tämän päivän seksuaalisuudesta. Tämä ei kuitenkaan haittaa, koska filmi on kiehtova. Se pistää ajattelemaan. Parisuhteisiin on aina liittynyt Venus in Furissa kuvattuja valtapelejä.

PlayStationista

PlayStation-konsoli täytti viime kuussa 20 vuotta. Se julkaistiin Japanissa joulukuussa 1994, ja Yhdysvalloissa ja Euroopassa syyskuussa 1995. Konsoli on ollut valtava menestys. Se ylitti vuonna 2003 sadan miljoonan myydyn laitteen rajan. Pelejä on myyty lähes miljardi. PlayStationeita on tätä kirjoitettaessa julkaistu kaikkiaan neljä ja jokainen niistä on ollut satunnaisista soraäänistä huolimatta massiivinen menestys. Sony on konsolivalmistajien ykkönen. Se käärii peleistä runsaasti rahaa, vaikka se tunnettiin pitkään lähinnä muusta elektroniikastaan, kuten stereoista ja televisioista.

PlayStationin ilmestyminen johtui Nintendon ylimielisyydestä. Markkinajohtaja Nintendo oli saavuttanut menestystä Super Nintendolla ja suunnitteli julkaisevansa sille CD-aseman. Nintendo ja Sony olivat suunnitelleet 8-bittiselle Nintendolle CD-asemaa jo 1980-luvulla, mutta seuraavalla vuosikymmenellä aika oli kypsä. Play Station -niminen laite piti paljastaa Consumer Electronic Show’ssa (CES) toukokuussa 1991. Nintendon pomo Hiroshi Yamauchi ei kuitenkaan pitänyt Sonyn kanssa solmitusta sopimuksesta. Se antoi liikaa taloudellista hyötyä jälkimmäiselle. Nintendo paljastikin CES-tapahtumassa hylkäävänsä Sonyn ja ryhtyvänsä katastrofaaliseksi osoittautuneeseen yhteistyöhön Philipsin kanssa.

Sony neuvotteli tämän jälkeen jonkin aikaa Segan kanssa, mutta sen johtajat hylkäsivät idean yhteisestä konsolista sillä perusteella, ettei Sonylla ollut kokemusta konsoleista eikä peleistä. Väitteelle naureskeltiin PlayStationin menestyttyä ja Segan jouduttua lopettamaan konsoleiden valmistamisen menetettyään rahansa. Vuonna 1992 Nintendo ja Sony lähestyivät varovasti toisiaan, mutta seuraavan vuoden alussa jälkimmäinen ilmoitti keskittyvänsä oman koneensa tekoon ja muuttaneensa sen nimen tavaramerkkisyistä Play Stationista PlayStationiksi. Nintendo jätettiin nuolemaan näppejään.

PlayStation kilpaili ilmestyessään kasettiformaattia käyttäneen Nintendo 64:n ja CD-pohjaisen Sega Saturnin kanssa. Nämä kolme keskeistä laitetta olivat osa niin kutsuttua viidettä konsolisukupolvea. PlayStationin ansioksi luetaan se, että se avasi uuden markkina-alueen ja muutti samalla pelaamisen luonteen lopullisesti. Sitä ennen pelaamista pidettiin lasten leikkinä, pitkälti värikkäistä peleistään tunnetun Nintendon takia. PlayStation vetosi kuitenkin vanhempaan yleisöön, 25-35-vuotiaisiin, ja siitä tuli nopeasti trendikäs. Tämä johtui onnistuneesta markkinoinnista. PlayStation-brändin suosio perustuukin yhä suuressa määrin mielikuviin, joiden takia konsoli on trendikästä omistaa.

Edgen numerossa 274 julkaistiin kattava artikkeli PlayStationin menestymisen syistä ja seurauksista. Siinä haastateltiin lukuisia konsolin ja sen pelien parissa työskennelleitä. Jutussa todetaan, että Sonyn johtajat olivat kauan epävarmoja menemisestä mukaan kovasta kilpailusta tunnetulle pelialalle. Vasta Nintendon venkoilu sai heidät näyttämään laitteelleen vihreää valoa. Sittemmin Sonyn toimitusjohtajaksi valittu Ken Kutaragi oli vastuussa PlayStationista. Edgessä todetaan: ”Kutaragin päätös luoda CD-aseman sisältänyt kone oli merkittävä. Pelintekijät pystyivät nyt lisäämään mukaan äänitettyjä soundtrackeja ja esirenderöityjä videoita, luovia yksityiskohtia jotka veivät alaa kohti hollywoodilaista estetiikkaa ja kaikkea siihen liittyvää kulttuurillista viehätystä. Tätä auttoi entisestään muutos keskittyä 2D-grafiikan sijaan reaaliaikaiseen 3D-grafiikkaan.”

Onnelliset yhteensattumat ja kaukonäköiset päätökset johtivat PlayStationin voittokulkuun. Nintendo vähätteli pitkään Sonyn mahdollisuuksia, mutta myönsi lopulta syyllistyneensä virheeseen. PlayStationista tuli erinomaisen mainonnan takia itseään toteuttava ennustus. Koska kaikki ostivat koneen, tekijät halusivat tehdä sille pelejä. Sen ensimmäinen myyntivaltti oli kolikkopeliversiosta käännetty Ridge Racer, mutta vasta Gran Turismon, Final Fantasy VII:n ja Metal Gear Solidin kaltaiset julkaisut räjäyttivät pankit. Ne olivat todellisia edelläkävijöitä. Niiden kehittäjät intoilivat uudesta teknologiasta ja hyödynsivät sitä mestarillisesti.

Sony teki ensimmäisen konsolinsa kanssa useita oikeita ratkaisuja. Se muun muassa lisäsi ohjaimeensa tämän merkinnän kuvassa näkyvät analogitatit, jotka paransivat ohjattavuutta. Ostajat mieltyivät ennen kaikkea laajaan pelivalikoimaan, josta löytyi kaikkea japanilaisista roolipeleistä räiskintään, kilpa-ajoon ja selviytymiskauhuun Resident Evilin muodossa. Pitkien latausaikojen kaltaiset ongelmat eivät haitanneet, koska niiden vastapainoksi tarjoiltiin hyvää viihdettä. PlayStationin vaikutus tuntuu yhä ja sitä pidetään pelaamisen synonyyminä.

PlayStationin menestyminen tuntuu jälkeenpäin tarkasteltuna itsestään selvältä. Se oli kuitenkin kaikkea muuta kuin varmaa. Konsolimarkkinoilla oli 1990-luvun puolivälissä kova kilpailu. Fujitsu, Atari, 3DO ja NEC yrittivät nekin saada koneillaan osansa kakusta. 1980-luvulla peliteollisuutta ravistellut romahdus oli tuoreessa muistissa. Uusia yrittäjiä epäiltiin kyynisesti. Media oli kiinnostunut lähinnä Nintendosta ja Segasta, koska ne olivat todistaneet kykynsä ja niiden tekemisiä seurattiin tarkasti. PlayStation jyräsi kuitenkin kilpailijat yhdistelmällä nerokasta markkinointia ja erinomaisia pelejä. Laite ja sen pelit olivat halpoja. Sony veti kaikista oikeista naruista ja otti paikkansa huipulla.