Brasilian jalkapallosta (jalkapallo ja politiikka 2/4)

Jalkapallo tuli Brasiliaan Englannista vuonna 1894. Sitä vähäteltiin väkivaltaisena lajina, mutta siitä tuli muutamassa vuosikymmenessä Brasilian kansallislaji ja tärkeä osa maan identiteettiä. Brasilia on viisinkertainen jalkapallon maailmanmestari. Se on voittanut enemmän MM-kultia kuin mikään muu maa. Sieltä tulee liukuhihnalta loistavia pelaajia, kuten Pelé, monien mielestä kaikkien aikojen paras jalkapalloilija. Brasilia tunnetaan näyttävästä ja mielikuvituksellisesta pelitavastaan. Maa hallitsi 1900-luvulla viheriöitä pelaamalla nopeaa ja yleisöön menevää jalkapalloa. Pelaajien liikehdintä sai vaikutteita taistelulajeista ja tansseista. Vartaloharhautukset saivat vastustajien päät pyörälle. Ei ole sattumaa, että Brasilian peliä kutsuttiin futebol arteksi (taidejalkapalloksi).

Maracanã, vajaan 80 000 katsojan stadion Rio de Janeirossa, rakennettiin Brasiliassa järjestettyyn jalkapallon maailmanmestaruusturnaukseen vuonna 1950. Areena korjattiin toisiin maassa pidettyihin MM-karkeloihin kesällä 2014. Brasilia pelasi koko vuoden 1950 turnauksen erinomaista jalkapalloa ja sen odotettiin vievän voiton Maracanãlle turvallisuusmääräysten vastaisesti ahtautuneiden noin 200 000 katsojan edessä. Brasilia meni yleisön riemuksi 1-0-johtoon, mutta Uruguay sisuuntui ja nousi sensaatiomaiseen 2-1-voittoon. Juhlat peruttiin. Historia toisti itseään vuonna 2014, kun kotikisojaan pelannut Brasilia hävisi välierässä Saksalle nöyryyttävästi 7-1. Molemmissa brasilialaisittain huonosti päättyneissä peleissä voittoa juhlittiin ennalta.

Jalkapallo ammattimaistui alkaen 1950-luvulta. Sitä ennen se oli amatööriurheilua, josta monet nauttivat, sen jälkeen ammattimaista toimintaa, jossa raha oli tärkeintä. Jalkapallon kaupallistumisen alusta lähtien on väitelty siitä, onko peli enää kaunista. Jonathan Wilson nostaa Pelien peli: Jalkapallon taktiikan historiassa esimerkiksi Brasilian maajoukkueen henkeäsalpaavan MM-turnausvoiton Meksikossa vuonna 1970. Turnaus oli ensimmäinen suuri jalkapallotapahtuma, joka lähetettiin maailmalle suorana väritelevisiossa. Brasilian näytöstä alusta loppuun ollut turnaus oli asiantuntijoiden mielestä viimeinen kerta, jolloin yksilöllinen ilottelu vei voiton kurinalaisesta joukkuepelistä. Wilson kirjoittaa: ”Brasilian peli oli sananmukaisesti futebol artea: siinä arvostettiin tapahtumia, jotka eivät ratkaisseet tulosta, vaan pelin jaksoja, jotka irtautuivat varsinaisesta asiayhteydestään, siitä, että ne olivat vain jalkapallo-ottelun jaksoja ja nousivat ottelutapahtumien yläpuolelle. Siitä huolimatta on sanottava, että jos Brasilia ei olisi voittanut turnausta, se saatettaisiin muistaa vähemmän ihailevaan sävyyn joukkueena, jolle hienostelu oli vain haitaksi.” (s. 244)

Koska maajoukkueet nostattavat kansallismielistä huumaa, epäilyttävät hallinnot käyttävät mielellään tähtipelaajaa tai -pelaajia perustellakseen olemassaolonsa sekä järjestelmänsä hyvyyden. Näin kävi Brasiliassa eräälle kaikkien aikojen parhaista jalkapalloilijoista, Pelélle. Hallituksen pidättäessä oppositioaktivisteja 1970-luvulla se teetti suuren julisteen, jossa Pelé pukkasi palloa kohti maalia. Julisteen täydensi teksti: ”Ninguém mais segura este país” (”kukaan ei voi enää pysäyttää tätä maata”). Kyse ei ollut vitsistä, sillä Brasiliassa hautaustoimistoissa kaupataan seurajoukkueiden logoilla koristeltuja arkkuja, öljynporauslautoilla on pienet jalkapallokentät ja jalkapalloseuran kannattaminen saattaa johtaa paikkaan parlamentissa. Pelén kautta välitetty viesti ei kaikunut kuuroille korville.

WorldSoccerissa todetaan, että vaikka Humberto Castelo Branco ja hänen diktatuurinsa tulivat Brasiliaan vuonna 1964, jalkapallo ja politiikka yhdistyivät maassa toisiinsa kunnolla vasta Emilio Médicin vuonna 1969 alkaneen diktaattoriuden aikana. Médici käytti runsaasti rahaa varmistaakseen, että hänen hallintonsa totalitaristiset tavat lakaistiin maton alle joga boniton (kauniin pelin, kuten Brasilian maajoukkueen peliä myös nimitettiin) myötä. Pidätykset, kidnappaukset, murhat ja kidutukset olivat tavallisia. Médici rakennutti 13 uutta jalkapallostadionia ympäri maata ja kävi Flamengon, Rio de Janeiron erään suurimman seuran, peleissä.

Brasilia voitti jalkapallon MM-kultaa Meksikossa vuonna 1970. Sen kokoonpano, johon kuuluivat muun muassa Pelé ja Socrates, oli yksi historian parhaista. Médici rummutti joukkueen hyvyyttä ja yhdisti sen julkisissa kampanjoissa hallitukseensa. Hän puhui mestaruuden varmistuttua: ”Tunnen perustavanlaatuista onnea nähdessäni kansalaistemme ilon tätä korkeinta isänmaallisuuden muotoa kohtaan. Yhdistän tämän hyvän urheiluhengen ja veljeyden voiton uskoon, joka on kasvanut taistelussamme kansallisesta kehityksestä. Yhdistän [maajoukkueemme] menestyksen älyyn ja rohkeuteen, sitkeyteemme ja luottamukseemme kykyjämme, fyysistä valmistautumista ja moraalista olemustamme kohtaan. Voitimme ennen kaikkea siksi, koska pelaajamme osaavat pelata yhdessä.”

Médici julisti mestaruuden kunniaksi yleisen vapaapäivän ja tapasi maajoukkueen. Hän antoi pelaajille voittobonukset ja poseerasi heidän kanssaan valokuvissa. Peléstä painettiin propagandajuliste ja kullasta puristettiin kaikki irti, kun valtio otti käyttöön Meksikon turnaukseen tehdyn Brasilian maajoukkueen virallisen kappaleen, jossa korostettiin eteenpäin menemisen tärkeyttä. Brasilia kaupungistui samaan aikaan nopeasti. Maan talous kasvoi, mikä antoi Médicille ja hänen kätyreilleen syyn rummuttaa rintojaan. He väittivät kovan sotilaallisen kurin olevan avain kehitykseen ja onneen.

Kuten Argentiinassa ja muualla, Brasilian pelaajat kielsivät olevansa osa poliittista koneistoa, ja väittivät ajattelevansa pelkästään peliä. Tämä pitää varmasti paikkansa. Ammattiurheilijat eivät useinkaan ajattele politiikkaa tai ideologioita, vaan lähinnä hyvää suoritusta ja voittoa. Tämä ei kuitenkaan vähennä heidän vastuutaan. Pelé ja muut paistattelivat suosiossa ja ottivat mielellään vastaan hallituksen heille tarjoaman julkisuuden ja rahat. He vaikenivat ja suostuivat liittymään maansa poliittiseen peliin, vaikka ihmisoikeudet olivat Brasiliassa heidän aikanaan retuperällä.

Argentiinan jalkapallosta (Jalkapallo ja politiikka 1/4)

Kuten muuallakin Etelä-Amerikassa, jalkapallo on noussut Argentiinassa melkein uskonnon
asemaan. Viheriöllä pärjääminen on lähestulkoon elämän ja kuoleman kysymys.
Jalkapallo on Argentiinan suosituin urheilulaji. Maassa on noin kolme miljoonaa
rekisteröitynyttä pelaajaa, mikä on todella paljon, sillä siellä asuu reilut 40 miljoonaa ihmistä.
Kyselyiden mukaan jopa 90 % argentiinalaisista kannattaa jotakin
jalkapalloseuraa ja pitää sitä persoonallisuutensa jatkeena.

Brittiläiset siirtolaiset toivat jalkapallon Argentiinaan 1800-luvun lopussa.
Se saapui ensimmäisenä pääkaupunki Buenos Airesiin. Argentiinan liiga
potkaistiin käyntiin jo vuonna 1891. Tämä tekee siitä maailman vanhimman
jalkapallosarjan heti Englannin ja Hollannin pääsarjojen jälkeen. Tunnetuimpia
argentiinalaisia seuroja ovat Buenos Airesissa pelaavat Boca Juniors ja River
Plate. Argentiinan maajoukkue on voittanut MM-turnauksen kahdesti, vuosina 1978
ja 1986.

Eduardo Galeano kirjoittaa kirjassaan Jalkapallo
valossa ja varjossa
, että vielä 1800-luvulla Argentiinan jalkapalloliitto käytti
englantilaista nimeä Argentine Football Association, eikä johtopohtaan
kokouksissa saanut puhua espanjaa. Jalkapallo pääsi kuitenkin nopeasti omilleen
1900-luvulla. Galeano huomauttaa, että laji kehittyi Argentiinassa tangon
lailla köyhien kaupunginosien kaduilla. Pallot oli täytetty rievuilla ja kivet
toimivat maaleina. Vaikka jalkapallon säännöllinen muoto tuli englantilaisista
kouluista ja yliopistoista, meren takana sen levittämisestä olivat vastuussa pääasiassa
köyhät, merimiehet ja tehdastyöläiset.

Argentiinan jalkapallo siirtyi ammattimaisuuteen vuonna 1932. Galeanon mukaan silloin
tulivat laillisiksi ”palkkiot, jotka ennen maksettiin pimeästi, ja pelaajasta
tuli työläinen. Sopimus sitoi hänet joukkueeseen kokopäiväisesti ja eliniäksi,
eikä hän voinut vaihtaa työpaikkaa ellei seura myynyt häntä. Pelaaja luovutti
panoksensa palkkaa vastaan teollisuustyöläisen tapaan ja jäi seuran vangiksi
kuin maaorja ikään. Noina alkuaikoina ammattilaisjalkapallo vaati kuitenkin
paljon vähemmän kuin nykyään. Pakollisia harjoituksia oli viikossa vain kaksi
tuntia. Argentiinassa harjoituksista pois jääneen pelaajan piti maksaa viiden
peson sakko, ellei hänellä ollut esittää lääkärintodistusta.” (s. 74)

Jorge Luis Borges, eräs arvostetuimmista argentiinalaisista kirjailijoista, piti
jalkapalloa typeryyden huippuna. Se oli hänen mielestään suosittua, koska
typeryys on kovassa huudossa, ja vertasi katsomoihin pakkautuneiden fanien käytöstä
1900-luvun aikana kovassa huudossa olleeseen populismiin, joka nosti maiden
johtoon raakalaismaisia diktaattoreita. Borges piti jalkapalloa esteettisesti
rumana, mutta hänen inhonsa sitä kohtaan johtui lähinnä hänen vakaumuksistaan.
Borges vastusti auktoriteetteja. Hän näki elämänsä aikana fasismin, peronismin
ja antisemitismin nousun maassaan, eikä voinut olla kehittämättä kiihkeää epäilystä
kaikkea massakulttuuria kohtaan.

Borgesin novellissa ”Esse Est Percipi” Argentiinan jalkapallo on muuttunut
urheilusta spektaakkeliksi. Koska kukaan ei kyseenalaista mitään, ennalta sovitut
ottelut ovat Borgesin tarinassa oopiumia kansalle. Kansa elää George Orwellin 1984-romaanin maailmassa, jossa epäilijät
vangitaan ja tapetaan, ja jossa vain karjan lailla käyttäytyvät jätetään rauhaan.
”Esse Est Percipissä” todetaan, että koska jalkapallo on massojen viihdettä,
se on haavoittuvainen hyväksikäytölle ja manipuloinnille.

Vuoden 1978 jalkapallon MM-turnaus pidettiin Argentiinassa. Sotilasjuntta
hallitsi maata vuodet 1976–1983. Argentiina voitti sen järjestämät MM-kisat ja
sai ihmiset unohtamaan hallinnollisen sorron. Armeija saavutti kaksoisvoiton,
kun kattojärjestö FIFA antoi hallinnolle julkisen tukensa myöntämällä sille
vetovastuun arvoturnauksen järjestämisestä, ja kun Argentiina voitti
mestaruuden kaikkien aikojen parhaisiin maajoukkueisiin lukeutuneen Hollannin
nenän edestä. MM-turnauksessa pärjääminen oli Argentiinan sotilasjuntalle PR-voitto.
Se pystyi antamaan vaikutelman, että asiat sujuivat hienosti, ja että maan
asukkaat työskentelevät yhdessä kehityksen eteen.

Kaikki eivät olleet mukana huumassa. Galeano kirjoittaa, että Borges piti
Buenos Airesissa ”luennon kuolemattomuudesta samana päivänä ja samaan
kellonaikaan, kun Argentiinan joukkue pelasi MM-kisojen ensimmäisen ottelunsa.”
(s. 43) Borgesin ja Galeanon kaltaisten romantikkojen mielestä
ammattilaisurheilu on rikollista tai vähintään puolirikollista toimintaa, jolla
ei ole mitään tekemistä oikean urheilun kanssa. Historiaa tarkasteltaessa väite
ei tunnu mahdottomalta.