Sodasta

 

Preussilaisen
teoreetikon Carl von Clausewitzin tunnetun määritelmän mukaan sota on
politiikan jatkamista toisin keinoin. Cicero totesi puolestaan jo ennen
ajanlaskumme alkua, että sota on valtion tai valtion osien väkivaltainen
kamppailu. Tämänhetkisen käsityksen mukaan valtioita ei välttämättä tarvita, vaan sota voi syttyä esimerkiksi kulttuurillisten tai uskonnollisesti
poikkeavien ryhmien välille. Käsityksiä sen roolista on monia. Varmaa on
kuitenkin se, että sotiminen on seurannut ihmiskuntaa koko sen olemassaolon
ajan, eikä väkivalta ole tauonnut juuri missään vaiheessa.

Ihmiset ovat sotineet ammoisista ajoista. John Keegan kuvaa A History of Warfaressa (1993) muun
muassa pronssikauden ja rautakauden primitiivisiä taisteluja
ihmisten välillä. Keegan on eri mieltä Clausewitzin kanssa ja väittää sodan
olevan politiikan jatkumon sijaan sen vääristymä. A History of Warfare käsittelee kronologisesti ja kiinnostavasti eri aselajien kehitystä ja muutoksia ajan saatossa. Keegan keskittyy kuitenkin sosiologiaan ja perustelee konfliktien syitä. Hänen mielestään suurin osa niistä johtui epäonnistuneesta diplomatiasta.

”Ajatus siitä,” Sebastian Junger kirjoittaa loistavassa Sodassa (2010), ”että sodankäynnissä on sääntöjä ja osapuolet
tappavat toisiaan reilun pelin hengessä, kuoli luultavasti lopullisesti konekiväärin
mukana.” (s. 140) Konekiväärin kaltaisen aseen loi ensimmäisenä Richard J.
Gatling Yhdysvalloissa vuonna 1861, mutta Hiram Maxim kehitti ensimmäisen
varsinaisen konekiväärin vuonna 1863. Se oli kevyt ja latautui automaattisesti, mikä teki siitä erittäin
tappavan. Se levisi 1900-luvulle tultaessa kaikkialle maailmaan ja aiheutti
huomattavia tappioita maailmansodissa.

Vietnamin sota (1955–1975) ja Afganistanin sota (1975–1989) muuttivat sotimisen
luonteen. Perinteiset armeijat kohtasivat niissä sissejä. Suunnitelmat pettivät,
koska tilanne oli sekava, ja viholliset saattoivat hyökätä esimerkiksi
paimeniksi pukeutuneina. Epävarmuus nakersi moraalia ja avasi tietä nykyisen tyyppiselle
pirstaleiselle sodankäynnille, jota käydään fyysisen maaston lisäksi
niin kutsutussa inhimillisessä maastossa. Voittajaksi selviytyy henkisesti kestävämpi osapuoli,
joka onnistuu pitämään hengen korkealla ja voittamaan siviilit puolelleen.

Jungerin Sota ja Evan Wrightin Generation Kill (2004) ovat molemmat
hyviä uudehkoja sotakirjoja. Niissä seurataan amerikkalaisia sotilaita, ensimmäisessä
Afganistanissa ja toisessa Irakissa. Kirjat eroavat toisistaan siinä, että Jungerin
teksti on mietiskelevämpää ja Wrightin lähinnä tilanteiden kuvausta.
Kaikkein pahinta Afganistanin ja Irakin kaltaisissa nykyisissä sodissa on odotus. Taisteluiden ja tapahtumien välillä saattaa kulua pitkään, joten miesten hermot ovat koetuksella. Sotilaat eivät juuri ajattele, vaan keskittyvät suorittamaan tehtävää.
Jungerin ja Wrightin kaltaiset lehtimiehet asettavat heidän toimintansa
kontekstiin.

Vaikka tappaminen on väärin, ammattisotilaat odottavat pääsevänsä
tappamaan. Taisteluiden välinen aika on heille henkisesti raskasta. Sotiminen onkin siinä mielessä erikoista, että hengen ottaminen on siinä hyväksyttävää. Junger ja Wright käsittelevät asiaa kirjoissaan ja
suhtautuvat siihen ymmärtäväisesti. Sotilaiden välinpitämättömyys tai ymmärtämättömyys
ei poista heidän vastuutaan. He joutuvat noudattamaan sääntöjä, joiden tarkoituksena on estää pahimpia virheitä tai ylilyöntejä.

1800-luvun filosofi Thomas Hobbes väitti ihmisten olevan loputtomassa sodassa
toisiaan vastaan. Näkemys on liian pessimistinen, mutta siinä on totuuden
siemen. Ihmiskunta on päässyt pitkälle, mutta sotiminen vaikuttaa olevan osa
ihmisten luontoa. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään darwinistisesta eloonjäämiskamppailusta,
vaan asia on monimutkaisempi, kuten sodan oikeutusta käsittelevä moraalifilosofia osoittaa. Väkivallattomasta vastarinnasta on siitäkin esimerkkejä. Martin Luther Kingin ja Mohandas Gandhin kaltaiset henkilöt
ovat osoittaneet, että pasifismi voi sekin saada aikaan muutoksen, eikä ensimmäiseksi kannata välttämättä tarttua aseeseen.

Miksi ihmiset sotivat? Eräs Kansainliiton, Yhdistyneiden Kansakuntien, Euroopan Unionin ja muiden vastaavien ryhmittymien perustamisen päämääristä oli pysyvän
rauhan tuominen mantereellemme, mutta kuten hiljattaiset levottomuudet ovat
osoittaneet, odottamattomat yhteiskunnalliset vaikeudet tekevät rauhan säilyttämisestä
vaikeaa. Raakuuksia on karsittu kansainvälisillä laeilla ja sopimuksilla, mutta
kansojen tai kansanryhmien välisiä epäluuloja on vaikea kitkeä. Tulevaisuudessa
resursseista, kuten juomavedestä ja öljystä, käytävät sodat yleistyvät
varmasti, eikä väkivallan loppumisesta näy merkkejä.

Fargosta

Joel ja Ethan Coenin käsikirjoittama, ohjaama ja
tuottama Fargo (1996) oli suuri
menestys. Pikimusta komedia voitti Oscarit parhaasta naispääosasta (Frances
McDormand) ja parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta. Elokuva sijoittuu
lumiseen minnesotalaiseen pikkukaupunkiin, jossa toistaitoiset rikolliset
syyllistyvät veritekoihin. Niitä selvittävä ja raskaana oleva poliisi
(McDormand) joutuu pyöritykseen tutkiessaan asiaa. Fargo on eräs Coenin
veljesten parhaista elokuvista.

Fargo palaa vuonna 2014 yllättävän
onnistuneena televisiosarjana. Foxin tuottama ja kymmenen jakson mittainen
sarja seuraa uskollisesti filmin tyyliä. Molempien väitetään perustuvan
tositapahtumiin, vaikka kummatkin ovat mielikuvituksen tuotetta.  Jälkimmäinen alkaa, kun palkkamurhaaja
Lorne Malvo (loistava Billy Bob Thornton) joutuu onnettomuuteen ajaessaan
Bemidjin kaupungin lävitse. Hän tapaa sairaalassa elämässään epäonnistuneen
vakuutusmyyjä Lester Nygaardin (Martin Freeman) ja tarjoutuu murhaamaan häntä kiusaavan
miehen. Tapahtumat karkaavat nopeasti käsistä.

Fargo-sarja on onnistunut etenkin
käsikirjoituksen ja näyttelijävalintojen osalta. Sen liioittelevaan tyyliin
kestää hetken tottua, mutta muutaman jakson jälkeen tarinasta nauttii kunnolla.
Näyttelijäkaarti on toimiva sekoitus tähtiä, kohtalaisesti tunnettuja ja
tuntemattomia nimiä. Pääosassa ovat tuoreessa Sherlock Holmes -sarjassa vakuuttanut Freeman ja poliisi Molly
Solverson (Allison Tolman). Molemmat tekevät hyvää työtä, mutta Thornton on
roistona mahtava. Hän on parhaimmillaan esittessään kummallisen sympaattisia
hahmoja, kuten Karl Childersia Sling
Bladessa
(1996) ja Hank Grotovskia Monster’s
Ballissa
(2001). Myös hullu Malvo on hahmona upea.

Malvon maailmankuva on paljosta velkaa luonnontieteilijä Charles Darwinille.
Vahvimman selviytymiseen uskova murhamies pitää maailmaa viidakkona ja vertaa
ihmisiä keskenään kamppaileviin apinoihin. Hän viljelee metsästysvertauksia,
eikä pysty solmimaan merkityksellisiä ihmissuhteita. Psykopaatti Malvon
viehätysvoima perustuu hänen karismaattisuuteensa. Hän pystyy muuttumaan
odottamatta toiseksi ihmiseksi, kuten hammaslääkäriksi tai papiksi, ja
huijaamaan hyväuskoisia minnesotalaisia.

Vaikka Coenin veljekset on merkitty Fargo-sarjan
tuottajiksi, heidän roolinsa sen tekemisessä on ollut vähäinen. Se toimii
sarjan eduksi, sillä vaikka jotkut kohtaukset tuntuvat halvoilta
Coen-pastisseilta, ohjelma muodostaa enimmäkseen oman tyylinsä. The Independentissa huomautetaan, että
sarja noudattaa kuitenkin Coenien elokuvista tuttua lähtökohtaa, jossa sivistynyt
ihminen kohtaa sivistämättömän ihmisen. Malvon ilmaantuminen uneliaaseen
pikkukaupunkiin johtaa verisiin käänteisiin.

Kummassakin Fargossa yhdistyy huumori
ja kauhu. Nyhverömäisen Nygaardin muuttuminen roistoksi tapahtuu samaan tapaan
kuin toisessa tärkeässä sarjassa, Breaking
Badissa
. Niissä on myös yksi sama näyttelijä, moraalitonta lakimiestä
vanhemmassa ja itsetunto-ongelmista kärsivää poliisia uudemmassa ohjelmassa
näyttelevä Bob Odenkirk. Vaikka Fargossa
puhutaan ärsyttävällä keskiläntisellä aksentilla, se ei häiritse liikaa. Huomio
keskittyy hyviin jaksoihin, jotka kehittyvät etenkin kauden puolivälin
paikkeilla pelkästä viihdyttämisestä lähelle taidetta.

Coenin veljesten näkemys lumisesta Bemidjistä on synnyttänyt muutamia
kiinnostavia tulkintoja. Hiljattaisissa Puzzle
Agent
-peleissä FBI:ssa työskentelevä Nelson Tethers ratkaisee tapauksia
kovasti Fargoa muistuttavassa
ympäristössä ja tapaa elokuvasta muistuttavia erikoisia hahmoja. The Coen Brothers’ Fargo -kirja sisältää
puolestaan filmiä käsitteleviä esseitä. Näkökulmat vaihtelevat elokuvatutkimuksesta
kulttuurihistoriaan.

Vuoden 2014 Emmy-gaalassa Fargo ja Game of Thrones kahmivat eniten
ehdokkuuksia. Siinä missä jälkimmäinen kertoo pitkän tarinallisen kaaren,
ensimmäisen juoni on kerrottu kymmenessä jaksossa. Paineet Fargo-sarjan jatkamiselle ovat menestyksen myötä suuret.
Toivottavasti sitä ei kuitenkaan jatketa. Ensimmäinen kausi asettaa riman niin
korkealle, että sen ylittäminen tulee olemaan vaikeaa. ”Televisio on tällä
hetkellä paljon elokuvaa kiinnostavampi,” David Lynch kommentoi hiljattain The Indenpendentissa, ja ohjaajan
mielipiteeseen on helppo yhtyä. Televisio näyttää nousevan tärkeimmäksi
luovaksi mediaksi 2010-luvulla.

Takaisinvalloituksesta

 

Espanjan, tai Hispanian, kuten maata pitkään kutsuttiin, historia on kiinnostava ja verinen. Maantieteellisillä olosuhteilla on ollut keskeinen
merkitys sen kehityksessä. Sen paikassa, Pyreneiden
niemimaalla, kohtaavat Välimeri ja Atlantti, Eurooppa ja Afrikka. Solmukohdassa sijaitsevan maan erottaa muusta Euroopasta Pyreneiden vuoristo, jonka korkeimmat
vuoret ovat yli kolme kilometriä korkeita. Gibraltarin salmi yhdistää
puolestaan Espanjan Afrikkaan.

Nykyinen Espanja on vaikeuksissa pitkälti sen takia, että sen maantieteellisesti ja kulttuurillisesti eroavat alueet vääntävät keskenään poliittisesta
vallasta. Varakkaat alueet vaativat laajempaa itsehallintoa tai itsenäisyyttä,
köyhät haluavat lisää tukea. John Hooper huomauttaa The New Spaniardsissa, että espanjalaiset tuntevat ensimmäisenä uskollisuutta
lähipiirille, sitten lähiseudulle ja vasta viimeisenä valtiolle. Tämä historian
tapahtumia hyvin selittävä käsitys juontaa juurensa reconquistaan (takaisinvaltaukseen), Espanjan valloittamiseen
etenkin sen eteläisten osien kulttuuriin lähtemättömän vaikutuksen tehneiltä
muslimeilta noin 800 vuoden aikana. Vuonna 1492 loppuun saatettu
takaisinvaltaus johti keskenään kilpailleiden kristittyjen kuningaskuntien
syntyyn. Ne yhdistyivät ajan saatossa yhteisen Espanjan lipun alle, mutta
alueiden toisiaan kohtaan tuntema epäluulo on edelleen läsnä. Maan nykyisistä
itsehallintoalueista etenkin omaleimaisen kulttuurin omaavat seudut, kuten
Baskimaa, Galicia ja Katalonia, tuntevat toisinaan halukkuutta itsenäistyä Espanjasta.

Roomalaiset hallitsivat pitkään Espanjaa. 700-luvulla islaminuskoiset maurit
valloittivat nopeasti Espanjan. Se oli osa laajempaa kehityskulkua. Kristityt
ja muslimit taistelivat Afrikassa, Aasiassa ja Euroopassa poliittisesta ja uskonnollisesta vallasta. Jälkimmäiset olivat pitkään voitolla. Islamin aika Espanjassa alkoi
710-luvulla ja päättyi viimeisen sitä tunnustaneen hallitsijan
karkottamiseen vuonna 1614.

Islamilaisen Espanjan pääkaupunki Córdoba oli
Euroopan sivistyneimpiä ja rikkaimpia kaupunkeja. Sitä ihailtiin. Maurit olivat pidettyjä hallitsijoita, jopa suositumpia kuin roomalaiset, joita arvostettiin
myös valloitettujen kansojen toimesta laajasti. Espanja: matkaopas historiaan -kirjassa todetaan:
”Valloittaja-armeijoiden hämmästyttävä menestys paljasti länsigoottien valtion
mielivaltaisen ja hajanaisen hallinnon heikkouden. Huolimatta
muslimivalloittajien keskinäisistä eroavaisuuksista he pystyivät luomaan pysyvän
hallinnon ja vakaat rajat vuosisadoiksi, mikä kertoo hallintojärjestelmän
oikeudenmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta. […] Valloittajien etniset ja
uskonnolliset eroavuudet olisivat voineet heikentää heidän asemaansa
Espanjassa, jolleivät paikalliset asukkaat olisi suhtautuneet uusiin hallitsijoihinsa
myötämielisesti. Monet alkuperäisväestön edustajat kääntyivät islaminuskoon ja
siirtyivät vulgaarilatinasta paikallisiin romaanisiin murteisiin ja tai
poliittisten vallanpitäjien kieleen arabiaan, ja seka-avioliitot olivat yleisiä.”
(s. 27–28)

Pohjoiseen Espanjaan jäi katolisia kristittyjä kuningaskuntia. Ne valloittivat Pyreneiden niemimaan takaisin maureilta seuraavan noin 800 vuoden aikana. Tätä jaksoa kutsuttiin kristittyjen toimesta takaisinvaltaukseksi. Kristityt
kuningaskunnat, kuten Galicia, Asturia, Navarra, León ja Portugali, toimivat
yhteistyössä, mutta ajoivat samalla omia etujaan. Niiden erimielisyydet saivat
takaisinvaltauksen sujumaan hitaasti. Sodat olivat pitkään lähinnä paikallisia
kärhämiä. Niiden luonne pitkitti muslimien läsnäoloa eteläisessä Hispaniassa.

Islamilainen emiraatti kärsi vähenevästä kansansuosiosta etenkin sen jälkeen,
kun sen talous osittain romahti. Muslimeja alettiin vierastaa, eivätkä he
kyenneet päihittämään kristittyjä pohjoisessa. Toisin kuin myöhemmin, taistelut
olivat enimmäkseen pieniä ja paikallisia, eivätkä johtaneet pysyviin
aluemenetyksiin. Armeijat olivat mitättömiä ja kevyesti varustettuja. Ne tekivät
ryöstöretkiä vastustajan puolelle ja palasivat kotiin. Ratsuväki nautti merkittävästä
roolista, koska se liikkui nopeasti vaikeassa maastossa. Näin oli etenkin
takaisinvalloituksen alussa, mutta 1200-luvulle tultaessa teknologiset
kehitykset, kuten jousipyssyjen ja panssareiden ilmestyminen, muuttivat asian.

Vuonna 1031 sisällissotien repimä Al-Andalus, kuten maurien Espanjaa kutsuttiin, oli hajonnut kymmeniksi
kaupunkivaltioiksi, joilla oli itsehallinto. Tärkeimpiä kaupunkeja olivat muun muassa Granada ja Sevilla. Seuraavina vuosisatoina Al-Andalusissa vaikuttivat fundamentalistiset
muslimit. He eivät suvainneet juutalaisia tai kristittyjä, mikä pahensi epävakautta. Viimeistään jihadien (uskonsotien) yleistyttyä
kristityt pitivät muslimeja verivihollisinaan ja toimivat päättäväisesti heitä
vastaan. Hitaasti edennyt takaisinvalloitus suijui jatkossa nopeammin.

Vuonna 1469 kaksi kilpailevaa kuningashuonetta, Aragonia ja Kastilia, yhdistivät
avioliitossa voimansa. Tämä johti katolisen Espanjan yhdistymiseen ja muslimien
ajan loppuun. Avioliiton solmineet Ferdinand ja Isabella saivat paavin
julistamaan takaisinvalloituksen ristiretkeksi. Pitkä taistelu loppui tammikuussa
1492, kun kristityt jyräsivät piirityksen jälkeen Granadan. Voittajiksi
selviytyneet katoliset kirjoittivat historian uudelleen. Takaisinvalloitusta
seuranneina vuosisatoina Espanjan rikasta muslimimenneisyyttä muisteltiin pimeänä
ajanjaksona, jonka kristityt valollaan muuttivat. Maurit tuomittiin tietämättömiksi
ja hyödyttömiksi hölmöiksi. Heidän saavutuksensa unohdettiin lähes kokonaan.
On kuitenkin selvää, että Al-Andalus oli keskeinen osa Eurooppaa. Sen ilmaantuminen oli tärkeää koko länsimaisen kulttuurin kehittymisen kannalta, eikä sitä sovi unohtaa.