Ote Valkoisesta baletista

Ote tietokirjasta Valkoinen baletti: kirjoituksia Real Madridista (Arktinen Banaani 2014).

— 

Valkoinen baletti

Värikkään historian lisäksi viihdyttävä pelitapa tekee Real
Madridista tärkeän. Seuran näyttävää ja noin puolen vuosisadan aikana melko muuttumattomana säilynyttä tyyliä kutsutaan valkoiseksi baletiksi. Nimi tulee siitä, että Real Madrid
käyttää kotistadionillaan kokovalkoista peliasua, sekä siitä,
että pelaajien yhteispeli vaikuttaa parhaimmillaan tanssilta.
Ranskankielinen termi ballet blanc viittaa klassiseen balettimuotoon, jossa tanssijat käyttävät valkoista. Parhaatkaan jalkapalloilijat eivät aina pysty parhaimpaansa yhdessä, mutta
Real Madridin pelien seuraaminen on pääasiassa esteettisesti
miellyttävää ja tanssin kaltaista katsottavaa myös niille, jotka
eivät seurasta välitä.


Real Madrid tunnetaan hyökkäysvoittoisesta pelityylistään, jossa vastustaja murskataan. Pitkään voimassa pysyneellä ennätyskaudellaan 1989–1990 madridilaiset tekivät
Espanjan pääsarjassa 107 osumaa, eli vajaat kolme maalia ottelua kohden. Avauskokoonpanoon kuului tulivoimaa muun
muassa seuralegenda Emilio Butragueñon ja parhaan maalintekijän Pichichi-palkinnon voittaneen Hugo Sánchezin muodossa. Myös puolustus piti, sillä Real Madrid päästi
liigassa 38 maalia, eli keskimäärin yhden jokaisessa pelissä.
Ikuiseksi luultu ennätys rikottiin kaudella 2011–2012 Real
Madridin tehdessä 121 ja päästäessä 32 osumaa.

Verkon heiluttaminen on madridilaisilla verissä. Real
Madridin fanit osoittavat ärtymystä aina, kun valmentajat
yrittävät saada heidän suosikkinsa keskittymään puolustamiseen. Hyökkääminen on valkoisessa baletissa tärkeää.
Alfredo Di Stéfanon ajan Real Madridista kirjoittava David
Goldblatt toteaa: ”Ennen kaikkea Real Madridilla oli taistelutahtoa. Kuten Di Stéfano sanoi kotiyleisöstä, ”Se haluaa
nähdä joukkueen taistelevan Se haluaa sen voittavan mutta
se haluaa sen voittavan ensin ja pelaavan sitten.” Vuonna 1957
Madridiin saapuneen Di Stéfanon mainitsema pelifilosofia
on sittemmin jalostunut siten, että hyvään tottunut yleisö
haluaa ahkeroinnin lisäksi nähdä näyttäviä maaleja. Pelkkä
voittaminen ei enää riitä, vaan juhlimaan pitää päästä tyylillä.

Espanjalaiset ovat taidokasta ja tunteikasta väkeä, ja näiden kahden asian kohdatessa viheriöllä nähdään hyvää viihdettä. Monet mieltävät La Ligan viihdyttävimmäksi sarjaksi,
koska raha on muuttanut sitä toistaiseksi vähiten. Esimerkiksi Englannin Valioliigassa keskitytään bisnekseen. Isossa-Britanniassa pelataan hyvää isobudjettista sarjaa, jonka
pelaajilta löytyy tahtoa ja taitoa. Valioliigassa nähdään kauniita maaleja, mutta tunnetta siellä ei muutamia poikkeuksia
lukuun ottamatta esiinny. Espanjassa tilanne on päinvastainen. Tunnelma on useimmiten katossa kentällä ja katsomossa, eikä huvittavista välikohtauksista ole puutetta. Kaudella
2011–2012 Granadan ja Almerían ottelu keskeytettiin, kun
virheellisestä liputuksesta kimmastunut katsoja heitti linjatuomaria sateenvarjolla. Tietyt tapahtumat ovat todella
mahdollisia ”vain Espanjassa”.

Valkoisen baletin johdanto

Esipuhe tietokirjasta Valkoinen baletti: kirjoituksia Real Madridista (Arktinen Banaani 2014).

Johdanto

Rakastuin Real Madridiin lopullisesti sen voitettua keväällä 2000 Mestarien liigan. Muistan hyvin sen monelle penkkiurheilijalle tutun onnellisuuden tunteen, kun Raúl, eräs seuran pidetyimmistä ja tunnetuimmista pelaajista, sai Valenciaa vastaan pelatussa loppuottelussa pallon omalla alueella, juoksi koko kentän läpi, harhautti peittämään tulleen maalivahdin Santiago Cañizaresin ja sijoitti pallon verkkoon. Viihdyttävä peli ratkesi viimeistään tähän Real Madridin kolmanteen maaliin. Se voitti 3-0 ja juhli historiansa kahdeksatta suurta kansainvälistä voittoa.

Kauden 1999–2000 Mestarien liigan välieräjoukkueista peräti kolme tuli Espanjasta. Finalistien lisäksi neljän parhaan joukkoon selvisivät Katalonian itsehallintoalueen FC Barcelona ja Baijerin osavaltion Bayern München. Välierä- ja loppuotteluseurojen kotipaikkoja tarkastellessa oli selvää, että Espanjassa pelattiin Euroopan parasta jalkapalloa. Punakeltaisen maan ylivoima on hiljattain jälleen korostunut, kun FC Barcelona on hallinnut seurajoukkueviheriöitä ja Espanjan maajoukkue on voittanut vuoden 2012 MM-turnauksen lisäksi kaksi viimeisintä Euroopan mestaruutta.

Espanjalaiset pelaavat tämän hetken tehokkainta jalkapalloa. Maan pääsarja Liga BBVA, toiselta nimeltään La Liga, on pitkään nauttinut Euroopan viihdyttävimmän jalkapallosarjan maineesta. Se kärsii taloudellisista vaikeuksista, mutta pitää puoliaan rahakkaampia kilpailuja, kuten
Englannin ja Saksan liigoja, vastaan. Missä muussa suositussa sarjassa peli joudutaan keskeyttämään, kun linjamies saa päähänsä verta vuotavan haavan virheellisestä liputuksesta suuttuneen katsojan heittämästä sateenvarjosta? Tai missä muualla kaksi suosituinta seuraa vihaavat toisiaan niin, että niiden kohtaamisesta puhutaan kuukausia? Jalkapallon ystävät eivät turhaan käytä sanontaa, jonka mukaan jokin on mahdollista ”vain Espanjassa”.

La Ligan kiinnostavuus perustuu espanjalaisten jatkuvaan riitelyyn. Diktaattori Francisco Francon (vallassa 1939–1975) kuoltua voimaan tullut vuoden 1978 perustuslaki jakaa maan seitsemääntoista comunidad autónomaan (itsehallintoalueeseen) ja viiteenkymmeneen provinciaan (maakuntaan). Ensimmäiset ovat jälkimmäisiä tärkeämpiä. Itsehallintoalueilla on omat lippunsa ja kansanäänestyksellä valittavat parlamenttinsa. Baskimaalla, Galicialla ja Katalonialla on lisäksi kielensä (tai murteensa, jos asiaa kysytään madridilaisilta). Huomattavasti alueittain vaihteleva valta lisää kahnausta erojaan mielellään korostavien paikkojen välillä. Erityisen epäsuosittua on Madridissa toimivan keskushallinnon valvoma ja tiukkana pidetty verotus.

Espanja on kokenut monia mullistuksia, mutta itsehallintoalueiden, kaupunkien, kylien ja maakuntien nurkkakuntainen riitely on pysyvää. Maan jalkapalloseurat käyttävät laajemmasta itsemääräämisoikeudesta tai täydellisestä itsenäistymisestä kiinnostuneiden ihmisten intohimoja lisätäkseen niihin kohdistuvaa kiinnostusta. Espanjalaisten luontainen kiihkeys tuo soppaan oman mausteensa. Poliittiset erimielisyydet lisäävät otteluiden kiinnostavuutta. Baskimaan Athletic Bilbao ja Katalonian FC Barcelona vetävät puoleensa alueittensa kansallismielisimpiä kannattajia, kun Real Madrid viehättää nykyisen järjestelmän säilyttämisestä kiinnostuneita. Kiihkeän Andalusian ja melankolisen Galician itsehallintoalueiden ihmiset ovat luonteiltaan kaukana
toisistaan, eivätkä erot voi olla näkymättä espanjalaisten rakastamalla jalkapallokentällä.

Kapitalistinen kilpavarustelu on valitettavasti johtanut siihen, että Espanjan kahden ylivoimaisesti kannatetuimman joukkueen, FC Barcelonan ja Real Madridin, etumatka lähimpiin kilpailijoihin on kasvanut liian suureksi. Mestaruus on Espanjassa kahden kauppa, mutta toisaalta niin on ollut jo viimeistään 1950-luvulta lähtien. FC Barcelona ja Real Madrid ovat rohmunneet suurimman osan jaossa olleista pokaaleista. Seurojen tarina on niiden jatkuvan menestyksen takia mielenkiintoinen.

Tämä kirja kertoo Real Madridista, mutta siinä käsitellään myös tärkeitä historiallisia tapahtumia ja muita espanjalaisia seuroja. Ymmärsin teosta valmistellessani, että Espanjassa yhteiskunnalliset asiat liittyvät erottamattomasti urheiluun. Käsittelen tästä syystä seikkaperäisesti tiettyjä poliittisia ajanjaksoja, kuten Espanjaa lähes neljän vuosikymmenen ajan hallinneen ja Real Madridin johdon kanssa hyvää pataa olleen Francon vuosia.

Suurin haaste oli lähdemateriaalin kapeus. Enemmistö espanjankielisistä seuroja käsittelevistä kirjoista oli joko seurojen itsensä tilaamia, eli puolueellisia, tai huonosti taustoitettuja. Keskityin siksi helpommin tarkistettaviin englannin- ja suomenkielisiin lähteisiin. Erityisen hyödyllisiä olivat John Hooperin sosiologinen The New Spaniards, David Goldblattin mammuttimainen The Ball is Round: Global History of Football ja Phil Ballin kaksi espanjalaista jalkapalloa käsittelevää kirjaa.

Valkoinen baletti: kirjoituksia Real Madridista on aiheen ensimmäinen yleisesitys suomeksi. Näkökulmani on jossain määrin puolueellinen. Olen madridista (Real Madridin kannattaja), joten tapahtumia käsitellään fanin näkökulmasta. Athletic Bilbaon, Atlético Madridin, FC Barcelonan ja Välimeren maan muiden seurojen kannattajat ovat väitteistä tuskin samaa mieltä. En kuitenkaan vääristele tosiasioita. Syvemmästä tietämyksestä kiinnostuneiden tulee tutustua lopun lähteisiin.

Kiitän kollegaani Mika Wickströmiä hänen avustaan teoksen parissa, mutta vastaan tekstiin jääneistä virheistä itse. Toivotan lukijoille antoisia hetkiä tämän viihdyttävää jalkapallomaata ja maailman suurinta jalkapalloseuraa käsittelevän kirjan parissa.

Helsingissä keväällä 2014
Esa Mäkijärvi

Suuresta kauneudesta

Suuri
kauneus

sijoittuu sykkivään Roomaan. Paolo Sorrentinon ohjaama ja visuaalisesti näyttävä
elokuva palkittiin BAFTAlla, Golden Globella ja Oscarilla, minkä lisäksi se
kilpaili Cannnesin festivaalien pääpalkinnosta Kultaisesta palmusta. Se on herättänyt huomiota ympäri maailmaa. Kiinnostus johtuu Suuren kauneuden monipuolisuudesta, sillä sitä voi katsoa nostalgisena tunnelmapalana, syvällisenä pohdiskeluna tai loputtomana, metafyysisiä piirteitä saavana juhlana. Harvat elokuvat antavat vastaavalla tavalla jokaiselle jotakin.

Ikuinen kaupunki Rooma on paitsi Suuren
kauneuden
tapahtumapaikka, myös yksi elokuvan päähahmoista. Toinen, Jep
Gambardella (Toni Servillo), on vanha kirjailija, joka on kirjoittanut nuorena
yhden romaanin. Hän pelkää jatko-osan tekemistä ja on keskittynyt seikkailemaan
Rooman seurapiireissä. 65 vuotta täytettyään Gambardella etsii vastauksia häntä pitkään vaivanneisiin kysymyksiin. Hän etsii pelastusta muun muassa
rakkaudesta ja uskonnosta, kunnes ymmärtää kutsumuksensa olevan taiteessa.

Suuri kauneus korostaa elämän
sattumanvaraisuutta, sen käsittämätöntä kauneutta. Ihmisten ajatukset ja teot paljastuvat harhoiksi, mutta asian ymmärtäminen ei aja Gambardellaa
epätoivoon, vaan saa hänet näkemään illuusioiden kauneuden. Elokuvan vaikuttavimpiin
jaksoihin kuuluu Gambardellan elämänsä politiikalle omistaneelle naiselle
pitämä luento, jonka aikana hän kiteyttää arvojemme ja käsitystemme typeryyden, ja väittää elämän merkityksen löytyvän ystävien kanssa vietetystä ajasta.

Suurta kauneutta on syytetty
hedonistisuudesta ja nihilistisyydestä. Se onnistuu tavoittamaan jotain
olennaista arvokkuutensa ja pysyvyytensä menettäneestä nykyhetkestä. Kirkot, museot
ja muut vanhat rakennukset ovat edelleen henkeäsalpaavan upeita, mutta niitä hallitsevat
ja niissä asuvat ihmiset ovat pinnallisia teeskentelijöitä, jotka huolehtivat
vallasta. Pinnallisuudesta huolimatta elämä ei ole menettänyt tärkeyttään. Se
jatkuu hengästyttävänä, ainakin jos ympärillä on Rooman kaltainen
historiallinen kaupunki.

Italia on muun muassa muodin ja ruoan keskus. Tyylikkään värikkäästi pukeutuva
ja hyvin syövä Gambardella muistuttaa läheisesti Federico Fellinin
filmien ja Ihana elämä romanttisesti rappeutuneita taiteilijoita, jotka etsivät itseään.
Seurapiirien Jepinä tuntema Gambardella saapui Roomaan Napolista 1960-luvulla. Paikkansa
maailman napana menettänyt Rooma ei ole enää 2010-luvulla yhtä jännittävä
paikka, mutta se on säilyttänyt charminsa. Sama pätee Gambardellaan.
Aika on ajanut hänen ohitseen, mutta se ei tarkoita, etteikö hän voisi vielä
kirjoittaa jotakin tärkeää.

Suuri kauneus on ylistyslaulu Roomalle. Se sisältää koko joukon näyttäviä kuvia. Sen suurin ansio
on sisällön yhdistäminen kauneuteen. Ulkopuolisen silmissä Gambardella elämä
voi näyttää vastuuttomalta, mutta olisi väärin väittää sen kuvaavan
italialaista arkea, kuten jotkut kriitikot ovat todenneet. Film-O-Holicin arvostelussa sanotaan,
että filmi “onnistuu tiivistämään italialaisen arjen – villin
juhlimisen ja katolisen uskon – ristiriitaisuuden ja käsittelemään siinä sivussa
myös universaalimpia teemoja, kuten menetettyjä mahdollisuuksia, ajan kulumista
ja tietenkin itseään ruokkivaa pinnallista elämäntyyliä.”

Italia on kieltämättä täynnä ristiitoja. Sen asukkaat, taiteilijatkin, ovat kuitenkin
säästäväisiä ja työteliäitä, eivät vastuuttomia elostelijoita, kuten
viimeisimmän talouskriisin aikana on väitetty. Film-O-Holicissa huomautetaan osuvasti, että pinnallisuutta on kuvattu viime aikoina monissa elokuvissa, kuten Bling Ringissa, Pain &
Gainissa
ja Spring Breakersissa.
Sorrentinon filmissä pääosassa ei kuitenkaan ole nuoriso, vaan vanhempi
herrasväki, jonka elämä ei ole kulttuurisista riennoista huolimatta vakaalla
pohjalla. Gambardello on tuttaviensa kaltainen turhamainen mies, joka tarvitsee pysyvämpiä
arvoja.

Suuri kauneus ei ole Fellinin klassikkojen veroinen mestariteos, mutta kepittää mennen tullen suurimman osan
hiljattaisista eurooppalaisista elokuvista. Se on ohjaajansa selvästi paras
työ. Karnevalistisuus, humoristisuus, pohdiskelu ja hienot maisemat yhdistyvät Suuressa kauneudessa toimivalla tavalla.
Gambardella käyttää botoxia ja haluaa pysyä nuorena. Elokuvan loppumetreillä hän ymmärtää eläneensä valheessa. Työtä vältellessään hän on menettänyt otteensa todellisuudesta, eikä voi kuin tarttua kynään.