True Detectivesta

Asiat ovat muuttuneet viihdealalla. Siinä missä valioluokan näyttelijät välttelivät huonossa maineessa olleita televisiosarjoja, nykyään
heitä nähdään usein ruudussa. Elokuvat eivät enää ole ainoa laadukasta
kerrontaa sisältävä media. Sarjaformaatti mahdollistaa laajemman kaaren, jossa
hahmoja ja tarinaa voi kehitellä pitkäjänteisemmällä tavalla. Parhaimmillaan
tuloksena on Salaisten kansioiden, The Sopranosin, Kylmän ringin tai Breaking
Badin
kaltaista taidetta ja viihdettä. Joukon jatkeeksi voidaan lisätä uusi True Detective, yksi parhaista HBO:n
julkaisemista sarjoista. 

True Detectiven ensimmäinen kausi on
kahdeksan jakson mittainen. Lyhyys tarkoittaa sitä, että toisin kuin
useimmissa televisiosarjoissa, Nic Pizzolatton kirjoittamassa ja Cary Joji
Fukunagan ohjaamassa kokonaisuudessa ei ole täytejaksoja. Korkeatasoisen sarjan nimi on
ironinen viittaus pulp fiction -kirjallisuustyyppiin, erityisesti 1900-luvulla suosittuun True Detective -lehteen. Ohjelman etsivät ovat tavallisia miehiä, jotka käyttävät kaikki keinot ratkaistakseen juttunsa.

Sarja sijoittuu eteläiseen Lousianaan. Se koostuu hökkeleistä, kuolevista kaupungeista, kemianteollisuudesta, rehevästä kasvillisuudesta, rämeestä ja ihmisistä, jotka suhtautuvat
vihamielisesti poliisiin. Etsivät etsivät sarjamurhaajaa.
Karismaattisilla, rikkinäisillä ja älykkäillä päähahmoilla, Rustin Cohlella
(Matthew McConaughey) ja Martin Hartilla (Woody Harrelson), on syynsä työskennellä surkeassa takapajulassa. Kertomus avautuu pala palalta. Se jää häiritsemään
ahdistavuutensa takia, eikä televisiossa ole tätä ennen pystytty luomaan yhtä
voimakasta tunnelmaa. 

The Atlantic nosti True Detectiven tämän hetken parhaaksi
sarjaksi. Se muistuttaa tyylilltään läheisesti David Fincherin elokuvia,
kuten Seitsemää ja Zodiacia, mutta on esikuviaan parempi. Vähitellen kasautuvat paineet johtavat draamaan ja toimintaan. Dialogi on
kirjallista, mutta toiminta on kuin suoraan tavallisesta poliisisarjasta. Cohle
ja Hart täydentävät toisiaan. Ensimmäinen on nihilistinen ja maaninen, toinen pidetty etsivä, jolla on pimeä puolensa. Ääripäitä olevien hahmojen käyttö ei ole uutta. Arthur Conan Doyle kokeili sitä aikoinaan Sherlock Holmesissa. 

True Detective on elokuvallinen. Se
toimisi valkokankaalla, ja tekijöiden kannattaisi miettiä voisiko tämän
mahdollisuuden toteuttaa tulevaisuudessa. Kerronta on erikoista. Suurin osa tapahtumista sijoittuu etäiseen menneisyyteen ja ne kerrotaan takautuvasti vanhentuneiden päähahmojen kautta. Juoni ei ole ihmeellinen,
mutta dialogin, näyttelyn ja tunnelman osalta True Detective on omaa luokkaansa. Sen mainostetulla antologiarakenteella on potentiaalia. Tulevilla kausilla on eri näyttelijät ja tarinat. McConaughey ja Harrelson
suostuivat tulemaan mukaan juuri siksi, ettei heidän tarvinnut sitoutua
pitkään tuotantoon.

Elokuvallisuus ei ole True Detectivessa pelkkä halpa temppu, jolla luodaan illuusio sen laadusta, vaan tärkeä osa sarjan tunnelmaa. Paras esimerkki korkeatasoisuudesta on neljännen
jakson pitkä leikkaamaton kohtaus, jossa seurataan pieleen
menevää ryöstöä. Autoja, ihmisiä ja helikopterin sisältävä kohtaus on parasta
televisiossa nähtyä koreografian ja kuvauksen juhlaa. Se vie katsojan hallusinatoriseen
kovien huumeiden maailmaan, josta peitetehtävissä ennen toiminut Cohle selviää vain ihmeen kaupalla.

Ennen kaikkea True Detective on
nautinnollisen hidas. Vaikka siinä on vain kahdeksan jaksoa, sarjamurhaajaa etsitään rauhassa.
Toiminta on intensiivistä, mutta sitä on vähän. Cohle ja Hart puhuvat
filosofiasta, olemassaolosta ja muista syvällisistä asioista. Mutkikas jutustelu tuntuu vain paikoin väkinäiseltä. Se soljuu kauniisti. Tekijät jättävät riittävästi tilaa hiljaisuudelle, jolle ei ole lyhyissä toimintaelokuvissa paikkaa, mutta joka sopii hyvin pitkään sarjaan. Ratkaisua saa odottaa. Hahmoja käsitellään kärsivällisesti. Heidän keskustelujaan, riitojaan ja myllerrystään seuraa mielellään.

True Detectivessa viitataan
toistuvasti The King in Yellowiin,
Robert W. Chambersin novellikokoelmaan, joka julkaistiin vuonna 1895. Kuten io9:ssä
huomautetaan, tämän kirjan tietäminen on olennaista sarjan ymmärtämisen
kannalta. The King in Yellow on
Chambersin novellien näytelmä, joka tekee kaikki sen lukevat tai näkevät
hulluksi. Näytelmä, aivan kuten sarjakin, sisältää hirveitä totuuksia maailmasta,
jossa elämme. Cohle ja Hart sukeltavat rikoksiin ja salaliittoihin. Ne tuhoavat heidät, mutta saavat heidät ymmärtämään toisiaan.

Alec Baldwinista

Kanada ja Yhdysvallat sotivat vuoden 1999 South Park: Bigger, Louder & Uncutissa.
Elokuvan eräässä kohtauksessa Kanadan ilmavoimat hyökkäävät Baldwinin veljesten
kimppuun. Heidän kartanonsa pommitetaan maan tasalle. Liian suuret luulot itsestään
omaavat ja ylimielisyydestään maksavat näyttelijät ovat satiirisessa
animaatiossa amerikkalaisuuden vertauskuvia. He ovat olleet kiivautensa ja huonon käytöksensä
takia pitkään juorulehtien lööpeissä ja niiden riepoteltavana.

Baldwinit tunnetaan elokuvista, teatterista ja televisiosta. Neljästä
veljeksestä, Alecista, Danielista, Williamista ja Stephenistä, vuonna 1958 syntynyt
Alec on lahjakkain. Hän on näytellyt Lentäjän
ja Blue Jasminen kaltaisissa
elokuvissa. Televisiossa hän loisti 30
Rock
-sarjassa. Hän on myös pärjännyt näyttämöllä, vaikka Broadwaylla
taannoin esitetty Orphans johtikin
kiistoihin Shia LeBoufin kanssa ja ensi-iltaa seuranneisiin huonoihin
arvosteluihin.

Helmikuussa lahjakkain Baldwin julkaisi avoimen kirjeen New York Magazinessa. ”Good-bye, Public Life” -nimisessä avautumisessa
Baldwin tuomitsi amerikkalaisen median, johon myös New York Magazine kuuluu, ja ilmoitti vetäytyvänsä julkisesta elämästä.
Uhkauksesta seuraa tuskin mitään kestävää. Baldwin on aiheuttanut vaiheikkaan
uransa aikana riitoja yksityiselämässään ja työssään, eikä häntä voida itsestään
julkisuudessa antamansa kuvan perusteella pitää helppona miehenä. Vuonna 2008 hän
ja Mark Tabb julkaisivat kirjan A Promise
to Ourselves: A Journey Through Fatherhood and Divorce
, joka käsitteli pitkää
huoltajuuskiistaa Baldwinin ja Kim Basingerin välillä.

Viime vuonna Baldwinilla oli taas vaikeaa. Häntä syytettiin
homojenvastaisuudesta, hän sai potkut talk show -ohjelmastaan Up Late with Alec Baldwinista ja rikkoi välit
median kanssa. Juorutoimittajat ja -valokuvaajat jahtasivat Baldwinia ja hänen toista
vaimoaan. Paparazzien häpeämättömyys on johtanut vuosien varrella moniin heidän ja Baldwinin välisiin yhteenottoihin. Baldwin pyytää kirjeessä käytöstään anteeksi, mutta syyttää kuvaajia
provosoinnista. Heidän toimintansa onkin monesti anteeksiantamattoman röyhkeää.

New York Magazinen tekstissä on Baldwinille
tyypillisestä patsastelusta huolimatta ajattelemisen arvoisia kohtia.
Liberaali ja konservatiivinen media ovat Yhdysvalloissa hälyttävän samanlaisia.
Uutissivut elävät klikkauksista ja niiden on julkaistava juoruja. Broadway, televisio, New York ja Yhdysvallat ovat muuttuneet.
Politiikassa keskitytään riitelyyn. Yksityisyyttä ei kunnioiteta, vaan
julkimoita jahdataan kellon ympäri, että heidät saadaan kiinni virheestä. Samoja asioita on tapahtunut suurimmassa osassa maailmaa, pienemmässä
mittakaavassa myös amerikkalaistuneessa Suomessa.

Baldwin haluaisi osallistua politiikkaan, mutta hiljattaisten tapahtumien
takia se on vaikeaa. Hän on asunut New Yorkissa vuodesta 1979. Hän pitää yhä
kaupungista, mutta uhkailee kaikkien kriisiin ajautuneiden itärannikkolaisten
tapaan muuttaa Los Angelesiin, lännirannikolla sijaitsevaan yksityisempään
kaupunkiin. Siellä paikasta toiseen liikutaan julkisten sijaan omilla autoilla.
Valtatiet eristävät ihmiset, mutta pakottavat heidät kunnioittamaan etäisyyttä, joka kuuluu terveeseen elämään.

Baldwin peräänkuuluttaa omaa aikaa ja vaatii sitä julkisuudessa. Hän
kirjoittaa: ”Olen tietoinen, että on ironista puhua tästä asiasta mediassa—mutta
tämä on viimeinen kerta kun puhun henkilökohtaisesta elämästäni
amerikkalaisessa julkaisussa.” Baldwinista kuullaan toisin sanoen todennäköisesti
pian eurooppalaisessa lehdessä. Hän olisi voinut väittää lopettavansa näyttelemisen,
mutta sekään lupaus ei olisi todennäköisesti pitänyt. Hänen lahjakkuutensa huomioiden täydellinen vetäytyminen parrasvaloista olisi ikävää.

Jokaisella on rajansa. On silti selvää, että Baldwinin kaltaiset ihmiset elävät
julkisuudesta. He tarvitsevat mediaa. Meillä Baldwin olisi päivästä toiseen iltapäivälehtien
lööpeissä. Huomion kohteena oleminen on stressaavaa, mutta näkymättömyys olisi
näyttelijästä todennäköisesti kauheaa. South
Park: Bigger, Louder & Uncutissa
yksi veljeksistä toteaa, ettei Baldwinina
olemisessa ole huonoja puolia. Vähän sen jälkeen kanadalaiset tappavat hänet pommilla.