The Wolf of Wall Streetistä

F. Scott Fitzgeraldin vuoden 1925 romaani Kultahattu on loistava kuvaus
ylikierroksilla käyneistä New Yorkin hienostopiireistä 1920-luvulla. Sen elokuvasovitukset,
kuten viime vuonna tullut The Great
Gatsby – Kultahattu
, eivät ole kuitenkaan tavoittaneet kirjan sosiaalista
ja yhteiskunnallista satiiria, vaan ovat jääneet lähinnä latteiksi rikkauden
ylistyksiksi. Ne ovat olleet viihdyttäviä, mutta sisältö on unohtunut
hauskanpidossa kokonaan. Tämä on monien laajan levityksen amerikkalaisten elokuvien ongelma.

Kuten New Yorkerissa todetaan, Martin
Scorsesen ohjaama The Wolf of Wall Street
on kaikkea sitä, mitä Baz Luhrmannin tekemän The Great Gatsby – Kultahatun tarkoitettiin olevan. Merkittävää
kyllä, Leonardo DiCaprio näyttelee molempien suurelokuvien pääosia. DiCaprio ei
ole erityisen muuntautumiskykyinen näyttelijä, joten hän esittää kummassakin
filmissä lukuisten fobioiden piinaamaa miljonääriä. Niiden päähahmot Jay Gatsby ja
Jordan Belfort pelkäävät sairaalloisesti epäonnistumista ja haluavat menestyä
hinnalla millä hyvänsä. Yhtäläisyyksistä huolimatta elokuvat ovat lopulta
kaukana toisistaan. Siinä missä ensimmäinen on keskinkertainen, jälkimmäinen
on toimiva kuvaus ajasta, jolloin raha meni kaiken muun edelle.

Scorsesella on lyömätön kyky tehdä viihdyttäviä ja vakavia elokuvia. Hänen tärkeimmistä töistään muun muassa Kuin raivo härkä, Mafiaveljet, Casino ja Lentäjä ovat
keränneet katsomoihin samassa suhteessa taiteellisempien ja sisällöttömämpien filmien ystäviä. The Wolf of Wall Street on
mestariteos ja samalla tasolla edellä mainittujen elokuvien kanssa. Se kestää pöhöttyneiden Hollywood-tuotantojen tapaiset kolme
tuntia, mutta tuntuu muutamista leikkaamista kaipaamista kohtauksistaan huolimatta paljon lyhyemmältä.

The Wolf of Wall Street perustuu
todellisiin tapahtumiin, mutta sitä on syytetty laskelmoidusta epärealistisuudesta. Tämä näkökulma on kuitenkin virheellinen. Scorsese kertoo Wall Streetillä
1990-luvulla epärehellisin keinoin rahaa haalineen Belfortin oudon tarinan. DiCaprion
esittämä Belfort on The Wolf of Wall Streetin kertoja ja se perustuu hänen elämäkertaansa.
Näkökulma on tästä johtuen väistämättä puolueellinen ja totuutta vääristelevä, mutta kertojan epäluotettavuus on jäänyt joiltakin katsojilta ymmärtämättä.

Scorsese ei myöskään ylistä rikkautta tai ole sovinistinen. The Wolf of Wall Streetissä asutaan isoissa
taloissa, ajetaan nopeilla autoilla ja pyöritään kauniiden naisten seurassa, mutta
mieshahmojen pinnallisuuden huomioiden heidän käytöksensä on ymmärrettävää. Belfort ja hänen
kumppaninsa ovat kiipijöitä, jotka ponnistavat köyhistä oloista rikkauteen. He
myyvät roskaosakkeita ja käyttävät ihmisiä hyväkseen, eikä ohjaaja puolustele
heitä. Vaikka DiCaprio on sympaattinen, Belfort on niin kauhea liero,
ettei katsoja sääli hänen romahdustaan ja tuhoaan. Sääliminen olisikin turhaa,
sillä Belfort löi vankilasta päästyään rahoiksi muun muassa kirjoillaan ja tällä elokuvalla.

Vaikka The Wolf of Wall Street sijoittuu
1980- ja 1990-luvuille, se on ennen muuta kuvaus hiljattaisesta pörssiromahduksesta,
sen syistä ja seurauksista, sekä osakekaupan moraalittomuudesta. Milton
Friedman, Björn Wahlroos ja oikeistolaiset talousvaikuttajat ovat täydellisen markkinavapauden
kannalla. The Wolf of Wall Street on
varoittava esimerkki siitä, mihin sääntelemättömyys voi johtaa. Jotkut hyötyvät,
mutta enemmistö menettää rytäkässä rahansa. Muutamien hetkellinen hauskanpito
merkitsee miljoonille pitkää kurjuutta.

Taiteellisesti Scorsesen elokuva on tyypillisen korkeatasoinen. Kuvaus,
leikkaus, näyttely ja muut osa-alueet ovat erinomaisia, eikä mukana ole
juurikaan virheitä. Käsikirjoitus on The Wolf of Wall Streetin parasta antia.
Elokuva imaisee mukaansa alussa ja vie matkalle, joka muistuttaa vuoristorataa
tai karnevalistista mellakkaa. Elokuva ei kuitenkaan ole komedia, kuten jotkut ovat sen katsoneet. Sen sisin on traaginen. Se kuvaa ihmisiä, jotka kykenevät vain
käyttämään toisiaan hyväksi, eikä inhimillistä lämpöä ole poskettoman rikkauden takana kuin nimeksi.

Tuomionsa kärsittyään Belfortista tuli Juhani Tammisen ja Jari Sarasvuon kaltainen
motivaatiopuhuja. The Wolf of Wall Streetin
viimeinen kohtaus, jossa lipeväkielinen Belfort antaa asiakkailleen vinkkejä
tavaroiden myymiseen, on hyvä kuvaus siitä ilmapiiristä, joka mahdollisti
Belfortin nousun. Kamera kääntyy pois puhujasta ja kohti yleisön kasvoja. Ne
ovat valmiit uskomaan mitä tahansa. Katsojaan mieleen palaa tapa, jolla amerikkalaiset pankit antoivat luottoa vähävaraisille, joille uskoteltiin heidän pystyvän maksamaan rahat takaisin. The Wolf of Wall Street on erinomainen ajankuva ja viihdyttävä varoitus ahneuden vaaroista.

House of Cardsista

Politiikka on likaista peliä, mutta likaisimmillaan
se on House of Cardsissa. Netflixin julkaisu on monessa mielessä
mielenkiintoinen. Se on ensimmäinen laadukas sarja, joka julkaistiin television
sijaan verkossa. Tilausvideopalvelu Netflixin lippulaivaksi tarkoitettu House
of Cards
pohjautuu Michael Dobbsin samannimisiin kirjoihin. Tyylitelty
draama toimii etenkin käsikirjoituksen ja näyttelyn osalta. Politiikan
kiemuroita käsittelevä House of Cards kuvaa Yhdysvaltoja ylläpitävää järjestelmää
käärmeenpesäksi, jossa poliitikot ovat kiinnostuneita pelkästään asemasta ja
rahasta.

House of Cards
on erittäin ajankohtainen. Siinä seurataan Francis
J. Underwoodia (Kevin Spacey), edustajainhuoneen vaikutusvaltaista jäsentä, joka
tekee kaikkensa pysyäkseen tärkeässä virassa. Hänen vaimonsa Claire Underwood
(Robin Wright) on vastaava kylmä uraohjus, mutta työskentelee johtamassaan Clear
Water Iniative -hyväntekeväisyysjärjestössä. Ristiriitaisuudet tekevät House of
Cardsista
katsomisen arvoisen. Underwood on käärme, mutta hänen karismansa ja yksityiselämänsä käänteet saavat hänet tuntumaan inhimillisemmältä kuin monet amerikkalaiset
kiiltokuvapoliitikot, jotka hymyilevät työkseen kameroiden edessä.

Sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella kuljetetaan rinnakkain journalistisia ja
poliittisia tarinoita. Ne liittyvät monin tavoin toisiinsa. Lehtimies Zoe
Barnes (Kate Mara) makaa Underwoodin kanssa päästäkseen lähemmäs Valkoista
taloa. Nopean tiedon saaminen on vauhdikkaassa mediassa tärkeää. House
of Cards
pui näppärästi moraalisia kysymyksiä. Mädässä järjestelmässä
pohjimmiltaan hyvät ihmiset, kuten Barnes ja Claire Underwood, tekevät vääriä
ratkaisuja ja likaavat kätensä.

Koska ketään ei säästetä, lämpimät pilkahdukset, kuten Underwoodin
tapa käydä syömässä pienessä porsaankylkiä tarjoavassa ravintolassa, tuovat
lohtua. Julkisuuskulttuurissa on aina vaikea nähdä ihmistä imagon takana. House of Cardsin suurimmat ansiot ovat asioiden perkaamisessa ja hyvin kirjoitetuissa hahmoissa, jotka tulevat lähelle. Viinaan menevä kongressiedustaja
Peter Russo (Corey Stoll) on heikkouksiensa takia persoonallinen. Hän purkaa epävarmuuttaan
käymällä huorissa ja käyttämällä huumeita. Hyväsydämisyytensä takia häntä on
helppo käyttää hyväksi.

Underwood puhuu välillä katsojille, aivan kuin tietäisi olevansa
näyttelijänä sarjassa. Muut hahmot eivät kuule näitä monologeja, eivätkä osoita
olevansa tietoisia kameran läsnäolosta. Underwood paljastaa mielellään
vehkeilyjään, mikä on loistava tapa viedä juonta eteenpäin. Samaa metodia käytetään
muun muassa Michael Haneken häiritsevässä Funny Gamesissa. Katsoja tuntee olevansa juonessa mukana. Tämä johtaa epämukavaan oloon tirkistelyn saadessa epämiellyttäviä muotoja.

Underwoodin mielestä raha ja valta ovat kaksi eri asiaa. Hän halveksii
pukumiehiä, jotka myyvät sielunsa yhtiöille, vaikka toimii yhtä häikäilemättömästi
hallituksessa. Politiikka esitellään pelinä, joka on likaista siinä liikkuvien rahojen takia. House of Cardsia on kuvailtu kyyniseksi, mutta siinä on myös
hauskat ja lämpimät puolensa. Se on ennen kaikkea hyvää viihdettä. Amerikkalaiset osaavat lajityypin mestareina kertoa kevyesti painavista aiheista.

Tommi Uschanov kirjoittaa Long Playn ”Tämä on Amerikka” –esseessä amerikkalaisen politiikan umpisolmusta. Järkeviä päätöksiä on hyvin vaikea tehdä demokraattien
ja republikaanien taistellessa vallasta. Nykyinen tilanne, jossa presidentti Barack Obamaa pidetään joissakin piireissä laittomana hallitsijana,
johtuu Uschanovin mukaan äänien kalastelusta ja etelävaltioiden liiasta
vaikutusvallasta. Republikaanien otettua etelävaltioiden puoluepaikat luottamus
valtiovaltaan on rapautunut kovalla vauhdilla. Pääpuolueiden välit ovat tulehtuneet korjaamattomalta vaikuttavalla tavalla.

Poliittisia järjestelmiä kritisoivat keskittyvät monesti liikaa henkilöihin ja liian vähän
itse systeemiin. Korruption mahdollisuus synnyttää Underwoodin kaltaisia henkilöitä,
joille oman edun ajaminen on yhteisön etua tärkeämpää. Mätien omenien
poistaminen ei korjaa asioita, jos kori on mätä. ”Tämä on Amerikka” -esseen mukaan rotuerimielisyydet ja
Vietnamin sota riitauttivat Yhdysvaltojen sisäpolitiikan. House
of Cardsia
ei ole tarkoitettu realistiseksi, mutta sarjasta saa silti hyvän kuvan siitä
mikä Yhdysvalloissa on vikana.