The Knickista

Tyylitellyistä elokuvistaan tunnetun Steven Soderberghin uusin työ vakuuttaa. Hollywoodin jähmeyteen kyllästynyt Soderbergh uhkaili San Franciscon elokuvafestivaaleilla lopettavansa filmien tekemisen ja siirtyvänsä eläkkeelle, mutta päätyi pian tämän jälkeen työskentelemään The Knick -televiosarjan parissa. Ratkaisu oli oikea, sillä Cinemaxille tehty sairaalasarja on erinomaista viihdettä, eikä häviä vertailussa hiljattaisille katsojamagneeteille, kuten Fargolle tai House of Cardsille.

Soderberghin ohjaama, käsikirjoittama ja leikkaama The Knick sijoittuu 1900-luvun alkuun. Se seuraa kirurgi John W. Thackeryä (Clive Owen) ja hänen työtovereitaan Knickerbockerin sairaalassa New Yorkissa. Sarja perustuu osittain tositapahtumiin, mutta sen hahmot ovat keksittyjä ja sen versio pitkään toimineesta ja useita nimiä kantaneesta Knickerbockerin sairaalasta on mielikuvituksen tuotetta.

Thackery ja hänen kollegansa työskentelevät kovien paineiden alla. Thackery on koukussa huumeisiin ja käyttää niitä selvitäkseen leikkauksista ja vapaa-ajan paineista. Kokaiinin kaltaisten huumeiden käyttäminen kipulääkkeinä oli vielä The Knickin tapahtuma-aikana yleistä. Kokaiinia myytiin apteekeissa, eikä siihen tarvinnut reseptiä. Soderbergh ei moralisoi liikaa, mutta ottaa Thackeryn ratkaisuihin selvän kriittisen kannan. The Knickissa huumeet johtavat ihmisen nopeaan rappeutumiseen.

The Independentissä kiinnitetään huomiota The Knickin aitouteen. Siinä missä suurin osa hiljattaisista historiallisista draamoista, kuten Boardwalk Empire ja Downtown Abbey, eivät juuri viittaa 1800- ja 1900-luvuilla yleisiin asioihin, kuten rasismiin ja seksismiin, The Knickissa niitä käsitellään hyvin. Mustien on vaikea saada kunnon töitä ja naisten odotetaan pysyvän kotona. On kuitenkin selvää, ettei The Knick yritäkään olla historiallinen dokumentti, vaan sekoitus viihdettä ja tosiseikkoja.

Eräs sarjan realistisuutta lisäävä asia liittyy pukeutumiseen. The Knickin lääkärit käyttävät pukuja töissä ja ovat muutenkin huoliteltuja. Heidän moitteettomuutensa, yhdistettynä pingotetun kohteliaaseen käytökseen, luo hienon kontrastin maailman armottomuuden ja sivistyneen hienovaraisuuden välille. Yhteiskunta tuntuu aina olevan vain hetken päässä romahtamisesta.

The Knickin suurin ansio lienee kuitenkin siinä, että se kiinnittää katsojien huomion lääketieteen nopeaan kehitykseen ja muistuttaa meitä siitä, että monet tämän hetken voitetut sairaudet olivat vielä jokin aika sitten tappavia. Thackery syyllistyy uusia lääkkeitä ja leikkausmetodeja etsiessään virheisiin. Potilaita kuolee ja vammautuu. Virheet osoittautuvat välttämättömiksi, sillä ne johtavat pitkässä juoksussa toimien kehittämiseen. Epäonnistumiset eivät kuitenkaan ylpeää Thackeryä juuri lohduta.

Monista kehuista huolimatta jotkut ovat pettyneet The Knickiin. New Yorkerissa väitetään, että sarjan hahmot ovat karikatyyrejä ja jaksot on tehty kosiskelemaan katsojaa. Käänteet menevät usein niin, että kunnon ihmiset ottavat voiton kapeakatseisemmista. Mustat päätyvät lääkäreiksi ja naiset töihin. New Yorkerissa todetaan, että Soderberghin kertomus on liian ilmeinen yltääkseen potentiaaliinsa. Kyse on tutusta ongelmasta: jos katsoja ei pidä ohjaajasta, hänen on vaikea rakastua The Knickiin. Soderberghin fanit mieltyvät puolestaan sarjaan heti.

Vaikka The Knickin juonenkäänteet ovat toisinaan epäuskottavia, siinä kuvatun sairaalan toimintaa on kiehtova seurata. Erityistä huomiota on kiinnitetty kirurgisiin operaatioihin ja leikkaussaliin, joka on avoin lääkäreille, lääketieteen opiskelijoille ja muille kutsuvieraille. Thackery selittää leikatessaan ääneen tekojaan, mikä korostaa tapahtuman näytännöllistä luonnetta. Vain rikkailla oli varaa yksityisyyteen 1900-luvun alussa. Tällaiset epäkohdat tuodaan The Knickissa hienosti esille.

Pomon lumon johdanto

Esipuhe tietokirjasta Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina (Arktinen Banaani 2014). Kirjaa saa tavallisena versiona ja sähkökirjana.

Johdanto

Bruce Springsteen (s. 1949) on myynyt maailmanlaajuisesti yli 120 miljoonaa levyä. Hän on saanut 20 Grammya, kaksi Golden Globea ja Oscarin. Hänet valittiin Songwriters Hall of Fameen, American National Academy of Popular Musicin kunniamuseoon, vuonna 1999. Hänen albumeistaan ja singleistään monet ovat nousseet listojen kärkeen etenkin Yhdysvalloissa, missä hän nauttii eräänlaisesta vanhemman valtionmiehen maineesta. Springsteenin mielipiteitä kuunnellaan poliittisissa asioissa, kuten kysymyksissä homoavioliitosta tai maansa seuraavasta presidentistä. Hänen faniensa yhteisössä on uskonnollisen herätysliikkeen piirteitä.

Springsteenin vaikutus populaarimusiikkiin on ollut liioittelematta järisyttävä. Kuten Parke Puterbaugh toteaa, laulaja ja kitaristi antoi ”ihmisille korvat ja silmät, joilla tajuta ympäristöään – huomata, juhlistaa, kritisoida ja, mikä tärkeintä, ymmärtää. Springsteen on luultavasti ensimmäinen uskottava rock & roll -hahmo, joka ei piirtänyt hiekkaan erottavaa demografista rajaa. Sen sijaan hänen laulunsa –yhdessä niiden lavalta lausuttujen jaarittelevien esittelyjen kanssa – pyrkivät yhdistämään sukupolvet, jotka 60-luvun juhlittu ja hajottava ’kuilu’ erotti.” (Bruce Springsteen: The Ultimate Compendium of Interviews, Articles, Facts and Opinions from the files of Rolling Stone, s. xiv)

Voidaan väittää, että Springsteen palautti melkein yksin uskon siihen, että rock-musiikki voi liikuttaa vuoria. On kiintoisaa huomata, että New Jerseyssä syntynyttä muusikkoa hehkutettiin musiikkilehdissä, kuten Creemissa, Crawdaddyssa, Melody Makerissa ja Rolling Stonessa, ennen kuin hänestä tuli kaupallinen ilmiö. Vielä 1970-luvulla Springsteenin saama huomio oli epäsuhdassa hänen myyntilukujensa kanssa. Puterbaugh spekuloi The Rolling Stone Filesissa, että tämä johtui hänen musiikkinsa runollisuudesta ja perinnetietoisuudesta, mutta vähintään samalla tavalla se juontui sähköistävästä vaikutuksesta, jonka Springsteen omasi hänen kanssaan kosketuksiin joutuviin.

The Bossina (Pomona) tunnettu Springsteen ei olekaan yhtä kuin myyntinsä tai mielipiteensä. Hänestä on kirjoitettu monia kirjoja. Pelkästään loppuvuonna 2013 julkaistuissa teoksissa esiteltiin Springsteenin elämää, haastatteluja, konsertteja sekä hänestä otettuja valokuvia. Muusikkoa käsittelevistä julkaisuista saisi koottua pienen kirjaston. Yksikään näistä sinänsä hyvistä kirjoista ei kuitenkaan tavoita Springsteenin suosion salaisuutta, Pomon lumoa, jota käsitellään tässä kirjassa.

Springsteen antoi rock and rollille voimaa ja uskottavuutta silloin kun se tarvitsi sitä eniten. Hän on erinomainen muusikko, mutta mikä tekee hänestä lopulta niin tärkeän? Kuivat tosiasiat eivät kerro koko totuutta. Hiljattaisista Springsteen-elämäkerroista laajin ja myydyin, Peter Ames Carlinin massiivinen Bruce, kärsii hengettömyydestä, kuten eräässä arvostelussa mainitaan: ”Bruce Springsteenin mysteeri – kuka hän on on, mikä häntä motivoi, mikä ajaa häntä – jää enimmäkseen ratkaisematta.” (Backstreets Fall/Winter 2013, ”Bruce leads the pack”) Tämä on Springsteeniä käsittelevien kirjojen keskeinen ongelma. Hän on karismaattinen, intensiivinen, monimutkainen ja älykäs. Hän vetää ihmisiä puoleensa. Hän saa ihmiset uskomaan häneen ja itseensä.

Springsteeniin on vaikea suhtautua neutraalisti hänen vaikutusvaltansa takia. Muut merkittävät artistit, kuten Johnny Cash, Bob Dylan tai Elvis Presley, eivät hallinneet ympäristöään samalla tavalla, vaikka pystyivät yhdistämään vastaavasti taiteen ja viihteen. Springsteen saa huonotkin laulut kuulostamaan hyviltä. Tämä johtuu hänen intensiivisyydestään ja rehellisyydestään, jolla hän lähestyy kulloinkin esittämäänsä laulua. Springsteenin keikoilla on vuosikymmenien ajan ollut hurmioitunut tunnelma.

Springsteenin seuraajat pitävät suosikkiaan virheettömänä pyhimyksenä, joka tekee suurta taidetta. Haukkujien mukaan Springsteen on tekopyhä teeskentelijä, joka tekee mitä tahansa suosion takia. Imagessa väitettiin helmikuussa 2014, että ”Springsteenin musiikin ja viestin paradoksissa on turhankin helppoa nähdä vain nerokas liiketoimintamalli. Musiikillisiin perusarvoihin palautuvat kappaleet miellyttävät heitä, jotka haluavat musiikkinsakin tuttuna ja turvallisena sekä varmasti ymmärrettävänä. Samalla hän kelpaa myös niille vasemmistolaisille, jotka ovat tekstien takia valmiita antamaan anteeksi musiikin ennalta-arvattavuuden.” (Image helmikuu 2014, ”Vasemmalta oikealle”)

Springsteenin musiikillisiin käsityksiin ja poliittisiin näkemyksiin paneudutaan tässä kirjassa. Olen kuunnellut Springsteenin musiikkia pitkään tarkasti. Hänen tuotantonsa on loputon aarreaitta, joka on täynnä hyviä lauluja. Se on merkki johdonmukaisesta kehityksestä. Springsteenin albumeita kuuntelemalla voi seurata hänen kasvuaan pojasta mieheksi. Born to Run, Born in the U.S.A., The Ghost of Tom Joad, The Rising ja Wrecking Ball ovat eri vuosikymmenien menestyslevyjä. Laulajalla on listaykkösiä viidellä eri vuosikymmenellä. Hänellä on 11 Yhdysvaltojen levylistan kärkeen kiivennyttä levyä. Vain Jay-Z:lla (13) ja The Beatlesilla (19) on enemmän.

Suomeksi Springsteenistä käännetyistä teoksista tutustumisen arvoisia ovat edellä mainitun Brucen lisäksi Eric Altermanin Bruce Springsteen – Amerikan ääni ja Dave Marshin Bruce Springsteen: Pomon tarina 1972–2004. Ne keskittyvät Springsteenin elämään. Käsittelen tässä kirjassa lähinnä hänen musiikkiaan ja persoonallisuuttaan, niiden muodostamaa Pomon lumoa. Teen samalla yhteenvedon Carlinin, Altermanin ja Marshin teksteistä. Muita hyödyllisiä lähteitä ovat olleet Songs, jossa Springsteen kirjoittaa tuotannostaan, ja Jeff Burgerin Springsteen on Springsteen: Interviews, Speeches and Encounters, joka sisältää haastatteluita ja puheita vuosien varrelta.

Pitkässä juoksussa vain lauluilla on väliä. Niiden syntymisen henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset olosuhteet jäävät toiseksi kuulijoiden niille antamien merkitysten rinnalla. Niinpä vaikka tässä kirjassa kerrotaan Springsteenin laulujen tarkoituksesta, lukijan kannattaa kuunnella ne itse ja antaa niille oma merkityksensä. Musiikki on elävä perinne, jota ei voi ammentaa tyhjiin lukemalla kirjoja.

Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina on ensimmäinen Springsteenistä suomeksi kirjoitettu kirja. Sen nimen inspiraationa toimii runoilija Kari Aronpuron vuonna 2000 julkaisema kokoelma Pomo:n lumo, josta hänelle suuri kiitos. Kirjani erottuu muista Springsteeniä käsittelevistä teoksista monipuolisen sisältönsä takia. Kyseessä ei ole elämäkerta, vaan esseistinen tietoteos, jossa tutustutaan Springsteenin ja hänen taustayhtyeensä E Street Bandin lisäksi yleisemmin kulttuurihistoriaan. Pomon lumo: Bruce Springsteenin tarina kertoo poikkeuksellisesta artistista ja miehestä, jota hänen faninsa ja vihaajansa kutsuvat arvostavasti Pomoksi.

Helsingissä syksyllä 2014
Esa Mäkijärvi

Espanjan jalkapallosta (jalkapallo ja politiikka 4/4)

Espanja
sijaitsee lounaisessa Euroopassa. Se on vajaan 50 miljoonan asukkaan valtio,
johon kuuluu pääasiallisen maa-alueen lisäksi Baleaarit Välimerellä,
Kanariansaaret Atlantilla, Ceutan ja Melillan kaupungit Pohjois-Afrikassa, sekä
muutama asumaton saari Marokon rannikolla. Espanjan rajanaapureita ovat
Andorra, Marokko, Portugali ja Ranska. Espanjan pääkaupunki on Madrid, jonka
suurkaupunkialueella asuu noin 6,5 miljoonaa ihmistä. Muita merkittäviä
kaupunkeja ovat muun muassa Barcelona, Bilbao, Sevilla ja Valencia.

Espanja on vaikeuksissa pitkälti sen takia, että sen maantieteellisesti ja kulttuurillisesti eroavat alueet vääntävät keskenään poliittisesta
vallasta. Varakkaat alueet vaativat laajempaa itsehallintoa tai itsenäisyyttä,
köyhät haluavat lisää tukea. John Hooper huomauttaa The New Spaniardsissa, että espanjalaiset tuntevat ensimmäisenä
uskollisuutta lähipiirille, sitten lähiseudulle ja vasta viimeisenä valtiolle.
Tämä historian tapahtumia hyvin selittävä käsitys juontaa juurensa reconquistaan (takaisinvaltaukseen),
Espanjan valloittamiseen etenkin sen eteläisten osien kulttuuriin lähtemättömän
vaikutuksen tehneiltä muslimeilta noin 800 vuoden aikana. Vuonna 1492 loppuun
saatettu takaisinvaltaus johti keskenään kilpailleiden kristittyjen
kuningaskuntien syntyyn. Ne yhdistyivät ajan saatossa yhteisen Espanjan lipun
alle, mutta alueiden toisiaan kohtaan tuntema epäluulo on edelleen läsnä. Maan
nykyisistä itsehallintoalueista etenkin omaleimaisen kulttuurin omaavat seudut,
kuten Baskimaa, Galicia ja Katalonia, tuntevat toisinaan halukkuutta itsenäistyä
Espanjasta.

Vuodesta 1939 vuoteen 1975 Espanjaa hallinnut diktaattori Francisco Franco
käytti jalkapalloa hyväkseen kohdentaakseen poliittisia intohimoja. Hän
kannatti Real Madridia ja auttoi sitä kasvamaan merkittäväksi seuraksi. Franco ja
Santiago Bernabéu, Real Madridin pitkäaikainen presidentti, junailivat Alfredo
Di Stéfanon, loistavan jalkapalloilijan, siirtymisen Kolumbiasta Espanjaan.
Jalkapalloa seurattiin Di Stéfanon aikoina enimmäkseen radiosta ja
sanomalehdistä, mutta televisiolähetysten olemattomuudesta huolimatta sana Di
Stéfanon kyvyistä oli kiirinyt maailman ääriin. Etelä-Amerikassa pelanneen Di Stéfanon
ura sai kiintoisan käänteen, kun FC Barcelona ja Real Madrid ilmoittivat haluavansa
hankkia hänet joukkueisiinsa. Millonarios osallistui Madridissa järjestettyyn
ystävyysturnaukseen ja sen tähti Di Stéfano kiinnitti Real Madridin presidentin
Bernabéun huomion. Bernabéun epäonneksi paikalla oli myös FC Barcelonan väkeä.
Kummankin joukkueen edustajat vakuuttuivat näkemästään ja suunnittelivat
tekevänsä Di Stéfanosta keskeisen pelaajan. Nopeasti toiminut FC Barcelona sai solmittua kaupat ja pelaaja näytti suuntaavan Kataloniaan.

Real Madridin etua ajatellut Espanjan palloliitto heitti kapuloita rattaisiin
päättämällä Di Stéfanon lähteneen Kolumbiasta luvatta ja riitautti kaupan.
Franco oli 1950-luvulle tultaessa miehittänyt liiton johdon luottomiehillään ja
heillä oli selvästi lusikkansa sopassa. Samalla FIFA ja sen alajaosto UEFA
antoivat siunauksensa Di Stéfanon puhutulle siirrolle FC Barcelonan riveihin.
Vuoden 1953 toukokuussa pyörityksessä ollut Di Stéfano saapui Barcelonaan
neuvottelemaan sopimuksensa yksityiskohdista. Tapahtumien tarkasta kulusta
kiistellään, mutta Real Madridin presidentin tiedetään matkustaneen Kataloniaan
ja houkutelleen pelaajan palaamaan kanssaan Madridiin. Pääkaupungissa Bernabéu
esitteli Di Stéfanolle seuraansa, kertoi suunnitelmistaan ja näytti kaupungin
parhaita puolia. Real Madridin valtava stadion Nuevo Chamartín veti vertoja FC
Barcelonan pyhätölle Camp Noulle, ja madridilaisjoukkueessa pelasi monia
tähtiä. Bernabéu sanoi Di Stéfanolle haluavansa hänen johtavan Real Madridin
suuruuteen.

Real Madridin kaltainen kasvava ja kunnianhimoinen seura oli Bernabéun mielestä
oikea paikka Di Stéfanon kaltaiselle miehelle. Sanat saivat argentiinalaisen
kiinnostuksen heräämään. Samaan aikaan Espanjan palloliitto ilmoitti, että
ulkomaalaisvahvistusten käyttö kiellettäisiin La Ligassa. Käsky kumottiin vain
hieman myöhemmin, joten se oli selvästi tarkoitettu estämään Di Stéfanon
mahdollinen ilmestyminen FC Barcelonan palkkalistoille. Bernabéu hoiti
osuutensa vakuuttamalla järjestävänsä argentiinalaiselle Espanjan
kansalaisuuden, minkä jälkeen Di Stéfano kirjoitti nimen paperiin.

Huomion keskipisteessä ollut Di Stéfano oli vuoden 1953 puolivälissä
tilanteessa, jossa hänellä oli neljä enemmän tai vähemmän voimassa ollutta
sopimusta: yksi Millonariosin, yksi River Platen, yksi FC Barcelonan ja yksi
Real Madridin kanssa. Pelaajakaupoista ei ollut kunnollista säännöstöä, eikä
toiminnassa myöskään ollut kiistakysymykset ratkaisevaa tahoa. Seurat jätettiin
riitelemään keskenään. Millonarios ja River Plate halusivat myydä tähtensä.
Neuvottelujen jälkeen Espanjan palloliitto päätyi epämääräiseen ratkaisuun,
jossa Di Stéfano jaettiin Salomon tuomiolla kahden espanjalaisjoukkueen kesken.
Di Stéfano solmi kummankin kanssa neljän vuoden sopimuksen, jonka ensimmäiset
vuodet täytettäisiin FC Barcelonassa ja jälkimmäiset Real Madridissa. Bernabéu
ilmoitti olevansa tyytyväinen, koska tuomio oli osa päättäjien juonittelua Di
Stéfanon naaraamisessa Real Madridiin. Samaan aikaan katalaanit kiehuivat
raivosta. Vyyhdin kummallisin käänne seurasi, kun FC Barcelona ilmoitti
pitäneensä ylimääräisen kokouksen ja päättäneensä luopua oikeuksistaan jo
haavissa olleeseen isoon kalaan Di Stéfanoon. Tiedonannosta syntyi niin kova
meteli, että FC Barcelonan presidentti Martí Carreto joutui eroamaan häneen
kohdistuneen painostuksen takia. Lehdistössä oltiin sitä mieltä, että Di
Stéfanon menettämisestä vastuussa ollut Carreto oli Francon käskyvallassa.

Jupakan vaiheista ei vallitse yksimielisyyttä, mutta kaikki ovat samaa mieltä
siitä, että kun Di Stéfano lopulta pukeutui Real Madridin kokovalkoiseen
peliasuun, hänestä tuli heti seuran valovoimaisin pelaaja. Vuoden 1953 syyskuun 23. päivänä Di Stéfano saapui vaimonsa ja tyttäriensä
kanssa Atochan päärautatieasemalle Madridiin. Perhe matkusti aamun pikajunalla
Barcelonasta. Tästä hetkestä käynnistyi Real Madridin rakettimainen nousu
Euroopan jalkapallon terävimmälle huipulle. Di Stéfano antoi asemalla lyhyen
lausunnon, minkä jälkeen hänet kuljetettiin Real Madridin tiloihin
lääkärintarkastukseen ja syömään lounasta. Ateroituaan argentiinalainen vei
perheensä upeaan viiden tähden Emperatziz-hotelliin, palasi tapaamaan uusia
joukkuetovereitaan ja pelasi heidän kanssaan ensimmäisen kerran vielä samana
iltapäivänä. Real Madrid kohtasi ystävyysottelussa ranskalaisen Nancyn,
espanjalaiset voittivat 4-2 ja Di Stéfano teki 67. minuutilla ensimmäisen
maalinsa Real Madridin paidassa. Di Stéfano kommentoi myöhemmin, että tiesi
Nancy-otteluun päättyneen pitkän päivän jälkeen tehneensä oikean ratkaisun. Hän
olisi todennäköisesti menestynyt myös huippupelaajia vilisseessä FC
Barcelonassa, mutta Real Madridissa hänestä tuli yksi kaikkien aikojen
parhaista.

Edellä kuvattu siirtosotku on FC Barcelonan ja Real Madridin välejä eniten
hiertäneitä asioita. Samalla se on hyvä esimerkki Francon tavasta hallita
Espanjaa. Diktaattori ei ottanut tärkeisiin asioihin kantaa ennen kuin muut
olivat sanoneet sanottavansa, eikä useimmissa tapauksissa ilmoittanut
tekemistään päätöksistä itse, vaan vaikutti taustalta. Franco kätkeytyi
byrokratian ja käskyvallassaan olleiden ihmisten taakse varmistaen samalla
jokaisen tietävän olevan vastuussa hänelle. Di Stéfanon tapauksessa kenraali
veteli oikeista naruista ja järjesti pelaajan siirtymisen Real Madridiin.
Vuonna 1956 hän antoi Di Stéfanolle Espanjan kansalaisuuden ja houkutteli hänet
punakeltaiseen maajoukkueeseen. Temppu oli osa Francon kansallistamiskampanjaa,
jolla hän pyrki parantamaan hajanaisen valtion yhtenäisyyttä saamalla
Espanjan menestymään kansainvälisessä jalkapallossa. Di Stéfanon lisäksi muun
muassa unkarilainen Ferenc Puskás ja tšekkoslovakialainen László Kubala saivat maan kansalaisuuden.
Vahvistuksilla höystetty Espanja ei saavuttanut tavoiteltua menestystä,
mutta sen näyttävä hyökkäävä pelityyli sai katsojat haltioihinsa. Se
auttoi Francoa kääntämään kansalaisten huomion politiikasta muualle.