The Bling Ringistä

Sofia
Coppola kuvaa elokuvissaan ajelehtivia miehiä ja naisia. Hänen tähänastisissa
ohjauksissaan, The Virgin Suicidesissa,
Lost In Translationissa, Marie Antoinettessa, Somewheressä ja uudessa The
Bling Ringissä
, nuoret tai nuorina mieleltään säilyneet henkilöt kärsivät henkisistä kivuista ja näköalattomuudesta. Heidän elämästään puuttuu
tarkoitus.

The Bling Ring on Coppolan
onnistuneimpia filmejä. Se on osuva kuvaus julkisuus- ja kulutuskulttuurin
läpitunkemasta länsimaisesta yhteiskunnasta, joka suosii pinnallisia arvoja.
Hollywoodin kupeeseen sijoittuva ja tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo hyvin pärjäävistä perheistä tulevista nuorista, jotka ryöstävät julkimoiden asuntoja
saadakseen käyttää heidän autojaan, korujaan ja vaatteitaan.

The Bling Ring perustuu Vanity Fairissä vuonna 2010 julkaistuun
artikkeliin. Se käsittelee Bling Ringiksi mediassa ristittyä ryhmää, joka
tyhjensi vajaan vuoden ajan Paris Hiltonin ja Orlando Bloomin kaltaisten
kuuluisuuksien koteja. Varastaminen oli helppoa, koska monet kohteet jättivät
kotinsa lukitsematta, ja koska heillä oli niin paljon tavaraa, etteivät he heti
huomanneet joutuneensa ryöstön kohteeksi. Nuoret jäivät kiinni vasta
tallennuttuaan valvontanauhoille ja otettuaan ahneuksissaan liian paljon.

Coppolan ja Vanity Fairin mukaan
varkailla ei ollut varsinaista motiivia. He halusivat käyttää julkimoiden koruja ja vaatteita ja kuvitella elävänsä tärkeän ihmisen elämää. Todisteita
löytyi runsaasti heidän ladattua kuvia itsestään ja ottamistaan tavaroista Facebook-profiileihinsa ja muualle sosiaaliseen mediaan. Vastikään täysi-ikäistyneet
rikolliset kävivät vaikeille oppilaille tarkoitettua Indian Hills High Schoolia, mutta
pelkät sopeutumisvaikeudet eivät selitä tekoja. Syiksi on esitetty ahneutta, tietämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä todennäköisistä
seurauksista.

Coppola ei ota kantaa puolesta tai vastaan, mutta The Bling Ringin päähenkilöt ovat niin pinnallisia ja typeriä, että
on epätodennäköistä, että kypsä katsoja asettuu heidän puolelleen. He ovat
tavallisia nuoria. He hölmöilevät ja joutuvat murtovarkauksista vankilaan.
Rachel Lee, Nick Prugo ja muut Bling Ringin todelliset jäsenet kärsivät
höyrypäisistä ja välinpitämättömistä vanhemmista. He eivät saaneet kunnollista
ohjausta ja ottivat vaikutteita juorulehdistä, tositelevisiosta ja
purkkaviihteestä. He halusivat kuuluisiksi hinnalla millä hyvänsä.

The Bling Ringin parhaita puolia on
uskottava näyttely. Marc Hallia esittävä Israel Broussard ja Harry Pottereista
tuttu, Nicki Moorea näyttelevä Emma Watson ovat erityisen vakuuttavia, mutta myös muut ovat hyviä. Coppola on muuttanut oikeiden henkilöiden nimet,
mutta meno oli tosielämässä kaikesta päätellen elokuvassa kuvatun
kaltaista.

Nuoret syyttävät kiinni jäätyään toisiaan. He kieltäytyvät ottamasta vastuuta
teoistaan. Jotkut katuvat, mutta osa yrittää kääntää saamansa
julkisuuden edukseen puhumalla henkisestä kasvusta ja markkinoimalla hyväntekeväisyyshankkeitaan. Koko Hollywood tuntuu filmissä irtautuneen todellisuudesta. Kenellekään ei juolahda mieleen, että julkisuus-
ja kulutuskulttuuri on elokuvassa kuvattujen tapahtumien takana.

Ohjaajakin säästelee turhaan sappeaan. The
Bling Ring
kärsii tietystä suunnattomuudesta. Vastaavaa kritiikkiä on kuultu
Coppolan muistakin ohjauksista, ja syvällisyyden puute lienee suurin syy
siihen, miksi hän ei ole onnistunut nousemaan aikamme tärkeimpien
elokuvantekijöiden joukkoon. Coppolan aiheet ovat herkullisia, mutta hän ei
pysty puristamaan niistä kaikkea irti. The
Bling Ring
muistuttaa paikoin liikaa kuvaamiaan henkilöitä olemalla
pinnaltaan kiiltävä ja sisimmältään ontto. Se saa silti miettimään.

Rum, Sodomy & the Lashistä

The Poguesin toinen albumi Rum, Sodomy & the Lash julkaistiin
elokuussa 1985. Se merkitsi punk-vaikutteista irlantilaista kansanmusiikkia
soittaneen yhtyeen nousua suureen suosioon. Mytologiasta, naisseikkailuista ja
viskin juomisesta laulanut The Pogues nautti 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun
alussa maineesta, joka veti vertoja irlantilaisen folk-musiikin edelläkävijälle
The Dublinersille. Satunnaisia kiertueita järjestetään edelleen.

The Poguesin läpimurtolevyn nimi
otettiin kommentista, jota pidetään virheellisesti Winston Churchillin
lausumana: ”Don’t talk to me about naval tradition. It’s nothing but rum, sodomy, and the lash.” Oikeaa
lausujaa ei tiedetä. Pitkäsoiton kansi perustuu Théodore Géricaultin
maalaukseen Medusan lautta (1818–1819).
Se kuvaa Méduse-laivan haaksirikkoutunutta miehistöä, jotka ajelehtivat
lautalla. Rum, Sodomy & the Lashin kannessa The Poguesin soittajien kasvot on editoitu maalauksen henkilöiden kasvojen paikalle.

Méduse oli vuonna 1810
palveluskäyttöön tullut 40-tykkinen ranskalainen fregatti. Se osallistui
useisiin taisteluihin Napoleonin sodassa ja Karibian merellä. Kesällä 1816
Méduse lähti Rochefortista kauppamatkalle kohti Senegalia. Päiväntasaajan jälkeen
sen kapteeni järjesti naamiaiset, joiden kosteiden juhlien aikana laiva ajautui
väärälle reitille. Se ajoi karille Länsi-Afrikan edustalla ja upposi. Osa eloonjääneistä päätyi heiveröiselle lautalle, jolla käytiin hirvittävä eloonjäämiskamppailu. 147 sillä
ajelehtineesta vain muutama jäi henkiin. He joivat henkensä pitimiksi merivettä
ja viiniä ja söivät lentokaloja, ulosteita, ihmislihaa, sitruunaa ja
valkosipulia. Géricault maalasi tragediasta tuoreeltaan vaikuttavan taulun.

The Poguesin tapauksessa lautalla
viitataan yhtyeen elämäntapoihin. Bändi tunnettiin railakkaasta juhlimisestaan
ja erityisesti alkoholisoituneelta kuulostava laulaja Shane MacGowan oli
alituisesti otsikoissa juomisensa takia. Hänen pelättiin kuolevan, mutta mies
on tätä kirjoitetettaessa 55-vuotiaana hengissä. Parhaat päivänsä hän on tosin elänyt.

Rum,
Sodomy & the Lashin
tuottaneen Elvis Costellon
mukaan hänen tavoitteenaan oli tavoittaa bändi ”rappeutuneessa loistossaan”
ennen kuin siitä tehdään sisäsiisti. Costello onnistui. Rum, Sodomy & the Lash on jämäkämpi
kuin The Poguesin ensimmäinen levy, ylituotettu Red Roses for Me. Se merkitsi yhtyeen nousua suuren yleisön
suosioon. MacGowanin lyyrinen lahjakkuus pääsee oikeuksiinsa kappaleissa, kuten
irlantilaisesta mytologiasta ammentavassa ”The Sick Bed of Cúchulainnissa”:
”McCormack and Richard Tauber are singing by the bed / There’s a glass of punch
below your feet and an angel at your head 
/ There’s devils on each side of you with bottles in their hands / Give
need one more drop of poison and you’ll dream of foreign lands.”

Monet Rum, Sodomy & the Lashin kappaleet kertovat juhlimisesta. Irlantilaiset
ovat tunnetusti kovia juomareita ja olut- ja viskikulttuuri välittyy moniin heidän
tekemiinsä lauluihin. MacGowan ei kuitenkaan laula pelkästä
örveltämisestä, vaan hänellä on kyky kertoa tärkeistä asioista tiivistetysti.
Joitakin taustoja on selitetty The Parting Glassissa ja lyriikoista on myös kirjoitettu kirjoja. Rum, Sodomy & the Lashissä on
MacGowanin omia ja muilta lainattuja lauluja. Ikivihreiden kappaleiden, kuten ”Jesse Jamesin” ja ”The Band Played Waltzing Matildan”, The Pogues -versiot ovat upeita.

Costello oli sitä mieltä,
ettei The Pogues ollut parhaimmillaan studiossa livenä, ja niinpä hän parsi Rum, Sodomy & The Lashin kokoon
lukemattomista otoista. MacGowan ei lopputuloksesta pitänyt, mutta albumista tuli kritiikistä huolimatta nopeasti klassikko. Lauluista huomaa, että ne ovat
syntyneet leikkaamalla ja liimaamalla, mutta tämä ei haittaa, koska
lopputulos on pakoton. Monet The Poguesin muut levyt kärsivät liiasta
yrittämisestä, eikä niissä ole tarpeeksi tunnetta.

Meriteemaisen kansitaiteen
kunniaksi Rum, Sodomy & the Lashin
julkaisujuhlat pidettiin käytöstä poistetulla sotalaivalla HMS Belfastilla.
Sitä vedettiin pitkin Thamesia. Yllättävää kyllä, tarjolla ei hiljattain syöpään kuolleen kitaristin Phil Chevronin mukaan ollut juurikaan alkoholia. Merimiehiksi pukeutuneet The
Poguesin jäsenet soittivat albumin kappaleita, kunnes laivassa olleesta vähästä rommista
humaltuneet Melody Makerin ja New Musical Expressin journalistit tappelivat ja putosivat jokeen. Välikohtaus enteili tulevia kiertueita.