Münchenistä

Lähi-itä tarjoaa ehtymättömän
aihevaraston journalismille ja taiteelle. Siellä asuvat ovat erimielisiä
poliittisista ja uskonnollisista syistä, mutta ennen kaikkea siksi koska sieltä
löytyy öljyä. Läntisen Aasian tapahtumista kuullaan tiedonvälityksessä päivittäin,
minkä lisäksi niitä käsitellään usein romaaneissa ja elokuvissa. Veriset kahnaukset kertovat
ihmisten kyvyttömyydestä ymmärtää toisiaan. Rahasta taisteleminen on johtanut noidankehään, joka tuskin loppuu ennen kuin rikkaan Lähi-idän luonnonvarat ehtyvät.

Polttoaineesta riippuvaiset amerikkalaiset ovat strategisista syistä Israelin
puolella. Melkein kaikkien muiden alueen maiden kanssa yhdysvaltalaiset ovatkin riidoissa. Tästä syystä ei olekaan yllättävää, että rapakon takana
aihepiiriä lähestytään useimmiten Israel-keskeisestä ja puolueellisesta näkökulmasta.
Jopa sitoutumattomat lehtimiehet, kuten jalat maassa yleensä pitävä Michael J. Totten,
noudattavat tätä kirjoittamatonta ohjetta.

Samaa kaavaa noudatetaan Steven Spielbergin elokuvassa München. Kiinnostavaa kyllä, filmissä ei käsitellä palestiinalaisten terroristien vuoden 1972
kesäolympialaisiin tekemää iskua, josta Spielberg aloittaa, vaan sen jälkeistä
kostoa. Israelin salainen palvelu Mossad lähetti Eurooppaan ryhmän tappamaan
palestiinalaisia, joiden uskottiin olleen vastuussa 17 ihmisen kuolemaan
johtaneesta Münchenin verilöylystä. Epäillyt tapettiin raakalaismaisesti
aseilla ja pommeilla.


München
yrittää olla puolueeton siinä täysin onnistumatta. Elokuva ei ole yhtä
siirappinen kuin suurin osa Spielbergin muusta vakavasta tuotannosta,
mutta siitä tunnistaa helposti hänen kädenjälkensä. Spielbergiläiset elementit,
kuten näyttävä kuvaus, ammattitaitoinen näyttely ja liika melodramaattisuus, ovat
kaikki mukana. Jousisoittimet soivat kohdissa, joissa katsojan pitää itkeä, ja tulkinnanvaraisuus on muutenkin vähissä.

Mikä tyypillisintä, vaikean aiheen valinnut München jakoi ilmestyessään
mielipiteitä. Roger Ebert ylisti arvostelussaan Spielbergin rohkeutta seisoa
kahden rintaman, israelilaisten ja palestiinalaisten, välissä. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä München on selvästi Israel-myönteinen aina päähenkilöistään,
sympaattisista salamurhaajista, lähtien. Joissakin kohtauksissa nähdään myös
hyväsydämisiä palestiinalaisia, mutta muuten ohjaaja seisoo selvästi
amerikkalaisten liittolaisten leirissä. Tämä ei tee Münchenistä huonoa,
ainoastaan poliittisesti kyseenalaisen.

Trillerinä Spielbergin elokuva on kieltämättä toimiva. Pulssin nousemaan saavat
käänteet seuraavat toisiaan vuoristoradan mieleen tuovalla tavalla. Väkivallan kierteeseen ajautumista kuvataan Münchenissä
uskottavasti, mutta ilman että katsoja jättäisi syömättä paahtomaissinsa. Ebert
huomauttaa, että Münchenissä Israelin kommentoidaan menneen liian pitkälle. Tämä
esitetään kuitenkin tavalla, joka saa katsojan luulemaan sen olevan uutta,
vaikka Israel on naapureittensa tavoin ryvettynyt sisä- ja ulkopolitiikassa.

Filmistä The City Journaliin kirjoittanut Stefan Kanfer listaa artikkelissaan Münchenin
historiallisia epäkohtia. Niitä riittää, mutta ohjaajan puolustukseksi on
sanottava, että elokuvan todetaan saaneen vaikutteita todellisista
tapahtumista, ei seuraavan niitä. Epäilyttävintä on kenties se, että
Spielbergin ja käsikirjoittajakaksikko Tony Kusherin ja Eric Rothin mielestä kaikki väkivaltaan
syyllistyvät tahot, olivat ne sitten valtioita tai valtionpoliiseja, tekevät
samoja virheitä. Raakuus on raukkamaista, mutta Münchenissä umpisolmua muistuttavaa poliittista tilannetta kuvataan erittäin yksioikoisella tavalla.

Liika yksinkertaistaminen pätee muihinkin Spielbergin poliittisiin elokuviin,
kuten Schindlerin listaan ja Lincolniin. Historiallisia tapahtumia käsitellään
niissä melodramaattisella tavalla. Filmien ensisijainen tarkoitus on viihdyttävää.
On epäuskottavaa, että ankaran koulutuksen kokeneet Mossadin agentit potisivat
Münchenissä kuvattuja tunnuntuskia, mutta toisaalta epäilykset johtavat draamaan. Spielbergiä pidetään suurena humanistina, joka ei pelkää käsitellä
vaikeita aikeita. Ohjaaja ansaitsee hatunnoston rohkeudestaan, vaikka se johtaakin ensisijaisesti hyvään elokuvaiteeseen ja vasta toiseksi tärkeisiin moraalisiin kannanottoihin.

The Walking Deadistä

Palkintopöydät viime vuonna
putsannut The Walking Dead on ylistyksensä ansainnut. Telltale Gamesin kehittämä ja maailmanloppua käsittelevä peli on onnistunut, koska siinä joutuu pohtimaan
moraalisia kysymyksiä. Kyseessä on tervetullut poikkeus pelimaailmassa, jossa
juonet ovat useimmiten paperinohuita ja hahmot karikatyyrejä. Julkaisu on
kiinnostava myös katkonaisen episodipohjaisen rakenteensa takia.

Robert Kirkmanin sarjakuvaan perustuva The Walking Dead -peli, jota ei tule
sekoittaa samannimiseen huonoon televisiosarjaan, toimii tarinan tasolla. Siinä
ei ole paljon varsinaista tekemistä, vaan pelaajan tehtävänä on hoitaa lyhyet
toimintajaksot ja valita dialogivaihtoehdoista mieleisensä. Käänteet riippuvat
tehdyistä valinnoista.
Pelaaja ohjaa Lee Everettiä, joka on matkalla vankilaan vaimonsa murhasta. Häntä
kuljettava auto joutuu tiellä hortoilevan zombin aiheuttamaan onnettomuuden ja
pian Everett päätyy huolehtimaan vanhempansa menettäneestä kahdeksanvuotiaasta Clementinestä.

Juoni pyörii näiden kahden päähenkilön ympärillä. He tapaavat ihmisiä, joilla
kaikilla on omat persoonallisuutensa. Toisin kuin peleissä yleensä, hahmoihin
muodostuu heti vahva tunneside, mikä tekee heidän kohtaloistaan traagisia.
Dialogi on erinomaisesti kirjoitettua ja sortuu harvoin juorutekniikan
käytön kaltaiseen halpaan kikkailuun. Pelaaja voi halutessaan tehdä Everettistä rakastetun tai vihatun hahmon, mikä lisää uusintapeluuarvoa.
Tarinan voi kokea eri näkökulmista.

Zombien käsittelyllä on populaarikulttuurissa pitkät keskinkertaisuuden
perinteet. Sanakirjamääritelmän mukainen elävä kuollut tuli ensimmäistä kertaa
tietoisuuteen William Seebrookin vuonna 1929 julkaisemassa tymperässä kirjassa. Seebrook
lanseerasi zombi-sanan puheeseen. Muutama vuosi myöhemmin Victor Halperin
ohjasi ala-arvoisen elokuvan Valkoinen zombie, jonka pääosassa nähtiin vampyyrifilmeistä tuttu
Bela Lugosi.

Seabrook ja Halper kuvasivat klassista haitilaista zombia, joka on taikakeinoin herätetty
kuollut. Tällainen zombi ei ole erityisen ketterä. Vuoden 1949 sarjakuvassa Aku
Ankka ja zombi
afrikkalainen poppamies lähettää Roopen perään Bombi-nimisen
zombin kostoksi kylän tuhoamisesta.
Hidasliikkeisen ahdistelijan vältteleminen ei osoittaudu vaikeaksi. Huipennuksessa voodoo-nukkea tyrkyttävä Bombi seuraa Roopea uppoavassa
Titanic-laivassa.

Myöhempi käsitys elävästä kuolleesta pohjautuu pitkälti George A. Romeron
vuoden 1968 elokuvaan Elävien kuolleiden yö. Tässä camp-henkisessä klassikossa
lihanhimoiset zombit hyökkäävät ihmisten kimppuun muuttaen heidät puremalla
zombeiksi. Tämä johtaa hirvittävään selviytymistaisteluun, josta myös The
Walking Deadissä
kerrotaan. Sivilisaatio romahtaa nopeasti, mikä johtaa
verenvuodatukseen ja kaaokseen.

Ihmisten välisiä suhteita on zombie-populaarikulttuurissa kuvattu valitettavan
vähän, vaikka Elävien kuolleiden yö niitä sivuaakin. Stressaavaan eloonjäämiskamppailuun joutuneet miehet ja naiset
riitautuvat helposti, koska kaikilla on erilaiset näkemykset parhaasta
suunnitelmasta. Syntyviä konflikteja ei enimmäkseen karkuun juoksemiseen
keskittyvissä katastrofikuvauksissa käsitellä, mutta The Walking Dead -pelissä
ristiriitoja kuvataan hyvin. Eloonjääneet muodostavat erilaisia
liittoutumia, joiden antipatiat ja sympatiat sinetöivät niiden kohtalon.
Pelaaja pyrkii tasapainottelemaan ryhmien välillä siinä täysin onnistumatta.

Telltale Gamesin julkaisu on onnistunut myös jakelun osalta. Sitä myydään kaupoissa,
mutta suurin osa multiformaattipelin myynnistä on tullut verkosta.
Digitaalimyynti tarjoaa mahdollisuuksia. The Walking Dead ilmestyi osa
kerrallaan, mikä johti runsaisiin voittoihin jatkoa odottaneiden kuluttajien
innostuessa tuotteesta. Tätä kirjoitettaessa episodeja on kuusi, jatko-osan
ollessa viimeistelyvaiheessa. Tähänastinen kokonaisuus osoittaa, ettei zombiaiheen välttämättä tarvitse merkitä huonoa laatua.

Phil Fishistä

Arvostelu- ja
myyntimenestykseksi nousseen Fez-ongelmanratkaisupelin tehnyt Phil Fish ilmoitti
viime kuussa keskeyttäneensä kekseliään luomuksensa jatko-osan kehittämisen ja huomiota
herättäneen Twitter-tilinsä päivittämisen. Fish jätti peliteollisuuden, koska
suurin osa sen faneista on hänen mukaansa kateellisia, keskenkasvuisia nörttejä,
jotka eivät ansaitse hänen mietittyjä pelejään. Mies totesi jatkavansa taiteen tekemistä
toisaalla.


Edgen
artikkelissa Fishin lähtöä kuvaillaan ”internet-tragediaksi”. Samalla hänen
pelitalonsa Polytronin verkkosivujen palautteen vilkaisemisen sanotaan ”riittävän
pelien, internetin, sanojen ja 18–35–vuotiaiden vahvamielipiteisten nörttien
tuomitsemiseen.” Vitsi piilee siinä, että suureksi paisuneesta vihasta loukkaantunut Fish oli nimenomaan Edgen määritelmän mukainen kovia mielipiteitä asioiden tolasta omannut
nuori mies. Hänen Twitter-tilinsä suosio perustui kovan päivitystahdin lisäksi
siihen, että siellä riideltiin vuorokauden ympäri populaarikulttuurista ja siitä
mikä tekee pelistä tärkeän.

Fish voi olla kärsivä nero, mutta hän kerjäsi verta nenästään. The Vergen
mukaan hänet tunnettiin ”vihaisista, kiistanalaisista mielipiteistään
videopelien tilasta.” Ne herättivät porua lehdistössä ja kuluttajien parissa
siitä lähtien kun Fish tuli suuren yleisön tietoisuuteen Fezin ilmestyttyä
vuonna 2012. Tämän vuoden heinäkuussa Polytronin perustaja sydämistyi häntä
kohtaan monesta suunnasta syydetystä loasta. GameTrailersin toimittaja syytti häntä
muun muassa julkisuudenkipeäksi paskiaiseksi.


Edgen
toimittajan mielestä ”kieltäytyminen rauhoittumasta ja lakkaamasta
olemasta ilkeä vihaisille 18–35–vuotiaille miehille ei ole Fishin historian huomioiden yllättävää.
Fezin kehittäminen vei puoli vuosikymmentä ja sisälsi koko joukon henkilökohtaisia,
ammatillisia ja taloudellisia takapakkeja. On ihmeellistä, että hän ja Polytron
saivat sen ylipäätään valmiiksi, puhumattakaan siitä että se on upea – tasohyppelyn, pelien vastineen pyörälle – loistava keksiminen uudelleen.”


Fezin
ansioita ei voi eikä pidä kiistää, mutta Fishin pitkään jatkunut venkoilu on hänen
henkilökohtaisista ongelmistaan huolimatta lähinnä vaivaannuttavaa. Taiteilijat
ovat harvoin miellyttäviä henkilöitä, mutta heidän tulisi pystyä perustelemaan kärkevät
näkemyksensä. Niinpä Fishin ovet paukkuen tapahtuneesta lähdöstä ei kannata
vaahdota enempää. Hyvää makua yleensä osoittavan Edgen artikkeli on
kummallinen, koska se antaa Fishille huonon käytöksen anteeksi: ”Voit
vihata häntä, mutta hän teki Fezin – ja niinpä hän on varmaankin sinua parempi.”

Internet on keskustelufoorumeineen ja anonyymeine kommentoineineen tunnetusti
vihapuheen keskittymä, mutta tämän lisäksi se on sopiva paikka Fishin
kaltaisille huomionkipeille tyypeille. Hänen myöhempi paluunsa pelialalle ei
olisi yllätys. Fez II:n peruuntuminen johtui sitä suunnitelleen miehen mukaan hänen
savustamisekseen käynnistetystä ”pitkästä verisestä kampanjasta”, joka johti vihaajien voittoon. Joukko muodostui kateellisista torvista, joiden
toive toteutui rääväsuisen ranskankanadalaisen tekijän mentyä.

Facebookin, Twitterin, sanomalehtien kommenttiosioiden ja muiden vastaavien foorumien
usein sensuroimattomat huutelut on hyvä jättää omaan arvoonsa.
Maailmankuvansa niiden perusteella muodostavat saavat elämästä lohduttoman
käsityksen, eikä synkistelystä ole tässä tapauksessa hyötyä. Näiden palstojen keskusteluihin osallistuminen on useimmissa tapauksissa
turhin tapa viettää aikaansa. Fish ylpeili sillä, että sohaisi mehiläispesää aina tilaisuuden tullessa. Tämä johti loppuunpalamiseen ja siirtymiseen muihin tehtäviin.

Luke Plunkett ihmetteli hiljattain Kotakussa ihmisiä, jotka boikotoivat Feziä
sen tekijä persoonallisuuden takia. Laadukas peli kannattaa tietenkin ostaa,
vaikka sen luoja olisi ääliö. Plunkettilta ja muilta Fishin puolustajilta jää
kuitenkin huomaamatta, ettei pelintekijän vaahtoaminen ole pelkkää persoonattomien miesten ja naisten täyttämältä alalta
puuttuvaa aitoa intohimoa, vaan suurin osa siitä on yksinkertaisesti tyhmyyttä. Huonon käyttäytymisen
palkitsemisessa ei tässäkään tapauksessa ole järkeä.