Torinon hevosesta

Béla Tarrin viimeinen elokuva
Torinon hevonen on myös hänen parhaansa. Unkarilainen ilmoitti lopettavansa
filmien tekemisen ja hänen vuoden 2011 ohjauksessaan on kieltämättä tilinpäätöksen
makua. Elokuva kertoo hevosesta, jonka pieksemistä todistaessaan filosofi Friedrich
Nietzsche tuli hulluksi, mutta vertauskuvana. Nietzsche julisti Jumalan
kuolemaa ja Torinon hevosessa ihmiskunnan loppu on käsillä. Mustavalkoisessa
filmissä seurataan isän, tyttären ja tuomiopäivän vaistoavan eläimen elämää
koruttomalla maaseudulla. Kaivo kuivuu, tuuli puhaltaa lakkaamatta. Lopulta
jopa Tarrin töissä elämää ilmentävä uunissa palava tuli sammuu lopullisesti.

Veden loputtua isä ja tytär yrittävät lähteä, mutta palaavat sanomatta
sanaakaan. Selitystä ei anneta. Ulkomaailmassa ei ilmeisesti ole mitään minne
paeta. Viinaa ostamassa käyvä naapuri mainitsee, että tuuli on puhaltanut
kaupungin tiehensä. Tulija pitää pitkän puheen, jossa käsitellään ihmiskunnan Jumalalle aiheuttamaa pettymystä ja sitä seuraavaa tuhoa. Ennen pimeyden laskeutumista pihalla käy vielä mustalaisia,
mutta isä ajaa heidät tiehensä uhkaamalla kirveellä. Ihmisen välille ei synny
kunnollista yhteyttä. Perhe yrittää selvitä, vaikka tiedostaa, ettei jokapäiväisessä kituuttamisessa ole järkeä.

Elokuva-arkiston sivuilla lainataan Sight & Soundiin kirjoittanutta Fred
Kelemeniä: ”Bélan elokuvat eivät kuuluta visioita. Ne kuvaavat olemista. Ne
ilmaisevat matkaa kohti kuilua. Bélan elokuvat ovat katoamisen tanssia.” Nietzsche ymmärsi elämän
taisteluksi, vahvimman selviämiseksi, ja samassa hengessä Tarr kuvaa kamppailua
kuolemaa vastaan. Liekki värisee, puita lisätään uuniin. Unkarilaisella voimakkainkaan ei selviä, vaan kaikki ovat
yhtä heikkoja vääjäämättömän edessä.

Tarr on maininnut erääksi esikuvakseen neuvostoliittolaisen mestariohjaaja Andrei Tarkovskin. Molempien elokuvat ovat hidastempoisia, jopa piinaavan hitaita, mutta käsittelevät
tärkeintä elementtiään, aikaa, eri tavoilla. Kelemi kirjoittaa: ”Toisin kuin Andrei
Tarkovskin elokuvissa aika Bélan elokuvissa ei ole metafyysistä. Aika Bélan
elokuvissa on eksistentiaalista. Se on kestettävä.” Kummankin filmit etenevät verkkaisesti. Niissä ei ole kiire, toisin kuin useimmissa roskakoriin joutavissa
nykyelokuvissa.


Torinon hevonen
kestää kaksi ja puoli tuntia, mutta tuntuu pidemmältä. Se johtuu sisällön lopullisuudesta. Tarrin pääteosta, Sátántangóa, katsoessa vierähtää puolestaan yli seitsemän tuntia.
Pituus toimii elokuvien eduksi. Se antaa katsojalle
mahdollisuuden mietiskellä niissä esitettyjä kysymyksiä. Tarr ei
anna valmiita vastauksia, vaan antaa tai pakottaa katsojan keksimään omat tulkintansa. Tässä hän muistuttaa mestareita, kuten Tarkovskia ja Ingmar Bergmania, jotka kertoivat niin ikään jotakin olennaista ihmisyydestä.

Kinoeyessä kommentoidaan Sátántangóa: “Kymmenen minuutin lehmälauman katsomisen
jälkeen Hollywoodin päättäjät lähtisivät; se ei koskaan saisi rahoitusta
British Film Councililta, eikä sillä ole mahdollisuutta tulla näytetyksi
multiplex-teatterissa tai televisiossa. Se on blockbusterin täydellinen
vastakohta ja Miramaxin tukema ulkomaisen Oscarin voittaja. Se on isku
kaupallisuuden ja yleisen maun kasvoille.”

Suomessakaan Sátántangón, Torinon hevosen tai muiden Tarrin elokuvien on vaikea
kuvitella pyörivän Finnkinon saleissa, niin kaupalliseksi johtavan
teatteriketjumme toiminta on mennyt. Edellisessä lainauksessa ja Finnkinon
johdossa aliarvioidaan kuitenkin suuren yleisön makua. Oletuksena on, ettei taiteellisille filmeille ole tilausta. Kuluttajat on totutettu
höttöviihteeseen, joten totta kai he ovat ymmällään Torinon hevosen
kaltaisten vähänkään vaikeampien elokuvien edessä.

Toivoa ei ole missään nimessä menetetty, mistä kertoo jo se, että Tarr on
saanut tuotantoonsa rahoituksen, olkoonkin että rahojen kokoaminen on ollut
tuskaista. Omaperäisen taiteilijan ei ole helppo pärjätä missään,
Unkarista puhumattakaan. Tarr ansaitsee nykyään elantonsa opettamalla
elokuvantekoa. Hänen kiinnostavan huomionsa mukaan monet nuoret alasta kiinnostuneet
haluavat mukautua sen sijaan että olisivat kiinnostuneita yhteiskunnan
muokkaamisesta. Tarr ei ole samanlainen häirikkö kuin toinen esikuvansa Rainer
Werner Fassbinder, mutta taistelee silti älyllisemmän maailman puolesta. Ohjaaja kysyy tärkeitä kysymyksiä.

Andrea Pirlosta

Andrea Pirlo on
ilmoittanut lopettavansa uransa ensi vuonna Brasiliassa pelattavaan jalkapallon maailmanmestaruusturnaukseen.
Kesällä 2014 koetaan tunteikkaita hetkiä, kun Pirlo, eräs Italian arvostetuimmista urheilijoista, poistuu parrasvaloista. Saapasmaalainen keskikenttämies
kuuluu niihin harvoihin pelaajiin, joilla näyttää olevan loputtomasti aikaa kentällä.
Pirlo ei pallon saadessaan hätäile, vaan tekee ratkaisun kaikessa rauhassa. Hän
muistuttaa tässä suhteessa vastaavia legendoja, kuten Jari Litmasta, Juan Román
Riquelmeä ja Zinedine Zidanea, jotka tunnettiin ennen kaikkea kärsivällisyydestä.
Prässäämisen lisääntyminen on johtanut tilan vähenemiseen kentällä. Pelaajan on
tehtävä ratkaisunsa hetkessä, mistä syystä Pirlon kaltaisista peliä rytmittävistä
kapellimestareista on tullut painonsa arvoisia kullassa. Italialainen aloitti
uransa Bresciassa vuonna 1995. Sieltä matka jatkui Inter Milaniin, AC Milaniin
ja lopulta Juventukseen, jonka riveistä hän siirtyy pian nauttimaan
ansaituista eläkepäivistä.
The Guardian kirjoitti kesäkuisessa artikkelissa, että Pirlo pudotettiin
nykyiselle tunnetulle pelipaikalleen keskikentän pohjalle valmentaja Carlo Ancelottin
toimesta vasta vuonna 2002. Ennen häntä peluutettiin ylempänä, varsinaisten hyökkääjien
takana. Sopivan paikan löydyttyä Pirlo alkoi onnistumaan eräässä tavaramerkissään,
millintarkassa vapaapotkussa. Viimeisimmän erikoistilannemaalin hän teki
sadannessa maajoukkuepelissään Meksikoa vastaan Maracanã-stadionilla
Confederations Cupissa. Gazzetto
dello Sportissa
todettiin: ”Hän on valo, majakka, aurinko. Andrea Pirlo on
vertauskuvien inspiroija ja adjektiivien aiheuttaja. Mutta ennen kaikkea hänen
taitonsa ilmenee hänen kyvyssään jättää meidät kaikki sanattomiksi.”
Pirlo on eräs harvoista parrakkaista ammattijalkapalloilijoista. Hän on
tervetullut poikkeus aikana, jolloin monet pelaajat näyttävät tatuoiduilta maitonaamoilta. Pirlon rauhallinen olemus, yhdistettynä partaan ja tuuheaan
tukkaan, on saanut jotkut kutsumaan häntä filosofiksi. Marcelo Lippin mukaan Pirlo on hiljainen johtaja, joka puhuu jaloillaan. Zbigniew Boniekin mielestä pallon syöttäminen Pirlolle on kuin kätkisi sen kassakaappiin, jossa peliväline pysyy turvassa.
Pirlon hiljattain ilmestynyt elämäkerta, René Descartesin kuuluisalla
ajatuksella nimessään leikkivä Penso quindi gioco (Ajattelen, siis pelaan),
vahvistaa käsitystä parrakkaasta italialaisesta järkevänä ihmisenä, joka pohtii asioita
keskivertourheilijaa enemmän. Alessandro Alciaton kirjoittamasta ja Pirlon
sanelemasta kirjasta selviää monia kiinnostavia asioita, ja onkin harmi ettei
sitä todennäköisesti tulla kääntämään suomeksi. Kielitaitoiset voivat tutustua
alkukieliseen teokseen tai englanninnokseen, joka julkaistaan myöhemmin.
Aniharva jalkapalloilija on älykkö, eikä Pirlostakaan Penso quindi giocon perusteella
saa leivottua filosofia. Hän kertoo kirjassa muun muassa maanisista
videopelisessioista, joissa hän otti AC Milanissa pelatessaan mittaa hyvästä
ystävästään Alessandro Nestasta. Toisaalta Pirlo puhuu järkevästi ylistäessään
menestysvalmentaja Josep Guardiolaa, jota suurisuinen Zlatan Ibrahimović pyrki solvaamaan kutsumalla häntä filosofiksi. Filosofina olemisessa ei ole Pirlon mielestä kuitenkaan mitään pahaa, mitä moni miljonääriurheilija tuskin myöntäisi.
Muutama vuosi sitten juorulehdet levittivät huhua, jonka mukaan Pirlo on romani,
mutta tämä laajalle levinnyt tieto kielletään elämäkerrassa. Pirlolla ei ole
mitään romaneja vastaan, mutta hän toteaa olevansa sataprosenttisesti
brescialainen ja lombardialainen. Tällainen juurien korostaminen ja nurkkakuntaisuus
on Italiassa tärkeää, koska maa yhtenäistyi vasta vuonna 1861 ja koostui sitä
ennen keskenään kilpailleista pienistä kuningaskunnista. Mielenkiintoista kyllä,
Pirlo määrittelee Penso quindi giocossa Italian kauniiksi koneeksi, joka koostuu
huonosti yhteen sopivista osista. Hän kertoo pitävänsä Italian maajoukkueesta, jossa on voittanut muun muassa maailmanmestaruuspokaalin.
Uransa lopetettuaan Pirlon odotetaan vetäytyvän viinitilalleen Lombardiaan.
Italiassa kaikki ovat tunnetusti kulinaristeja, mutta oman viinin tekeminen on maan jalkapalloilijoiden keskuudessa silti harvinaista. YouTubesta voi
katsoa lyhyen videon, jossa vieraillaan Pirlon tiluksilla. Kultivoitunut
maistelu sopii hyvin mielikuvaan herrasmiespelaajasta, joita on nykyään
valitettavan vähän. Onneksi viimeistä potkua ei ole vielä annettu.