Johannes Vermeeristä

Johannes Vermeeristä tiedetään
vähän. Hänen kerrotaan olleen Delftin pikkukaupungissa 1600-luvulla asunut
hollantilainen taidemaalari, joka työskenteli huolellisesti ja nousi vasta pitkän
aikaa kuolemansa jälkeen maineeseen. Vain vajaata 40 maalausta pidetään tätä
kirjoitettaessa hänen tekeminään, muista on vastuussa väärentäjä. Vermeeriä ei juuri arvostettu hänen
elinaikanaan ja hänet nostettiin kunnolla esiin vasta 1800-luvulla. Nykyään
Vermeer mainitaan samaan hengenvetoon aikalaistensa, kuten Rembrantin ja Jans
Halsin kanssa, mutta hän nautti vuosisatoja lähinnä paikallisten piirien
arvostuksesta. 

Hans Koning totesi enimmäkseen sisätiloja maalanneesta Vermeeristä, että
melkein kaikki ”hänen maalauksensa sijoittuvat ilmeisesti kahteen pienehköön
huoneeseen hänen talossaan Delftissä; niissä on samat huonekalut ja
koriste-esineet eri tavoin järjestettynä ja ne esittävät usein samoja ihmisiä,
lähinnä naisia.” Hahmot tekevät arkisia askareita, kuten järjestelevät paikkoja
tai kaatavat maitoa. Kuvissa eletään idealisoidussa vermeeriläisessä
maailmassa, jossa vallitsee rikkumaton rauha.


Tyttö ja helmikorvakoru
on Peter Webberin ohjaama elokuva, joka perustuu Tracy
Chevalierin samannimiseen kirjaan. Ansaitut Oscarit kuvauksesta, lavastuksesta ja
puvustuksesta saanut kymmenen vuotta vanha filmi kertoo kuvitteellisen version Vermeerin tunnetuimman maalauksen, Turbaanipäisen tytön (englanniksi Girl with
a Pearl Earring
), synnystä. Maalaria esittää Colin Firth, mallia Scarlett
Johansson. Elokuva on huomionarvoinen, koska se käyttää onnistuneesti Vermeerin
maalauksista tuttua yhtä aikaa hillittyä ja kirkasta värimaailmaa.


Tyttö ja helmikorvakoru
päästää katsojan tutustumaan Vermeerin äitipuolen
omistamaan kotitaloon ja sen ateljeeseen, jotka osoittautuvat toistensa
vastakohdiksi. Työskentelytilassa on hiljaista, mutta muualla talossa on lasten
takia kauhea meteli. Tätä vastakkainasettelua Vermeer töissään korosti. Elokuvasta
käy hyvin ilmi, millaiseen paineen alla verkkaisuuteen tottunut ja suurperheen
isäksi päätynyt Vermeer toimi yrittäessään ansaita elantonsa. Vermeerin
maalaukset kävivät huonosti kaupaksi ja hän joutui turvautumaan mesenaattiin,
mahdollisesti filmissä huonosti käyttäytyvään varakkaaseen Pieter van
Ruijveniin, tai johonkin hänen kaltaiseensa.

Chevalier kirjoittaa verkkosivullaan, että
Vermeerin ateljeessa “oli kolme ikkunaa ja valo luoteesta – maalarit pitivät
siitä, koska se oli leviävämpää ja tasaista. Useimmissa maalauksissa naiset
istuvat tai seisovat samassa nurkassa, valonlähteen ollessa vasemmalla, joten
Vermeerin käden varjo ei näkynyt hänen maalatessaan kankaalla.” Tämä
mahdollisti täydellisen keskittymisen.

Hollannin kultakauden maalaukset, joita esimerkiksi Vermeerin ja Rembrantin työt
edustavat, ovat tunnettuja nimenomaan valon ja varjon huolellisesta käytöstä.
Toisin kuin aiemmissa suuntauksissa, jolloin nähtiin paljon raamattuaiheisia
kuvia, 1600-luvun hollantilaiset taiteilijat keskittyivät maanläheisempiin
aiheisiin, kuten maisemiin, muotokuviin ja asetelmien kuvaukseen. Maalausten
valtava määrä ei tiettävästi vaikuttanut laatuun, vaan työt olivat ainakin
teknisesti korkealla tasolla.

The Metropolitan Museum of Artin esittelyssä todetaan, että Vermeerin isän aikainen
kuolema ja tämän jättämät velat johtivat todennäköisesti siihen, että pojan täytyi
kouluttautua ilman esikuvaa, ajanjaksolle tyypillistä mestaria, ja tulemaan
toimeen omillaan. Hän kehittikin tyylin, jossa yhdisti vanhoja ja uusia
aineksia. Vermeerin mainitaan olleen kiinnostuneen camera obscurasta, valokuvakameran
esiasteesta, mutta sen merkitystä delftiläisen töille on MoMAn artikkelin mukaan
suuresti liioiteltu. Maalausten korkea taso kertoo ennen kaikkea tekijän
huolellisuudesta, pikkutarkkuudesta jossa jokainen yksityiskohta on mietitty.

Vermeer kuoli 43-vuotiaana, ilmeisesti
sydänkohtaukseen. Tämä johtui hänen vaimonsa Catharina Bolnesin mukaan sietämättömästä
stressistä, jonka jatkuva velkaantuminen ja pelko kadulle joutumisesta
aiheutti. Ranska ja Hollanti olivat sotineet vuodesta 1672, mikä johti
hollantilaisten taidemarkkinoiden ja maan talouden romahtamiseen. Tämä aiheutti
vaikeuksia kaikille maalareille, mutta erityisen kova isku se oli Vermeerin
kaltaisille juuri ja juuri toimeen tulleille miehille. Vermeerin vaimo, jonka
kanssa mies ei Tytön ja helmikorvakorun perusteella ollut lämpimissä väleissä,
puhui ristiriidasta, joka vallitsi Vermeerin varmaotteisen taiteen ja hänen huonon
elämänhallintansa välillä. Tämä on edelleen useimpien taiteilijoiden ongelma.

Vapaasta tiedosta

Nopea
teknologinen kehitys, Yhdysvaltojen hiljattain paljastunut laajamittainen
teleurkinta ja viime vuosina verkossa vauhtia keränneet vallankumoukset ovat
herättäneet tarpeellista keskustelua Internetin nykytilasta ja tulevaisuudesta.
Yhä useammat väittelevät siitä, tulisiko ihmiskunnan ehkä suurimman keksinnön käyttöä
rajoittaa, ja millä tavalla näiden mahdollisten rajoitusten tulisi ilmetä. Tulisiko länsimaiden
siirtyä Kiinan sensuroituun malliin, suostua viranomaisten salavalvottaviksi
vai valita jokin muu tie?

Tietovuotoverkkosivu WikiLeaksin perustaja Julian Assange ja Googlen
hallituksen puheenjohtaja Eric Schmidt kertovat omat näkemyksensä
tuoreissa kirjoissaan Cypherpunks:
Freedom and the Future of the Internet
ja The New Digital Age: Reshaping the Future of People, Nations and
Business
. Niitä ei ole suomennettu, mutta etenkin jälkimmäinen on niin
helppolukuinen, että sen voi olettaa olevan jonkin kotimaisen kustantajan käännöslistalla.

Pitkien nimien ei kannata antaa hämätä, sillä teokset sisältävät jämäkkää
yleistietoa monille vaikeasti käsitettävissä olevasta aiheesta. Ohessa väitetään
kaikenlaista. Assangen ja hänen ystäviensä keskusteluista koostuvan Cypherpunksin teesinä on, että kaiken
tiedon pitää olla vapaata. Schmidtin ja Yhdysvaltojen hallituksessa aiemmin työskennelleen
Jared Cohenin vastakkaisena näkemyksenä on, että tietoa pitää suodattaa järkevien
ihmisten toimista ja yhteiskunnalle hyödyllisellä tavalla.

Cypherpunksissa kannatetaan toisin
sanoen teknologista anarkismia, jossa kaikkien kukkien annetaan kukkia, The New Digital Agessa puolustetaan
amerikkalaista nykymallia. The New
Digital Agen
kirjoittajat hyökkäävät Cypherpunksin
tekijöitä vastaan väittämällä, että liika vapaus johtaa tiedon hyväksikäyttöön
ja tarpeettomaan vaaraan. Identiteettivarkaudet yleistyvät ja valtiosalaisuudet
lakkaavat olemasta salaisuuksia.

Argumentin voi kuitenkin kääntää päinvastaiseksi: mikä estää tämänhetkisen
laillisen teleurkinnan kohteeksi joutuneita lainkuuliaisia kansalaisia päätymästä
omaa etuaan ajattelevien henkilöiden, yritysten tai muiden tahojen hyväksikäytön
kohteeksi? Tieto lisää vaaraa ja nykyään suurin osa ihmisten informaatiosta on tallennettuna
verkossa.

Mielenkiintoista kyllä, Cypherpunksin ja
The New Digital Agen amerikkalaisia
painoksia mainostetaan vastakkaisia mielipiteitä omaavien henkilöiden toimesta. Ensimmäisen
takakannesta voi lukea lausuntoja muun muassa Oliver Stonelta ja Slavoj Žižekiltä, jälkimmäinen
luottaa Bill Clintonin ja Madeleine Albrightin kaltaisiin kapitalistisiin
auktoriteetteihin. Kirjojen ajatuksiin kannattaa niiden selvästä
puolueellisuudesta johtuen paneutua terveellä epäilyksellä.

Assange väittää The New York Timesin
mielipidekirjoituksessa, että The New
Digital Age
on ennen kaikkea julistusta, ”Googlen yritys asettaa itsensä
Amerikan geopoliittiseksi visionääriksi – siksi yhtiöksi, joka pystyy vastaamaan
kysymykseen ’Mihin suuntaan Amerikan tulisi mennä?’” Sama pätee Cypherpunksiinkin. Myös se, yhdistettynä
Assangen muuhun toimintaan, on pyrkimys nostaa täydellistä vapautumista rummuttavat
hakkerit jalustalle, antaa heille heidän ansaitsemaansa tunnustusta.

Cypherpunksin ja The New Digital Agen suurin ongelma on niiden
vaihtoehdottomuudessa. Molemmat väittävät haluavansa ainoastaan antaa lukijalle
ajattelemisen aihetta, mutta kummallakin tekijäryhmällä on selvästi oma lehmä
ojassa. Assange peräänkuuluttaa maailmanlaajuista teknologista vallankumousta,
Schmidt amerikkalaista kapitalismia. Kehityssuunnista kiinnostumaton lukija saa
kirjoista paljon hyödyllistä tietoa, mutta joutuu tekemään töitä ollakseen
joutumatta teoksissa esitettyjen näkemysten vaikuttamaksi.

Lincolnista

Amerikkalaisella suurohjaajalla
Steven Spielbergillä on hämmästyttävä kyky tehdä koskettavaa soopaa vakavista
aiheista. Hänen arvostetuin elokuvansa, vuoden 1993 Schindlerin lista,
onnistui kommentoimaan siirappisesti holokaustia. Joukkotuhosta selvinnyt ja
Nobelin kirjallisuuspalkinnon ajanjaksoa käsittelevillä teoksillaan saanut Imre Kertész on väittänyt Schindlerin listaa teennäiseksi,
koska se kärsii ”kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta ymmärtää orgaanista
yhteyttä vääristyneen elämänmuotomme ja holokaustin tapahtumisen mahdollisuuden
välillä.”

Spielberg valitsee toisin sanoen rohkeasti vaikeita aiheita, mutta on kyvytön
tai haluton käsittelemään niitä niiden vaatimalla raadollisella ja syvällisellä
tavalla. Ohjaaja on parhaimmillaan viihteellisten seikkailuelokuvien, kuten
Indiana Jonesien, tekijänä. Vakavaksi heittäytyessään hän osuu usein harhaan,
kuten Schindlerin lista ja vuoden 2012 Lincoln, hänen toinen päätyönsä,
osoittavat. Molemmat ovat keskivertoa parempia elokuvia, mutta kärsivät
spielbergmäisestä melodramaattisuudesta.

Suurella budjetilla tehty Lincoln käsittelee Yhdysvaltojen sisällissotaa ja
orjuuden lopettamiseen johtaneita ratkaisevia hetkiä. Elokuva pelastuu pitkälti
sen erinomaisen päänäyttelijän Daniel Day-Lewisin ansiosta. Parhaan miespääosan
Oscarin ansaitusti pokannut Day-Lewis ei voisi olla roolissaan vakuuttavampi, ja luonnenäyttelijä herättää Yhdysvaltojen 16. presidentin henkiin
hatunnoston ansaitsevalla tavalla. Lincolnissa on muitakin nimekkäitä
Hollywood-näyttelijöitä, kuten Sally Fields ja Tommy Lee Jones, mutta he jäävät hyvästä työstään huolimatta pääosanesittäjän varjoon.


Lincolnin
suurin vahvuus on sen lähestymistavassa. Käsikirjoitus on siirappisuudestaan
huolimatta onnistunut käsitellessään Abraham Lincolnin kamppailua demokratian ja
ihmisoikeuksien puolesta. Käsikirjoittaja Tony Kushner ja ohjaaja Spielberg
tuovat erinomaisesti esiin Lincolnin päättäväisyyden hänen runnoessaan läpi
orjuuden lopettamisen ja sisällissodan päättymisen samanaikaisesti. Presidentin
hyväntahtoisuus, yhdistettynä hänen jääräpäisyyteensä, oli pitkälti syynä
siihen, miksi riidat saatiin sovittua. Hyvin tehty pohjatyö merkitsi sitä, etteivät eteläisten ja pohjoisten
osavaltioiden erimielisyydet johtaneet uuteen sotaan Lincolnin kuoltua.


Lincoln
ansaitsee lisää kehuja kuvauksestaan ja valaistuksestaan. Taiteellinen
valon ja varjojen käyttö vähentää tositapahtumien idealisointiin perustuvan
elokuvan realistisuutta, mutta saa sen näyttämään kauniilta. Vastaavaa
asetelmallisuutta näkee oikeastaan vain maalaustaiteessa. Kuvaaja Janusz Kamiński
on ollut tekemässä jokaista Spielbergin elokuvaa Schindlerin listasta eteenpäin,
joten miesten yhteistyö on hedelmällistä.

Kamińskin kuvaus on lopulta niin henkeäsalpaavan
kaunista, että siihen alkaa kaipaamaan samanlaista rosoisuutta ja säröisyyttä kuin
Spielbergin vuoden 2005 elokuvassa München, joka yllätti siloittelemattomuudellaan.
Lincolnin viimeisen päälle sisustettu presidentin virka-asunto Valkoinen talo,
jossa jokainen esine on täsmällisesti oikealla paikallaan, luo vaikutelman lavastuksesta.
Siksi myös tuskallisiksi tarkoitetut kohtaukset, kuten presidentin ja hänen
vaimonsa kärsimykset heidän surressaan pienenä kuollutta poikaansa, jäävät hyvästä
näyttelystä huolimatta teennäisiksi.

Lincolniin pätee sama teesi kuin Spielbergin muihin elokuviin, eli siitä on mahdotonta pitää ja vaikea olla pitämättä. The New Yorkerissa uutuutta kuvataan rehelliseksi, The Daily Mailissa vääristellyksi. Näkökulma riippuu pitkälti katsojan poliittisesta kannasta. Spielberg nostaa Lincolnin jalustalle ja tekee presidentistä sankarin, mikä hän kieltämättä olikin. Epäonnistumiset jäävät Lincolnissa silti suurimmaksi osaksi käsittelemättä. Elokuvan mieltäylentävä loppu antaa väärän
vaikutelman, sillä todellisuudessa mustien oikeuksia poljettiin Yhdysvalloissa
vielä pitkään poliittisen kädenväännön takia.

Lincolnin yksinvaltaista
johtamistapaa ei sitäkään käsitellä tarpeeksi. Hänen kanssaan eri mieltä olleet
poliitikot näytetään elokuvassa vanhanaikaisina jäärinä, jotka ovat menettäneet
kosketuksensa todellisuuteen. Lincoln esiintyy useimmissa kohtauksissa
messiaanisessa valossa, mikä kasvattaa varmasti Yhdysvalloissa voimissaan
olevaa Lincoln-myyttiä. Jotkut nimittävät presidenttiä ”Jumalan mestariteokseksi” (”Masterpiece of Godiksi”), mikä on liioittelua, mutta tässä hengessä tehty Spielbergin elokuva on puutteistaan huolimatta katsomisen arvoinen.