Tunnustuskirjasta

Antti Nylén
tunnetaan poleemisena esseistinä, jonka lihansyönnin vastaiset ja uskontoa
puolustavat kirjoitukset ovat herättäneet tarpeellista, joskaan ei kovin tervettä
keskustelua. Yhdet ovat loukkaantuneet, toiset olleet kiihkeästi kirjoittajan puolella. Nylénin uusin teos, kristinuskon puolustuspuhe Tunnustuskirja, täyttää tekijän alussa asettaman tavoitteen, eli saa
lukijan ajattelemaan uskonnon asiaa. Se karkottanee tosin räväkkyydellään useimmat aiheen parista.
Suurin osa korkeampien voimien ympärillä käytävästä keskustelusta on yhdentekevää puhetta tai turhaa huutelua, jollaiseksi myös pitkä mielipidekirjoitus Tunnustuskirja paikoin osoittautuu. Kokoelman esseet ovat pääsääntöisesti hyvää, asiapitoista tekstiä. Nylén sortuu kuitenkin tämän tästä kirjoittamaan tavaramerkiksi muodostuneella tyylillään, joka vaihtelee itseinhosta itsevarmaan julistamiseen. Populaarikulttuurin kaltaisia vähemmän vakavia asioita käsitellessään Nylénin ilmaisu on lyömätöntä, mutta uskonnon tapauksessa lukijaa alkaa nopeasti ärsyttämään kirjoittajan tapa vetää
mutkat suoriksi.
Nylén ymmärtää Jeesuksen kapinalliseksi, auktoriteettien vastustajaksi ja
temppelin pöytien kaatajaksi, vaikka häntä on pyritty viime aikoina nostamaan esiin enemmänkin lempeänä hahmona. Tietysti hän on molempia. Ihmiset liittävät
Jeesukseen itselleen tärkeitä arvoja, mikä on hyväksyttävää ja luonnollista. Tunnustuskirjassa vaivaa silti Nylénin pyrkimys valjastaa Jeesus radikaalin
yksilöllisyyden sankarihahmoksi, oman tien kulkijaksi ja pyhimykseksi, joska
uskoi alituisista epäilyistään huolimatta olevansa oikeassa.
Tässä hengessä katoliseksi kääntynyt ja oikeassaolostaan vakuuttunut Nylén näkee
uskontokuntansa edustajat valtavana määränä radikaaleja yksilöinä, ei
muodottomana massana. Eräs hänen perusteluistaan katolilaisuudelleen on se, että kyseinen kirkkokunta on alkuperäinen ja suurin kristillisistä liikkeistä. Massassa on tietysti suurta potentiaalia. Näin hiljattain Italian jalkapalloliigan ottelun, jonka katsomot olivat täynnä omilla aivoillaan ajattelevia yksilöitä, joilla kaikilla oli omat kiinnostavat sisäiset elämänsä. Joukossa heidän yksilöllisyytensä kuitenkin hävisi.
Nylénissä ihailtavinta ja rasittavinta on hänen ehdottomuutensa; hänen kanssaan
on helppo olla eri mieltä, mutta perustelut pitäisi julkaista pitkässä
kirjassa. Tunnustuskirjassa Nylén myöntää, ettei vaivaudu vastaamaan lyhyissä keskusteluissa
esitettyihin provokatiivisiin heittoihin, koska niiden tekijät ovat idiootteja.
Samalla hän provosoi itse runsaasti. Nyléniä ei toisin sanoen voida syyttää
tyypillisestä suomalaisesta vetelyydestä (tai kokoomuslaisesta
positiivisuudesta), mutta ehdottomuudessaan hän on lähinnä rasittava.

Tunnustuskirjassa rakennetaan Vihan ja katkeruuden esseiden aloittamaa nyléniläistä
mytologiaa. Nylén kirjoittaa olevansa naispappeuden, abortin ja homojen
avioliiton kannalla, mistä syytä vanhoillisimmat katolilaiset haluaisivat
varmasti erottaa hänet kirkosta. Niin ei kuitenkaan tapahdu, esseistin mielestä
siksi ettei instituutiolla ole lopullista valtaa yksilöön. Nylén peräänkuuluttaa
katolisen kirkon (ja koko kristinuskon) perusteellista uudistamista. Muokkaamisella syntyisi voimakas uusi uskonto, joka pystyisi pysäyttämään Tunnustuskirjan tekijälle paholaisen työtä edustavan kapitalismin.
Tämänhetkinen uskontokeskustelu on mielipidekirjoittelua, joka ei Nylénin hartaankiihkeästä toiveesta huolimatta tule muuttamaan maailmaa paremmaksi paikaksi. Silti sitä on käytävä. Uskonnolla on vuosituhantiset perinteet, eikä sitä pystytä lakaisemaan maton alle vaikenijoiden toimesta. Tunnustuskirja tarjoaa tarpeellista ajattelemisen aihetta. Sen elämäkerralliset esseet ovat haukotuttavia ja raivostuttavia, mutta vimma kantaa niiden sisältämät ajatukset pitkälle.

Jukeboksista

Pieni LURRA Editions
-kustantamo tekee kulttuurityötä julkaisemalla muun muassa Thomas Bernhardin elämäkertaa
ja Peter Handken tuotantoa suomeksi. Itävaltalaiskirjailija Handken pienoisromaani tai
pitkä novelli Jukeboksista (2005) on minulle tärkeitä kirjoja. Matkaamisesta kertova teksti kulkee usein mukanani ollessani ulkomailla, kuten nyt kirjoittaessani pyhimys Franciscus Assisilaisen kotiseudulla keskellä vehreää Italiaa.


Jukeboksista
-kirjaa markkinoidaan yleensä kirjoittamista käsittelevänä pitkänä
esseenä, vaikka kyse on enimmäkseen lyhyestä proosasta. Markkinointimiehiä (ja mahdollisesti myös tekijää itseään) sekoittanee se, että Jukeboksista yhdistää saumattomasti eri lajityyppejä,
kuten matkakirjallisuutta, proosaa ja esseetä. Handke on monien tyylien taitaja.


Jukeboksista
on selvästi fiktiota, mutta siinä on omaelämäkerrallisia
elementtejä. Teoksen päähahmo on kirjailija, joka suunnittelee kirjoittavansa jukebokseista.
Projektin aloittamista vältellessään hän harhailee 1980-luvun lopun pohjoisessa Espanjassa. Otto Lappalainen kirjoittaa Kiiltomadossa: ”Jukeboksista sisältää yhdellä
tasollaan esseen jukeboksin historiasta ja kulttuurisesta merkityksestä sekä
sen yhtymäkohdista teoksen päähenkilön elämään. Samalla se on pienoisromaani
kirjailijan työn siitä vaiheesta, jossa teos on hahmottumassa mielessä mutta
sen paperille saattamista on lykättävä mahdollisimman otollisiin olosuhteisiin –
mikä samalla on tekosyy olla aloittamatta varsinainen kirjoitustyö. Jukeboksista
on myös hyvin keskittynyt kuvaus matkasta sekä fyysisenä siirtymisenä että
henkisenä irtiottona tutusta tuntemattomaan.”

Jukeboksista on romaani kirjoittamisen
vaikeudesta, mutta sen voi nähdä myös kertovan muuttuvasta maailmasta (sen
tapahtuma-aika on Espanjan lopullisen demokratisoitumisen ja kylmän sodan lopun
aikaa) tai olevan kaunis tunnelmapala (sen kertoja analysoi vierasta ympäristöä
kirjailijamaisen kauniilla ja tarkalla tavalla). Romaani on täynnä tällaisia
monimerkityksellisiä kohtia: ”Seuraavana päivänä – sää pysyi sateisena, ja
lehtien mukaan Soria oli jälleen kerran Espanjan kylmin maakunta – hän lähti jäähyväiskävelylle
kaupungin halki. Ilman että oli suunnitellut sitä etukäteen, hän näki yhtäkkiä
edessään Santo Domingon julkisivun, jonka mitat ja vaaleat, usein pyöreiksi
puhaltuneet hiekkakivet kertoivat heti rakennuksen iän. Miten häntä säväyttivätkään
romaanistyyliset rakennukset, tekivät sen niin vaikuttavasti, että hän tunsi välittömästi
niiden suhteet olemuksessaan, hartioissaan, kupeissaan, jalkapohjissaan, ikään
kuin kyseessä olisi ollut hänen varsinainen, kätketty ruumiinsa.” (s. 33–34)


Jukeboksista
ei sisällä selkeää, helposti seurattavaa juonta, minkä takia
lyhyys on sille eduksi. Teksti on tyylikästä, mutta yhtään pidempään sitä ei välttämättä
jaksaisi lukea. Kiiltomadossa todetaan: ”Jukeboksista on Handken kaiken
proosan tavoin tekstiä, jossa maailman havainnoimisella on tärkeä sija. Se on
aktiivista toimintaa, työtä, johon nähden kirjoittaminen on jopa toisarvoista.
Tekstissä on tärkeää myös ajattelun kuvaaminen. Havainnot ja niiden tulkinta
ovat olennainen osa fiktiivisen henkilön elämää. Näin syntyy proosaa, joka ei
tarvitse varsinaista juonta ollakseen kiinnostavaa ja koskettavaa.”

Teoksen päähenkilö kärsii ja nauttii juurettomuudestaan. Hän kaipaa lapsuutensa
kieltä saksaa, mutta ei pidä sitä enää kovin kiinnostavana. Huomioimisen arvoisia
ovat hänen ajatuksensa siitä, että tietyt kirjat tarvitsevat tiettyä
kirjoitusympäristöä, tässä tapauksessa huonon sään takia melankolisena näyttäytyvää
Espanjaa: ”Tuulen mukana pois leijuvat lastukierukat sekoittuivat tuhkahöytyviin,
jotka olivat peräisin jostakin nuotiosta; alhaalla talon edessä, keittiön oven
luona, josta saattoi astella suoraan ohdake-, jätesora- ja sammalkentälle,
puhdisti joku oppipoika käsivarren pituisella veitsellä melkoista joukkoa vieläkin
pitempiä kaloja, niin että ilmassa lenteli ja välähteli vaaleanhohtoisia
suomuja.” (s. 57)

Handke sijoittaa romaaninsa Baskimaahan, mitä voi pitää poliittisena
kommenttina. Omaleimaisen kulttuurin omaavat pohjoisessa asuvat baskit ovat pitkään halunneet
itsenäistyä Espanjasta, mutta epäonnistuminen on saanut monet heistä vajoamaan
apatiaan. Jukeboksista on täten myös kuvaus baskien luovuttamisen
romanttisesta laadusta, siitä miltä ihmisestä tuntuu kun hänellä ei ole
kotimaata ja juuria.

Handke on joutunut epäsuosioon poliittisten mielipiteittensä
takia. Häneltä on muun muassa evätty Heinrich Heine -palkinnon ehdokkuus sen takia, että hän on julkisesti puolustanut Jugoslavian
valtiota ja erityisesti sen monien mielestä kaikkein ryvettyneintä entistä osaa
Serbiaa. Kärkevät poliittiset kannanotot eivät kuitenkaan juuri esiinny hänen
suomennetuissa romaaneissaan, vaikka Jugoslavia mainitaankin ohimennen
positiivisesti Jukeboksista-kirjan sivuilla. Handken kirjalliset ansiot ovat kiistattomat, minkä meillä lähes tuntemattomaksi jäänyt
Jukeboksista osoittaa.

Matkasta

PlayStationin
verkkokaupassa myytävä Journey on yksi uudentyyppisistä runollisista
videopeleistä. Sen tekijä, kalifornialainen Thatgamecompany, mainostaa
tuotteensa edustavan keksimäänsä zen-lajityyppiä. Siinä missä sen tyylillisissä
edeltäjissä, saman valmistajan Flow’ssa ja Flowerissa, nähtiin lähinnä upeaa
grafiikkaa, Journeyssä myös sisältöön on panostettu. Tuloksena on kiintoisa,
mielipiteitä jakava julkaisu.
Palkintopöydät putsannutta Journeyta ja sen hengenheimolaisia on kuvailtu
runollisiksi, vaikka runous ei tietenkään ole pelkkää zeniä. Peleissä on silti
lyyrisiä elementtejä. Flow’n, Flowerin ja Journeyn parissa on tarkoitus
rauhoittua, maistella ääniä ja grafiikkaa. Pelialueilla kohdataan muutamia vihollisia,
mutta vastuksista ei ole todellista vaaraa kuin muutamassa lyhyessä kohdassa.
Pelaajan annetaan keskittyä katsomaan ja kuuntelemaan maailmaa.
Runollinen Journey on sikäli, ettei siinä ole proosallista juonta, kuten
peleissä yleensä. Sen mielensisäisen matkan läpäisee täydellisen haasteettomuuden
takia muutamassa tunnissa, mutta toisaalta kokemus maksaa vain osan tavallisen
pelin hinnasta. Autiomaahan ja jäätikölle sijoittuvan seikkailun pariin on myös
helppo palata, koska kyseessä on meditatiivinen, toistoon taipuva kokemus. Unenomaista
aluetta tutkiessa irtautuu eskapistisella tavalla arjesta.

Journeyn ohjaaja Jenova Chen kommentoi, että tekijöiden lähtökohtana oli tehdä
tyypillisestä tappamisen kautta tapahtuvasta etenemisestä poikkeava peli. Rakenne
otettiin mytologiatutkija Joseph Campbellilta, joka kehitteli tuotannossaan
ajatusta sankarin synnystä. Matka synnyttää Campbellin mukaan sankarin
ja prosessi tapahtuu usein vain vertauskuvallisella tasolla. Journey soveltaa teoriaa kekseliäällä tavalla.
Chenin ja hänen tiiminsä valmistama peli on minimalistinen. Se on ohjaajan mukaan inspiroitunut japanilaisesta puutarhasta, jossa ylimääräinen on karsittu. Journeyssä voi tästä syystä tavata muita pelaajia, mutta sanallinen
kommunikaatio ei ole mahdollista. Keskustelut käydään nuoteilla. Oikeissa
kohdissa käytetty musiikki muuttuu kankaanpaloiksi, joiden avulla
pelaaja voi esimerkiksi ylittää rotkon tai kiivetä jyrkkää rinnettä.
Edgen arvostelussa todetaan, että Journey hyötyy audiovisuaalisesta
toteutuksestaan mutta kärsii sisällön puutteesta. Kokonaisuus venyttää
kriitikon mukaan videopelin käsitettä siinä määrin, että kyse alkaa olla
jostakin muusta muodosta. Hahmon tehtävänä on edetä horisontissa häämöttävälle
vuorelle, mutta peleille tyypillisiä elementtejä, kuten hitaasti nousevaa vaikeusastetta,
ei Journeyssä ole. Nimettömällä päähenkilöllä ei ole käsiä ja karu maasto on muutamia
rakennelmia lukuun ottamatta yksityiskohdaton.
Mikä tekee Journeysta kiinnostavan? Edgen kirjoittajan mielestä pelin
tarjoama kokemus on voimakkaimmillaan ensimmäisellä läpäisykerralla, jolloin vähitellen
paljastuva maailma on ihmeellinen ja uusi. Seuraavilla kerroilla viehätys vähenee.
Jotkut voivat arvostelijan mukaan pitää sisällöttömyyttä luotaantyöntävänä,
mutta ”niille, jotka pelaavat pelejä tutkiakseen outoja maita, nähdäkseen kauniita
näkyjä ja uppoutuakseen – vaikkakin vain hetkeksi – uuteen maailmaan, Journey
on täydellinen.” Sen ihmeellinen maailma auttaa pelaajaa löytämään sisäisen
lapsensa.
Thatgamecompany ottaa tuotteillaan kantaa keskusteluun siitä pitäisi videopelit hyväksyä taiteeksi. Flow, Flower ja Journey eivät ole yksinomaan viihdykkeitä,
vaikka pelaajan halutaankin viihtyvän niiden parissa. Ne ovat audiovisuaalisia
elämyksiä, jotka haluavat herättää pelaajissa runojen lukijoille tuttuja
vaikeasti selitettävissä olevia tunteita. Journey on Thatgamecompanyn paras julkaisu.
Se ei ole pelkkä teknologiademo, vaan kokonaan oma lajityyppinsä. Journey valaa onnistumisellaan uskoa siihen, etteivät pelitalot tuota liukuhihnalta pelkästään jonninjoutavia
sota- ja urheilupelejä.