Milan Kundera: Esirippu

Revitty esirippu
Milan Kundera: Esirippu
Siltala 2013, 151
s.
Suomentanut Ville Keynäs
Pitkän uran tehnyt Milan Kundera (s. 1929) lukeutuu tunnetuimpiin tšekkiläisiin kirjailijoihin. Hänen romaanejaan, kuten pääteosta Olemisen sietämätön keveys, on käännetty
laajasti muille kielille. Nobel-ehdokkaana useasti ollutta Kunderaa
karsastetaan kuitenkin synnyinmaassaan, koska hän muutti sieltä Neuvostoliiton
valloituksen jälkeen ja on asunut vuosikymmeniä Ranskassa. Monet hänen kirjansa
kertovatkin muuttuneesta identiteetistä.

Kundera käsitteli ensimmäisessä
romaanissaan Pila satiirisesti
totalitarismia. Hädin tuskin piilotetusta kritiikistä suuttuneet
neuvostoliittolaiset kielsivät Kunderan teosten levittämisen Tšekissä aina maan
vuonna 1989 tapahtuneeseen vapautumiseen asti, mutta panna ei estänyt tekijän mainetta
leviämästä. Häntä pidettiin tosin petturina Ranskaan muuttonsa takia. Myöhemmissä
romaaneissaan, kuten Kuolemattomuudessa ja Kiireettömyydessä, kirjailija
lisäsi huumorin rinnalle filosofista pohdintaa.

Kunderan esseetuotanto on vähemmän
tunnettu. Mielenkiintoista kyllä, siinä missä suurin osa hänen romaaneistaan on
kirjoitettu tšekiksi, esseet on tehty ranskaksi. Myös nyt suomennetun Esiripun alkuteos on julkaistu Kunderan
toisella kielellä. Kirjan on suomentanut Ville Keynäs, muun muassa Michel
Houellebecqiä kääntänyt ranskalaisen kirjallisuuden asiantuntija. Esirippua on ilo lukea. Kääntäjä häivyttää
itsensä taustalle ja antaa Kunderan puhua omalla äänellään, mikä kertoo
useimmiten onnistuneesta suomennoksesta.

Kirja koostuu seitsemästä
lyhyisiin osiin jaetusta esseestä. Teksteissä pohditaan romaanin olemusta, sitä
mikä tekee romaanista keskeisen taiteessa. Kirjoitusten ytimessä on ajatus
esiripusta, esitulkitusta maailmasta, jonka hyvän kirjailijan on revittävä
alas. Kunderan mukaan ensimmäinen repimisessä onnistunut taiteilija oli
espanjalainen Miguel de Cervantes (1547–1616), Don Quijoten tekijä. Hän vaikutti länsimaisen kirjallisuuden
kehitykseen merkittävällä tavalla. Kursivointeja tärkeät kohdat osoittaakseen usein
käyttävä Kundera kirjoittaa: ”Repäistessään esitulkinnan esiripun Cervantes lähetti
uuden taidemuodon matkaan: hänen tuhoava eleensä heijastuu ja jatkuu jokaisessa
romaanissa, joka ansaitsee romaanin nimityksen; se on romaanitaiteen tunnusmerkki.” (s. 83)

Luova tuhoaminen takaa
Kunderan mukaan jatkumon. Romaanitaide on pitkä ketju, johon osallistuvan on ymmärrettävä
perinteen merkitys. ”Kapinalliset, kaiken ja kaikkien vastustajat” saavat esseistiltä
tylyn tuomion, koska ”he kapinoivat ainoastaan sitä vastaan, mikä on tulkittua
(esitulkittua) ja siksi kapinoimisen arvoista.” (s. 83) Todelliset uudistajat,
kuten poukkoilevan Tristram Shandy – elämä
ja mielipiteet
 -romaanin tehnyt Laurence Sterne (1713–1768),
ymmärsivät perinteen tärkeyden. Klassiseen, luonnollisesti kehittyvään
tarinnankerrontaan mieltyneen Kunderan on toisin sanoen vaikea nähdä välittävän
kokeellisesta proosasta, kuten Jaakko Yli-Juonikkaan (s. 1976) nerokkaasta teoksesta
Neuromaani.

Kundera vieroksuu Esiripussa ilmenevästä
konservatiivisuudestaan huolimatta eniten kopiointia. Elämään jäävien romaanien
tulee hänen mukaansa kertoa jotakin uutta omasta ajastaan. Entistä toistavat
romaanit häviävät nopeasti. Kaavoihin kangistunutta kirjallisuutta rakastavat
palauttavat esseistin mieleen pysähtyneisyydestä kärsineen ja sosialistista
realismia taiteelta vaatineen Neuvostoliiton. Kundera näkee vanhan ja uuden kekseliään
yhdistämisen taisteluna merkityksellisen taiteen puolesta.

Esiripun tekijän maahanmuuttajatausta tulee mielenkiintoisella
tavalla esiin hänen puhuessaan maailmankirjallisuudesta. Tšekin kaltaisten
pienien kielien vaikutusmahdollisuudet ovat hänen nähdäkseen mitättömät saksan
kaltaisiin suuriin kieliin verrattuna. Kundera nostaa esimerkiksi Prahassa
syntyneen Franz Kafkan (1883–1944), jota pidetään tšekkiläisenä kirjailijana, vaikka
hän kirjoitti saksaksi. Saksan käyttäminen teki Kafkab tunnetuksi, mutta tšekkiläiset
ovat nurkkakuntaisuuttaan myöhemmin yrittäneet omia hänet.

Kundera itse nousi kirjalliselle
kartalle muutettuaan Ranskaan ja ryhdyttyään suurempaan kieleen vaihtaessaan maailmankirjailijaksi.
Hän ei menettänyt identiteettiään, vaan antoi sen muuttua toiseksi. Esiripun lopussa rummutetaan yksilöllisyyden
puolesta: ”Kuvittelen ahdistuksen vallassa päivää, jolloin taide lakkaa etsimästä
ennen sanomatonta ja palaa kuuliaisena yhteisöllisen elämän palvelukseen, joka
vaatii sitä tekemään kertaamisesta kaunista ja auttamaan yksilöä sulautumaan
rauhan ja riemun vallassa olemisen yhdenmukaisuuteen.” (s. 151)

Romaanin teoria ei ole tietenkään kiveen hakattu, mutta punaista lankaa lajityypin historiasta etsivä Esirippu on silti kiinnostava katsaus terävän
tšekkiläis-ranskalaisen kirjailijan ajatusmaailmaan. Kundera kertoo kirjan
alussa muusikkona toimineesta isästään. Myös poika on opiskellut musiikin
teoriaa, minkä huomaa hänen esseittensä ja romaaniensa tarkkaan mietitystä rakenteesta.
Kundera peräänkuuluttaa Esiripussa tyypilliseen
tapaansa täsmällistä ajattelua ja musikaalisia lauseita. Toisaalta hän ymmärtää
muistuttaa taiteen olevan jokeltelua, lapsen ihmettelyä elämän edessä.


Julkaisematon arvostelu vuodelta 2013.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Jalkapallosta ja videopeleistä

Pidän jalkapallosta ja
videopeleistä. Tällaisen tunnustuksen tekeminen on tosin älykkäältä ihmiseltä typerää,
koska kyseiset viihteen muodot ovat älykköjen halveksimia, ja niistä on siksi hyvä vaieta. Silti ne
kiinnostavat satoja miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa. Jalkapallosta ja
videopeleistä on tullut nykyisen elämänmenon tunnusmerkkejä: ne ovat massojen
viihdykettä, joita omilla aivoillaan ajattelevat kaikin keinoin välttävät. 

Tom Bissell kiteyttää ongelman muutaman vuoden takaisessa esseekokoelmassaan Extra Lives: Why Video Games
Matter
: ”Martin Amis, hyvän teoksen varhaisista videopeleistä tehnyt
kirjailija, sanoi kerran jalkapallofanina olemisen ongelmastaan: ’Teräväpäiset
jalkapallon ystävät ovat vaikeuksien ympäröimä ryhmä, joita yhtä lailla teräväpäiset
ja jalkapallon ystävät inhoavat.’” Bissell kommentoi, että hänen videopelien
merkitystä käsittelevät esseensä saavat osakseen samanlaisia
inhoa kuin mitä Amis joutui kokemaan.

Amisin ja Bissellin kaltaisten kirjoittajien ongelma on ilmeinen. He tuppaavat
kirjoittamaan jalkapallosta ja videopeleistä tavalla, joka tuntuu älyköistä keinotekoiselta
ja saa suuren yleisön raapimaan päätään. He kirjoittavat toisin sanoen vain itselleen etsiessään viihteestä merkitystä, jota
siinä ei ole. Niinpä kirjailijat nostavat jalkapallon metafyysisen toiminnan ja videopelit aliarvostetun taiteen asemaan.
Tämä tapahtuu siitä huolimatta, että kumpikin viihdyke on läpikotaisin
kaupallistunutta, eivätkä myyntimiehet tunnetusti vierasta mitään niin paljon
kuin vaikeaa taidetta.

Jalkapalloa pelataan kaikkialla maailmassa. Sen suosio perustuu yksinkertaisten
sääntöjen lisäksi vuosikymmenten saatossa monimutkaisia muotoja saaneisiin
taktiikoihin, jotka tekevät jokaisesta ottelusta erilaisen. Radio ja
televisio ovat auttaneet lajia leviämään. Jalkapalloilijat
ovat viestimien ansiosta rock-tähtiin verrattavissa olevia julkimoita, joiden
sanomisia seuratataan tarkasti. Samalla kassakoneet kilisevät. Kentän tapahtumat ovat leikki, johon suurin osa ihmisistä tuntee vetoa. Jalkapallo on massaviihteen kuningas.


Helsingin Sanomien
uutispäällikkö Jussi Pullinen väitti puolestaan maaliskuun pääkirjoituksessaan, että videopelit ovat syrjäyttämässä kirjallisuuden nuorten
maailmankuvan tärkeimpänä rakentajana. Ongelma on siinä, että suurin osa
peleistä on maailmankuvaltaan niin typeriä, että pelkästään niistä ammentavista
nuorista tulee helposti yksisilmäisiä hölmöjä. Esimerkiksi monet amerikkalaisvalmisteiset
sotapelit ovat huonosti naamioitua propagandaa, jonka tarkoitus on saada käyttäjät
sympaattisemmiksi Yhdysvaltojen sotaponnistuksille.

Pelit kehittävät ongelmanratkaisua, sorminäppäryyttä ja kielitaitoa, mutta eivät juuri kriittistä ajattelua. Pullinen huomauttaa kuitenkin
formaatin valtavasta suosiosta ja ihmettelee miksi sitä ei ole otettu mukaan kulttuurilliseen
keskusteluun. Bissell nostaa Extra Livesissa esiin lukuisia taiteen aseman
ansaitsevia videopelejä, kuten BioShockin ja Braidin, mutta myöntää samalla, ettei leijonanosasta niistä ole
kuin ajanvietteeksi. Kertakäyttöisyys on suurin syy siihen, miksi videopelit
eivät ole esilläolostaan huolimatta päässeet vakavan keskustelun aiheeksi. 

Tilanne on alan kaupallisuuden takia tuskin muuttumassa, joten pelaamisen
liittyy aikuisilla jatkossakin turhaa häpeää. Samalla Amisin ja Bissellin kaltaiset kirjailijat pyrkivät perustelemaan kiinnostuksensa viihteeseen, mutta päätyvät lähinnä säälimään itseään. Yliälyllistäminen saa heidät kiertämään ympyrää. Ruumiinkulttuuri ja teknologia ovat silti asioita, joissa ihminen menee koko ajan eteenpäin. Niinpä niiden ystävät tietävät olevansa kehityksen etujoukoissa.

Predatorista

Helsingin
elokuva-arkistossa hiljattain esitetyn Predatorin (1987) näytöksessä oli
riehakas tunnelma. Sen aikana taputettiin ja huudettiin tavalla, joka on
kyseisessä hiljaisen asiantuntevassa teatterissa vierasta. Ensimmäiset
raivokkaat aplodit kuultiin jo, kun Predatorin lihaksikkaan päätähden Arnold
Schwarzeneggerin nimi ilmestyi ruutuun, ja myöhemmin naurettiin muun muassa Itävallasta
maailmalle lähteneen Schwarzeneggerin huonolle englannille ja kehnoille vitseille.

Predator yhdistää mielenkiintoisella tavalla taide- ja camp-elokuvien estetiikkaa. Arkiston verkkosivuilla todetaan: ”Predatorissa on aineksia, jotka harvoin yhdistyvät toisiinsa: siinä
on sekä klassinen sankaritarina että kauhuelokuvan hirviötarina kuten
pohjoismaisissa myyteissä, joissa sankarit kohtaavat yliluonnollisia olentoja. (…) Predator on James
Cameronin Aliensin tapaan selvä
Vietnam-allegoria. Ja Walter Hillin Southern
Comfortin
tavoin näky on harmaa, kostea ja abstrakti.”
Predatorissa sekalainen joukko erikoisjoukkojen sotilaita lähetetään viidakkoon
suorittamaan salaista tehtävää. Kapuloita rattaisiin heittää puustoon sattumalta päätynyt murhanhimoinen ulkoavaruuden
olento, joka pitää itseään metsästäjänä. Yksi kerrallaan joukon jäseniä tappava
muukalainen edustaa häiveteknologiaan ja muihin futuristisiin vempaimiin
turvautuvaa äärimmäistä toista, jonka vasta kaikki toverinsa, aseensa ja jopa
paitansa menettänyt lihaskimppu Alan “Dutch” Schaefer (Schwarzenegger) pystyy tappamaan.
Toisin kuin useimmissa muissa samalla vuosikymmenellä tehdyissä amerikkalaisissa
toimintaelokuvissa, joilla on vain huumoriarvoa, Predatorilla on myös
taiteellisia ansioita. Miljöönä toimiva Latinalaisen Amerikan viidakko on upean
näköinen. Se on unenomaisen ahdistava tavalla joka tuo mieleen painajaisen, samanlaisen minkä amerikkalaiset kohtasivat Vietnamissa 1960- ja 1970-luvuilla. Rehevä kasvillisuus tarjoaa ihmisten metsästäjälle runsaasti sopivia piilopaikkoja.
Uneen viittaa myös elokuvan raavaiden sotilaiden riittämätön varustus.
Heillä ei ole viidakkoon mennessään ollenkaan ruokaa ja vain vähän juotavaa. Schaeferilla on sen sijaan paksuja sikareita ja toisella hahmolla purutupakkaa.
Miehet raahaavat tiheän kasvillisuuden sekaan myös yhden epäloogisimmista mahdollisista
aseista, valtavan kannettavan kanuunan. Siitä ei lopulta ole juuri muuta hyötyä
kuin viidakon pistäminen sileäksi eräässä elokuvan muistettavimmista
kohtauksista, jossa sotilaat unohtavat koulutuksensa ja tuhlaavat suurimman osan ammuksistaan tuhoamalla luontoa.

Predator ei kumma kyllä kärsi lainkaan Schwarzeneggerin ja muiden puisevasta näyttelystä,
eikä tasaisin väliajoin viljellyistä puujalkavitseistä. Ne päinvastoin piristävät
kokonaisuutta. Katsoja joutuu nimihahmon edesottamuksien lisäksi jännittämään
CIA-mies George Dillonin (Carl Weathers) vehkeilyjä, jotka tekevät
selviytymistaistelusta hyvin vaikean. Arkiston sivuilla kerrotaan: ”Elokuvan
edetessä sen pessimismi amerikkalaisten sotavoimien kykyjä kohtaan kasvaa.
Lannistavaa ennuskuvaa kuudesta nyljetystä vihreästä baretista, jotka on
ripustettu puihin, seuraa tyrmäävä osoitus omien tuliaseiden avuttomuudesta
muukalaista vastaan. Vasta hylätessään mutkikkaat aseensa ja muuttuessaan
alkukantaiseksi sissisoturiksi Dutch pystyy nujertamaan muukalaisen.”
Muun muassa ensimmäisen Die Hardin ohjanneen John McTiernanin hirviöelokuva
onnistuu vaikeassa tehtävässä, eli tavoittamaan kahden ääripään yleisöt.
Se kiinnostaa sekä taide-elokuvien että camp-viihteen faneja. Lopputulos näkyi lippuluukuilla: Predator maksoi 15 miljoonaa dollaria ja tuotti lähes sata miljoonaa. Jos elokuva julkaistaisiin nyt, voitot olisivat parempien levitysmahdollisuuksien takia moninkertaiset.
Hauskaa kyllä, lähes
Schwarzeneggerin veroisen toimintaviihteen osaajan Jean-Claude Van Dammen piti
alun perin näytellä Predatorin muukalaista, mutta belgialainen vetäytyi projektista
hirviöpuvun kankeuteen vedoten. Puvun sulavoittamisen ja rahavaikeuksien selättämisen jälkeen Predatoriksi
pestattiin tuntematon Kevin Peter Hall. Hall näytteli samaista avaruusoliota kaupunkimaisemiin
siirretyssä surkeassa Predator 2:ssa. Stephen Hopkisin ohjaama ja Danny
Gloverin tähdittämä vesitetty jatko-osa korosti ensimmäisen osan laatua. Nimihirviö on viime vuosikymmeninä seikkaillut valkokankaalla useissa vaihtelevan tasoisissa
elokuvissa, mutta yksikään niistä ei ole onnistunut toistamaan alkuperäistä
menestystä. Olio olisi ollut syytä kuopata ensimmäisen Predatorin lopun valtavan ydinräjähdyksen jälkeen.