Pekka Himasesta ja paremmasta Suomesta

Pitkiä artikkeleita maksusta
kauppaava Long Play -palvelu näyttää sittenkin ottavan tulta alleen. Sen
ensimmäinen jalkapallokorruptiota käsitellyt reportaasi ei herättänyt
ansaitsemaansa huomiota, mutta toinen tutkija Pekka Himasta koskeva artikkeli
on herättänyt ainakin muualla mediassa suurta kiinnostusta. Pääsyyllinen
huomioon on Helsingin Sanomat, joka on rummuttanut näyttävästi Long Playn viimeisimpiä paljastuksia. Sitoutumattoman lehdistön on helpompi kirjoittaa
ensimmäisenä vaikeista asioita, minkä jälkeen yksityinen media voi halutessaan
tarttua niihin.

Keskustelua herättäneessä ”Himasen etiikka” -artikkelissa Pekka
Himasta kutsutaan muun muassa filosofiksi, tutkijaksi ja
tulevaisuuskonsultiksi. Himanen esittelee itsensä verkkosivuillaan
professoriksi, joka opettaa lukuisissa Suomen ja muun maailman
huippuyliopistoissa, vaikka hänellä ei 20-vuotiaana tehtyä tohtoriväittelyä lukuun ottamatta ole professoriuden saralta mainittavia näyttöjä. Hänen
todellinen toimenkuvansa on epämääräinen. Lähimmäksi totuutta päästään
nimittämällä häntä pitkiä mielipidekirjoituksia julkaisevaksi
mieheksi, joka on saanut ansaitsematonta huomiota. Himanen tullaan muistamaan järjestelmää hyväkseen käyttäneenä helppoheikkinä, jollaisia tulee julkisuuteen aina yhteiskunnan ollessa retuperällä.


Long Playn
mukaan Himasen suurin taito on kyky verkostoitua. Hän tuntee
pahimman grillauksen kohteeksi hiljattaisen rahoituskeskustelun tiimoilta joutuneen pääministeri Jyrki Kataisen, toisen
julkimofilosofin Esa Saarisen ja koko joukon muita suomalaisia
merkkihenkilöitä. Kyseessä on klassinen hyvä veli -verkosto, jonka jäsenet
pitävät toisistaan huolta julkisen rahoituksen sumuverhon turvin. Himasen suosioon nostanut teesi, jonka
mukaan positiivisessa Suomessa kaikkien tulisi pystyä
elämään kunnollista elämää, ei ole omaperäinen tai kekseliäs, mutta sen on
helppo nähdä herättävän innostusta etenkin Yhdysvalloista käytösmallinsa
ottaneiden dynaamisten kokoomuspoliitikkojen parissa.

Mistä koko tämänhetkisessä vyyhdissä on kysymys? Himasen ja hänen ulkomaisten
tutkijakumppaneittensa kestävän kehityksen tutkimusta on rahoitettu Suomen
valtion rahoilla. Tuloksena on syntynyt luonnosmainen Sininen kirja, jonka voi halutessaan lukea ilmaiseksi verkossa. Helsingin Sanomat kirjoittaa: ”Kirja on osa
Sitran, Tekesin ja Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta, jonka
hintalappu on 700 000 euroa. Myös Himasen oma Sofos-yhtiö
on investoinut tutkimukseen hankesuunnitelman perusteella 100 000
euroa.” Keskustelua on aiheuttanut erityisesti se, ettei hanketta
kilpailutettu. Se runnottiin läpi sellaisenaan ja melko kalliilla hintalapulla.

Pääpiruna häärii langoista taustalla vedellyt Katainen, joka on kuitenkin kieltänyt haastatteluissa olleensa missään tekemisissä rahoituksen
järjestämisen kanssa. Totuus on ”Himasen etiikka” -artikkelin mukaan toinen. Reportaasissa todetaan Kataisen hallituksen tavoitteena olevan ”parempi Suomi, joka on kaikkien yhteinen projekti.” Mitä sanahelinä tarkoittaa, siitä ei ole tietoa. Edelleen ”Himasen mielestä vanha hyvinvointivaltio on ollut
lähinnä ’pahoinvoinninvähentämisvaltio’, joka on keskittynyt kurjuuden
kitkemiseen. Pitäisi pyrkiä todelliseen hyvinvointiin.” Tarkemmin puolueet ja Himanen eivät osaa asiaa selittää. Maailman paremmaksi paikaksi muuttavan oikean hyvinvoinnin luonteen selvittämiseksi tehdyssä Sinisessä kirjassakin keskitytään sisällöttömiin lauseisiin.

Valtio, yliopistot ja yritykset lähestyvät nykyään jatkuvasti toisiaan. Veljeily lisää
mahdollisuuksia korruptioon. Politiikan vallannut tuloskeskeisyys johtaa
valitettavasti lähinnä vain selvitysten kaltaisten byrokratisten toimien
lisääntymiseen ja sitä kautta huonommin toimivaan yhteiskuntaan. Pekka Himanen
huomauttaa Long Playn haastattelussa asianmukaisesti, että häntä kohtaan suunnattu
kritiikki on ollut liioiteltua. Todellisen huomion tulisi
suuntautua tutkimusrahat antaneisiin tahoihin, eli Suomen Akatemiaan, Suomen
itsenäisyyden juhlarahasto Sitraan ja Teknologian ja innovaatioiden
kehittämiskeskus Tekesiin, kuten nyt on onneksi tapahtumassa. Vain asiat juurta
jaksaen selvittämällä voimme estää ongelmia toistumasta
tulevaisuudessa.

Hannu Oittinen: Assamallan asemalla

(Arvostelu julkaistu viro.nytin numerossa 1/2013)
Hannun haikuja Virosta
Hannu
Oittinen: Assamallan asemalla, runoja, Näö Kirik 2012, 72 s.

Vironhaiku poikkeaa perinteisestä japanilaisesta haikusta niin, että siinä on
4+6+4 tavua tutuksi käyneen 5+7+5:n sijaan. Syynä määränvaihtoon on lyhyemmän
mitan parempi soveltuminen etelänaapurimme kieleen. Vironhaiku eroaa
eteerisemmästä esikuvastaan mitan lisäksi sisällöltään, sillä se kuvaa
lakonisesti virolaista elämää. Kyseessä on muodollinen ja sisällöllinen
kokeilu. Sen ansiosta syntyy mielenkiintoisia ja osuvia säkeitä,
jotka jäisivät tavanomaisessa vapaassa mitassa keksimättä.

Hannu Oittisen Assamallan asemalla on ensimmäinen metodia
käyttäen suomeksi kirjoitettu kokoelma. Vuonna 2010 julkaistiin Asko Künnapin,
Jürgen Roosteen ja Karl Martin Sinijärven yhteisvalikoima Eesti haiku. Se ilmestyi suomeksi Palladium Kirjojen kustantamana
ja Oittisen kääntämänä vuonna 2011 nimellä Aika
sattuu
. Assamallan asemalla
sisältää Oittisen uusien tekstien ohella myös muutamia vironhaikun
uranuurtajien tuoreita runoja. Tuloksena on mielenkiintoinen kaksikielinen
teos, josta voi vertailla lähikieliemme yhteneväisyyksiä ja eroja.

Oittinen mainitsee jälkisanoissa kirjansa käyttävän otsakkeessaan virolaista paikkakuntaa, joka
kuulostaa huvittavalta tarkoittamatta silti mitään. Monessa tekstissä vilahtaa
jokin kaupunki tai alue: ”pariisi on / barbaari kun varis / nai tankaani”. Tai:
”assamallan / asemalla alas- / suin sain, söin”. Maantieteellisyys ei
kuitenkaan Oittisen mukaan ole Assamallan
asemalla
-teoksen tai vironhaikun itsetarkoitus, vaan lähinnä osa
luomisprosessin mukanaan tuomaa sattumaa.
Oittisen kirja aukeaa
paremmin Tallinnaa tunteville. Esimerkiksi haikun ”koidulassa / ain’
automessutaan / lydialle” kohdalla pitää tietää, että Viron pääkaupungissa sijaitsee
runoilija Lydia Koidulan (1843–1886) mukaan
nimetty katu, jonka tienoilla yksityisautoilua mielellään harrastavat
virolaiset ajavat. Lisäsävyä lyhyeen runoon tuo se, että Koidula tunsi eräässä
vaiheessa kansallisromanttista kiinnostusta Suomea kohtaan.
Edellisen kaltainen
asiantuntemus ei ole välttämätöntä, mutta se on hyödyksi Assamallan asemalla -kirjan pienien vivahteiden huomaamiseksi.
Vaikka monet suomalaiset eivät tiedä tuon taivaallista Viron maantieteestä,
niin he voivat silti nauttia Oittisen hauskoista säkeistä: ”fallisesti /
tanassa on torni / munamäen”. Teksti tasapainottelee balttilaisen ja
pohjoismaisen kansanluonteen mukaisesti humoristisen ja synkän välillä.

Assamallan asemalla on esineenä kaunis. Kirjan on kuvittanut ja
taittanut monessa mukana oleva virolaisen kulttuurin ihmemies Asko Künnap.
Künnapin Näö Kirik -kustantamo on tehnyt maansa runouden puolesta kulttuurityötä julkaisemalla muun muassa Pentti
Saarikosken kaikki runot käsittävän järkäleen Luuletused. Monelta jää muuten todennäköisesti huomaamatta, että Assamallan asemalla on etelänaapurimme
lyriikkaa väsymättä suomentavan Hannu Oittisen ensimmäinen kokoelma omia runoja.
Sellaisena kirja sisältää hallittua ja monipuolista tekstiä.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Huumeista

Rankkuudessaan
toisiaan muistuttavissa elokuvissa Unelmien sielunmessu (2000) ja Enter the
Void
(2009) osoitetaan, miten helposti, perusteellisesti ja usein tahtomattaan huumeisiin
koukkuun jäämällä pystyy tuhoamaan elämänsä. Hubert Selbyn romaaniin
perustuvassa Unelmien sielunmessussa vahvoihin huumeisiin koukussa oleva nuori
pariskunta vajoaa pohjalle. Harry (Jared Leto) piikittää saastuneella neulalla
ja hänen kätensä joudutaan amputoimaan, Marion (Jennifer Connelly) ajautuu
puolestaan prostituutioon saadakseen rahaa aineisiin. Samaan aikaan laihdutuksesta
ja televisioon pääsystä kiinnostunut Harryn äiti Sara (Ellen Burstyn) jää
kohtalokkaalla tavalla koukkuun reseptilääkkeisiin. Addiktio ja rahojen
loppuminen muodostavat kierteen, joka johtaa pahimpaan mahdolliseen
lopputulokseen.

Gaspar Noén ohjaama psykedeelinen Enter the Void sijoittuu sykkivään Tokioon.
Sen päähenkilö Oscar (Nathaniel Brown) elättää itsensä ja sisarensa Lindan (Paz
de la Huerta) myymällä voimakkaita tajuntaa muokkaavia huumeita.
Mielenkiintoisella tavalla ensimmäisen persoonan näkökulmasta Oscarin silmien
kautta kuvatussa alkujaksossa seurataan, kuinka nuoren myyjän yhä hämärämpiin piireihin vienyt kaupankäynti johtaa tämän kuolemaan. Elokuvan nimi viittaa
päähahmon menehtymisen jälkeiseen pitkään jaksoon, jossa kuolemaa kuvataan eräänlaisena viimeisenä trippinä. Enter the Void on ennen kaikkea visuaalinen
kokeilu, mutta siinä on selkeä huumeiden vastainen sanoma. Oscar
pakotetaan kuoltuaan käymään läpi elämänsä kipeimmät vaiheet ja tekemiensä
valintojen seuraukset ennen buddhalaista uudelleensyntymää ja kaiken alkamiseen
alusta.


Unelmien sielunmessu
ja Enter the Void eivät esittele huumeita pelkästään
negatiivisessa valossa, mutta molemmissa koukkuun jääminen tuhoaa käyttäjien elämän. Erinomaisen huumeiden vastaisen esseen City Journalissa vuonna 1997
julkaisseen Theodore Dalrymplen mukaan huumeiden käyttö vähentää ”ihmisen
vapautta rajoittamalla hänen mahdollisuuksiaan. Se haittaa hänen kykyään
suorittaa tärkeitä inhimillisiä toimia, kuten huolehtia perheestään ja täyttää
kansalaisvelvollisuutensa. Se johtaa hyvin usein pitkäaikaiseen työttömyyteen
ja riippuvuuteen sosiaaliturvasta. Lisäksi on muistettava, että vaikka huumeita
pidetään tajunnan laajentajina, suurin osa niistä rajoittaa kokemushorisonttia.
Eräs huumeiden käyttäjien silmiinpistävimmistä ominaisuuksista on heidän
intensiivinen ja tylsä itsekeskeisyytensä; heidän sisäiseen avaruuteen
suuntautuva matkansa on usein harhailu sisäiseen tyhjiöön. Huumeiden käyttäminen
on laiskan ihmisen tapa tavoitella onnellisuutta ja viisautta, ja se johtaa täydelliseen
umpikujaan.”

On selvää, että huumeiden väärinkäyttö tuhoaa addiktin elämän vaikkapa alkoholin liikakulutusta nopeammin ja perusteellisemmin. Samalla
perhe, sukulaiset, työtoverit ja ystävät kärsivät. Mietojakaan
huumeita ei tästä syystä tulisi laillistaa, koska niiden käyttö voi helposti
johtaa siirtymiseen vahvempiin aineisiin. Kyse on yksilöiden sijaan
kokonaiskuvasta: huumeet johtavat pahaan suuressa mittakaavassa. Eräitä
aineisiin liittyviä ongelmia voi tarkastella katsomalla rovaniemeläisten
nuorten korvauslääkeriippuvaisuudesta kertovan hyytävän dokumentin
Reindeerspotting – pako Joulumaasta (2010). Mielenkiintoista kyllä, sen ohjaaja
Joonas Neuvonen sai tänä vuonna vankeusrangaistuksen osallistumisestaan
dokumentin kuvaamien Subutex-lääkkeiden maahantuontiin, välitykseen ja
myyntiin.

Huumeiden täydellistä laillistamista ja niiden myynnin valvomista esitetään
usein ratkaisuksi niiden ympärillä pitkään rehottaneeseen rikollisuuteen.
Dalrymple osoittaa kuitenkin esseessään, että laillistamista puoltavat
argumentit ovat hataralla pohjalla. Vaatimus huumeiden laillistamisesta jakautuu hänen mukaansa filosofiseen ja pragmaattiseen väitteeseen. Filosofisen väittämän mukaan aidosti vapaassa yhteiskunnassa kenen
tahansa tulisi saada tehdä mitä haluaa, vaikka tämä johtaisi helposti järjestyksen
romahtamiseen ja raakaan anarkiaan. Pragmaattinen väittämä on vahvempi, mutta ei lähemmin tarkasteltuna yhtään vakuuttavampi. Sen mukaan käyttämisen tarkka
valvonta johtaisi esimerkiksi yliannostusten vähenemiseen, välikäsien tuottojen
pienenemiseen ja vähempään korruptioon poliisissa.

Kaiken takana on käsitys, että huumeiden vastainen sota on hävitty. Tämän ei
kuitenkaan ja tietenkään pitäisi tarkoittaa hanskojen heittämistä tiskiin.
Virkavalta on monen muunkin rikollisen toiminnan kohdalla alakynnessä, mutta
jatkaa silti taistelua yhteiskuntarauhan säilyttämisen puolesta. Dalrymple
kertoo seikkaperäisesti kotimaansa Ison-Britannian melko liberaalista huumepolitiikasta.
Korvaavia lääkkeitä on jaettu addikteille ilmaiseksi, mikä on pitkässä
juoksussa johtanut järjestelmän väärinkäyttöön ja ongelman pahenemiseen. Myös Suomi kärsii samasta ongelmasta, kuten Reindeerspotting esittää. Kaikkien huumeiden laillistamisen voi helposti nähdä johtavan käytön
räjähdysmäiseen lisääntymiseen. Olen Dalrymplen kanssa samaa mieltä siitä, että
hyvät aikomukset eivät automaattisesti johda hyvään lopputulokseen.