Saima Harmajasta

(Puhe pidetty Tampereella Tulenkantajien kirjakaupassa 18.1.2013. Saima Harmajan syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta.)
1

Olen tutustunut suomalaisiin runoilijoihin nurinkurisessa järjestyksessä,
edeten uudemmasta vanhempaan. Aloittaessani runouteen tutustumisen minulle tärkeitä
olivat nuoremmat ja vain muutaman kokoelman tuolloin julkaisseet lyyrikot,
kuten Markku Paasonen ja A.W. Yrjänä, mutta sittemmin merkittävämmiksi
vaikuttajiksi ovat nousseet kirjoittajat Pentti Saarikoskesta taaksepäin. Tällä
käänteisella metodilla löysin lopulta myös Saima Harmajan.

Olen lukenut Harmajan runoja vuodesta 2011. Tästä syystä minulle tuli yllätyksenä,
että meillä on samanniminen kokoelma, Kaukainen
maa
. Sattumalta valittu yhteinen nimi sopii kuitenkin tässä tapauksessa
kohdalleen hyvin, koska pyrin yhdistämään kirjassani uutta ja vanhaa, tekemään
molemmille kunniaa. Harmajan vuonna 1937 julkaisemassa Kaukaisessa maassa ja vuoden 2011 alussa ilmestyneessä omassa
kokoelmassani on vähän yhteistä. Molemmissa on silti samantyyppinen tunnelma.
Luen ensin tämän keskustelun aiheena olevan runoilijan tekstin ”Miksi pelkäisin?”:

Kevät urpuja kultasi äsken,
nyt lehdet kuihdutti syys.
Liki maata on vaipuva jälleen
tie kaiken, mi kukkia pyys.

Kevätöin sydän liekehti tuskaa;
mitä jäi, kun jo kylmeni maa?
Sisin viisaus puiden ja ruohon
kädet kuihtuvat korjatkaa!

Syli mulla on lehdillä armas,
hymy kukkien kuolossakin
syvä, tyyni ja kirkas kertoo:
miks, syntyvä, pelkäisin?

Seuraavaksi vastaavissa tunnelmissa liikkuva runo uudemmasta Kaukaisesta maasta:


Aamun läpi voi nähdä maailman.
Valo paistaa avoimeen taloon, ikkunoihin ja oveen.
Se ei pelkää.Päivää katsoessaan ihmettelee
kuinka ääni on mahdollinen mutta
yön hiljaisuuskaan ei tule helposti.
Pimeyden (aivan kuten valonkin) eteen on taisteltava.
On sukellettava syvälle löytääkseen.
Ruumiin on sukellettava mutta
sielussa näkee liikkeen, yhtäjaksoisen siirtymisen valosta
pimeyteen

 ja takaisin
onnen

ettei ole toisin.

Molemmissa esimerkkiteksteissä on pohjimmiltaan kyse perusasiasta, kamppailusta
elämän ja kuoleman välillä. Vierastan Harmajan elinaikana yleisessä käytössä
ollutta loppusoinnittelua, mutta pidän tärkeänä hänen runoihinsa lataamaa
tunnetta. Monet ovat sitä mieltä, että romanttinen kuvasto on runoudessa samaan
tapaan aikansa elänyttä kuin loppusointujen käyttö, mutta nähdäkseni kumpaakin
on mahdollista hyödyntää tavalla, joka ei ole pelkkää kopiointia vaan päinvastoin
luovaa tulkintaa. Tulkitsemisen taidosta muistuttaminen on eräs syy sille miksi
Harmajan runoista on tullut minulle tärkeitä.

2

Edellä käsittelemäni omaperäisyys on ollut useimpien runoilijoiden tavoite ja
ongelma. Luen otteen Saima Harmajan päiväkirjasta: ”Kuinka voisin kirjoittaa
runoja, joissa olisi erehtymättömästi minun leimani, kun en edes itse tiedä,
mikä on omani. Kaikki, mitä kirjoitan, tuntuu ikäänkuin jostain luetulta –
valkea ruusupensas kuiskasi minulle eilen runon, mutta saman se on varmasti
kuiskannut jokaisella muullekin runoilijalle, joka hengittää sen tuoksua.” Uusi
teksti on aina enemmän tai vähemmän vanhan toistoa. Tilanne on erityisen
haastava nykypäivänä, kun kaikki keksimisen arvoinen näyttää olevan jo keksitty,
ja uusien merkittävien ideoiden saaminen on yhä vaikeampaa.

Ajatellaan 1900-luvun puolivälin jälkeen tehtyä populaarimusiikkia. Se jos mikä
on vanhan toistoa. Esimerkiksi Bob Dylanin tiedetään lainanneen sanoituksiinsa
ja sävelmiinsä osia suoraan vanhoista lauluista, ja häntä pidetään silti
yleisesti suurena runoilijana. Dylan ei kuitenkaan ole varas, koska hän käyttää
jo olemassa olevaa materiaalia tuoreella tavalla. Harvat kehtaavat väittää,
ettei Dylan olisi omaperäinen.

Toinen amerikkalainen veteraanimuusikko Bruce Springsteen laulaa entisen
uudeksi tekemisestä vuoden 2012 laulussaan ”Jack of All Trades”: ”So you use what you’ve got, and you learn to make do / You take the old,
you make it new.” Lainaus osoittaa, että Harmajan päiväkirjamerkinnässään käsittelemä
huolenaihe on universaali. Yleisyys ei tee asiasta yhdentekevää, vaan päinvastoin
lisää sen merkittävyyttä. Voimme helposti samaistua Harmajan ja muiden taiteilijoiden
kamppailuun työnsä parissa.

Luen seuraavaksi Harmajan Kaukainen maa
-kokoelmaan sisältyvän tekstin “Ensimmäinen kevätpäivä”:

Ensimmäinen kevätpäivä jää
vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin, uupumatta ihan.

Hopealta kuori oksien
hohtaa hämyn tihetessä hiukan.
Keveä on ilma hiljainen.
Kaikki aarteet elämäni niukan.

Kaikki armo, minkä ikänään
sydän omisti, lie läsnä tässä:
valossa, mi kätkee hymyään,
sädehuntuisessa hämärässä.

Harmaja kuoli vuonna 1937, eli samana vuonna kuin hänen Kaukainen maa -kirjaan sisältyneet viimeiset runonsa tulivat painosta.
Myöhemmin on julkaistu päiväkirjakatkelmia ja valikoimia, muun muassa vuonna 1988 ilmestynyt ja lähteenä käyttämäni Sydämeni soi. Sydämeni soi
-teoksen kansiliepeen mainospuhe, jonka mukaan runojen “teemat liittyivät
Harmajan omaan kokemusmaailmaan: nuoren elämän vimmaan ja kuoleman mysteeriin,
hengellisyyteen, luontoon, rakastumiseen ja lopulta voimattomuuteen sairauden
edessä”, pitää täysin paikkansa. Harmaja on meille nuorille runoilijoille hyvä
esikuva, koska hän teki iästään ja siihen erottamattomasti liittyvästä vimmasta
huolimatta erittäin tasapainoisen tuotannon.

“Ensimmäinen kevätpäivä” -runo osoittaa, että vaikka Harmaja kärsi parantumattomasta
tuberkuloosista ja oli pahoin heikentynyt, hän jaksoi kaikesta huolimatta
edelleen uskoa luomistyön uudeksi tekevään voimaan. Hän ymmärsi, ettei tulisi
enää todistamaan viimeisimmässä esimerkkitekstissä kuvattuja tapahtumia, kevätpäivää, valoa ja
linnun uupumattomuutta, mutta luopuminen ei haitannut, koska runossa hän
onnistui tekemään sovinnon itsensä ja maailman kanssa.

Vuonna 1934 Harmaja kirjoitti päiväkirjaansa: “En tiedä, kuinka voisin olla
kyllin kiitollinen tällaisesta kesästä. Ylt’ympäri maan loppumaton ihanuus ja
sydämessä vain iloa ja rauhaa. Peltojen punertava kulta ei enää viillä minua,
pilvien joutsenlento ei saa kyyneleitä silmiini. En varmaankaan näe nyt yhtä
syvälle luontoon kuin viime vuonna, mutta todellinen varjo elämässäni on tieto
siitä, että tämä loppuu.” Sanoissa kiteytyy Harmajan syvä kokemus, tieto lähestyvästä
kuolemasta ja kiitollisuus mahdollisuudesta kokea vielä elämää. Toivon jokaisen
meistä pystyvän elämään yhtä antaumuksella jokaisena päivänä.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Edward Hopperista (2)

Öljymaalauksistaan tunnettu,
mutta myös vesiväritöitä ja taidegrafiikkaa tehnyt Edward Hopper etsi pitkään tyyliään.
Hän löysi oman tiensä kokeiltuaan useita eri tapoja maalata ja työskenneltyään
välttämättömyyden pakosta pitkään mainosalalla. Hopper tunnetaan hillityistä ja
tarkasti valaistuista maisemakuvistaan, jotka esittävät amerikkalaisia kaupunkeja ja maaseutua. Kuvat koostuvat yksinkertaisista elementeistä. Niiden vähäiset
hahmot ja muut yksityiskohdat peilaavat taiteilijan henkilökohtaista pyrkimystä
hiljaiseen elämään.

Massachusettsin rannikolla Cape Codissa viihtynyt Hopper oli erakkoluonne, joka
ei viihtynyt julkisuudessa. Vuonna 1882 syntynyt Hopper koki todellisen
taiteellisen läpimurron vasta 1920-luvulla. Hän oli tosin myös sitä ennen saanut
palkintoja ja myynyt maalauksiaan. Läpimurtovuosikymmenen alussa syntyi eräs hänen pidetyimmistä varhaisista maalauksistaan, vesiväreillä tehty The Mansard Roof.
Arkkitehtuurista kiinnostunut Hopper maalasi myöhemmin paljon rakennuksia ja
niiden sisätiloja. Hän kertoi olevansa kiinnostunut perinteisen
yhdysvaltalaisen rakennustekniikan ”hirvittävän rumasta kauneudesta”.

Vuoden 1925 House by the Railroad on malliesimerkki Hopperin kypsästä ja muuttumattomana pitkään säilyneestä tyylistä.
Maalaus kuvaa yksinäistä ja hylätyn näköistä viktoriaanista kartanoa, jonka
rautatie peittää osittain näkyvistä. Kriitikot tulkitsivat House by the
Railroadia
ja muita Hopperin samantapaisia maalauksia mielellään symbolisesta näkökulmasta,
vaikka taiteilija itse totesi olleensa vain kiinnostunut rakennuksista. Jälkimmäisen
tulkinnan puolesta puhuu Hopperin varautunut luonne, jonka takia hän näki
asiat peruuttamattoman muutoksen kohteina.

Hopperin tunnetuin työ on vuonna 1942 valmistunut The Nigthawks. Se esittää ihmisiä, jotka asioivat koko yön auki olevassa
ruokalassa. Sisätilaa valaiseva kylmä loisteputkilamppu luo kuvassa taitavan
kontrastin ulkona vallitsevalle lohduttomalle pimeydelle. The Nighthawks tehtiin toisen maailmansodan aikaan, joten maalauksen voi halutessaan nähdä
viittauksena Yhdysvalloissa tuolloin vallinneeseen synkän odottavaan
ilmapiiriin. Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin vain taitavasti sommiteltu
kuva, jossa tekijän asetelman, valon ja tilan tajut edustavat hänen tuotantonsa huippua.

Vielä 1960-luvulla Hopper teki erään merkittävän maalauksen. Sun in an Empty Room kuvaa koruttomalla tavalla tyhjää auringonvalon täyttämää huonetta. Jacob Getlar
Smith kommentoi paljon tulkintaa herättäneen maalauksen kuvaavan ”surumielisyyttä,
olemassaolon ymmärtämistä vakavaksi ja paikoin autioksi”. Runoilija Mark Strand määrittelee tahollaan Sun in an Empty Roomin ”Hopperin viimeiseksi suureksi
maalaukseksi, visioksi maailmasta ilman meitä. Se ei ole pelkästään paikka,
joka sulkee meidät ulkopuolelleen, vaan paikka josta meidät on poistettu.”

Hopper määritteli vuonna 1953 työnsä seuraavasti: ”Suuri taide on
ulkoinen ilmentymä taiteilijan sisäisestä elämästä, ja henkilökohtaisen
kokemuksen tuote.” Edelleen Hopper kommentoi, ettei pidä abstrakteista
maalauksista niiden sisäänpäinkääntyneisyyden takia. Hän oli kuitenkin samoilla
linjoilla edellisessä merkinnässä käsittelemäni Jackson Pollockin kanssa siinä,
että paras taide on lähtöisin alitajunnasta. Maalauksiaan Hopper ei kuitenkaan
suostunut määrittelemään psykologisiksi, vaikka monet näkivät niiden kuvaavan
esimerkiksi melankoliaa.

Hopperin pitkäaikainen vaimo ja manageroinnin kaltaisista käytännön asioista huolehtinut Josephine
Nivison kuvasi miehensä persoonallisuutta siten, että hänen kanssaan
keskusteleminen on kuin heittäisi kiven kaivoon ja odottaisi turhaan kuulevansa
äänen pohjalta. Hopper oli harkitseva, kuten hänen työskentelytapansa
osoittaa. Moni maalauksista oli loppuun asti mietitty muistiinpanoissa ja
harjoituskuvissa ennen tarttumista siveltimeen. Taiteilijan luonteesta kertoo lopulta olennaisen hänen tunnettu tokaisunsa: ”En ole ehkä kovin inhimillinen. Halusin
vain maalata auringonvalon talon kyljessä.”