Tiestä

Cormac McCarthyn käsikirjoittama ja Ridley Scottin
ohjaama hiljattainen The Counselor on vaivaannuttavaa
nähtävää. Dialogi ja teemojen käsittely tökkivät muuten kohtalaisessa elokuvassa
myötähäpeää aiheuttavalla tavalla. Ahneutta ja ihmisten huonoja puolia kuvaava The Counselor on
keskinkertainen, vaikka siitä tunnistaa loistavia kirjoja tehneen 80-vuotiaan
McCarthyn tuotannosta tuttuja elementtejä. Filmi osoittaa, ettei parhaisiin
eläviin kirjailijoihin kuuluva McCarthykaan onnistu jokaisella kerralla.

McCarthyn tärkeimmät romaanit sijoittuvat Yhdysvaltojen ja Meksikon
rajaseudulle. The Border Trilogyssa käsitellään seksuaalisuutta, väkivaltaa ja ihmisten
primitiivisiä puolia. Kauheista asioista puhutaan historioitsijan tai Ernest Hemingwayn mieleen tuovalla lyhyellä ja
täsmällisellä lauseella. McCarthyn parhaissa kirjoissa, kuten pääteoksessa Veren ääriin, ei ole huonoja lauseita. Maisemat
ovat koruttomia ja usein vasta tuli tai veri tuovat niihin väriä.

Teksteissä ei turhia tunteilla. McCarthy lokeroidaan toisinaan sovinistiksi,
koska hän kirjoittaa lähinnä miehistä, eikä naisilla ole hänen kovassa
maailmassaan juuri tilaa. Yksinkertaistukset eivät kuitenkaan johda näin tärkeiden
kirjailijoiden kohdalla mihinkään. McCarthy kuvaa äärimmäisiä tilanteita ja
moraalin säilyttämisen vaikeutta. Hänen tarinoissaan elämä on hiuskarvan
varassa. Elämän haurautta käsitellessään McCarthy onnistuu pureutumaan ihmisiä
häiritseviin pelkoihin.

Hänen viimeisin romaaninsa, vuonna 2006 ilmestynyt Tie, kuvaa maailmanloppua. Määrittelemätön katastrofi on tuhonnut yhteiskunnan ja jättänyt muutamat selviytyjät harhailemaan tuhkan täyttämään
erämaahan. Suurin osa kirjan kielestä on tekijälle tyypillisesti lakonisen
kaunista: ”Jokilaakson toisella puolella tie kulki karun mustan paloalueen
halki. Karrelle palaneita oksattomia rankoja loputtomiin molemmin puolin tietä.
Tuhka liikahteli tiellä ja tuuli sai mustuneista lyhtytolpista repsottavat
johtokimput ujeltamaan vaimeasti.” (s. 11)

Suomentaja Kaijamari Sivill tavoittaa Veren
ääriin
-romaanissa ja Tiessä McCarthyn upean lauseen. Tien kieli ei ole kuitenkaan kauttaaltaan luontevaa. Tunnelma on sopivan lohduton, mutta dialogi
on toisinaan patsastelevaa. Huono teksti särähtää, koska McCarthy on loistava
kirjailija, jolta odotetaan yhä epäinhimillisen hyvää proosaa. Pieni osa Tiestä
ja suurin osa The Counselorista
osoittavat, että vaikeita asioita käsittelevän tekijän kynä on alkanut tylsyä.

McCarthyn kielen voiman huomaa helposti vertaamalla Tie-romaania vuonna 2009 siitä ilmestyneeseen elokuvaan. Kahta eloonjäänyttä, isää ja poikaa, esittävät Viggo
Mortensen ja Kodi Smit-McPhee näyttelevät hyvin, mutta heidän matkansa ei
ole yhtä musertava kuin kirjassa: ”Hän
käveli ulos harmaaseen valoon ja seisahtui ja lyhyeksi hetkeksi hänelle valkeni
kiistaton totuus maailmasta. Kylmällä radallaan lakkaamatta kiertävä maapallo
ei ollut jättänyt testamenttia. Läpitunkematon pimeys. Auringon sokeat koirat
juoksussaan. Maailmankaikkeuden musertava musta tyhjiö. Ja jossain kaksi
jahdattua eläintä vapisee kuin ketut koloissaan. Lainattua aikaa ja lainattu
maailma ja lainasilmät joilla sitä surra.” (s. 113)

Tien kuvaamissa olosuhteissa hyvyyden ja kauneuden ylläpitäminen on vaikeaa. Samalla ruoan ja veden kaltaiset välttämättömyydet
näyttäytyvät niiden käydessä vähiin uudessa valossa. Tavallisista
käyttöesineistä tulee merkittäviä. Tien perimmäinen tarkoitus ei ole syyllistää,
vaan muistuttaa meitä, että hyvyyttä ja kauneutta löytyy yllättävistä
paikoista. Romaani on järkyttävimmillään hetkinä, joina isä ja poika epäilevät kuolemaa elämää suloisemmaksi.

McCarthy kuvaa kirjoissaan ikäviä asioita kauniisti. Elämä jatkuu
hirvittävistä vastoinkäymisistä huolimatta ja niiden keskellä. Tiessä puhutaan liekin kantamisesta, inhimillisyyden säilyttämisestä
epäinhimillisenä aikana. Se osoittaa, että vaikka McCarthya on syytetty liiasta
pessimismistä, hän ei luovu uskostaan ihmiseen. Tie päättyy onnellisesti, vaikka
poikaa vaaroilta varjellut isä kuolee sairauteen. Poika päättää luottaa
kohtaamaansa vieraaseen mieheen ja lähteä hänen mukaansa. Osa meistä pystyy
McCarthyn mielestä raakoina aikoinakin säilyttämään hyvyytensä ja järkevyytensä.

Vapaaottelusta

Vapaaottelu on viime aikojen nopeimmin kasvaneita
urheilulajeja. Se on myös eräs rankimmista, kuten NJ.comissa julkaistu artikkeli osoittaa. Kyseessä on yhteisnimitys kamppailulle,
jossa yhdistetään tekniikoita monista taistelulajeista. Ottelut käydään häkissä
tai kehässä. Niissä liikkuu kasvavan kiinnostuksen takia isoja rahoja, minkä johdosta ne houkuttelevat miehiä, jotka ovat valmiit uhraamaan terveytensä kunnian
ja palkan takia. Vapaaottelun lisäämisestä olympialaisiin on puhuttu sen siistiytymisen ja suosion takia.

Yksi Matthew Stanmyren haastattelemista ottelijoista toteaa vapaaottelun auttavan häntä pysymään eheänä ja pitämään elämänsä järjestyksessä. Sen parissa
toimiminen vaatii rautaista itsekuria. Huolimattomuus johtaa kehässä helposti
loukkaantumiseen, joten sinne noustessaan on oltava hyvässä henkisessä ja
fyysisessä kunnossa. Pelkkä mieltymys väkivaltaa kohtaan ei riitä.
Vapaaottelijat ovat sille elämänsä omistaneita huippu-urheilijoita, jotka
käyvät leireillä ja harjoittelevat vapaa-aikanaan.

Länsimainen vapaaottelu alkoi kehittyä vasta 1990-luvulla. Sitä ennen se oli
raakaa lähinnä maanalaista
viihdettä, jossa ei ollut kunnollista säännöstöä tai suurta järkeä. Showpaini
oli Yhdysvalloissa vapaaottelua suositumpaa. Eri puolilla maata pidettyjen
kamppailutapahtumien tähtinä nähtiin muun muassa painijoita ja
potkunyrkkeilijöitä, kunnes tyylit keksittiin yhdistää. Parhaimmat tämän päivän
vapaaottelijat ovat niitä, jotka hallitsevat useita lajeja ja yhdistävät liikesarjoja saumattomalla tavalla.

Vapaaottelulla on melko lyhyestä varsinaisesta historiastaan huolimatta pitkät
juuret. NJ.comissa huomautetaan, että
roomalaiset gladiaattorit viihdyttivät verta janonnutta yleisöä kauan ennen
Jeesuksen syntymää, ja nyrkkitappelu oli mukana muinaisissa
olympialaisissa. Sen palauttaminen kisoihin ei ole mahdoton ajatus. Raakalaismaiset Vale tudo -turnaukset, joissa tapeltiin
säännöittä, tulivat suosituiksi Brasiliassa 1920-luvulla. Nykyisessä vapaaottelussa
on kaikkien näiden jäänteitä.

Tunnetuin vapaaottelujärjestö on yhdysvaltalainen Ultimate Fighting
Championship (UFC). Se yhdistää onnistuneesti amerikkalaisen show-mentaliteetin
ja etenkin aasialaisiin kamppailulajeihin olennaisesti liittyvän nöyryyden. UFC:ssä ja
useimmissa muissa liitoissa likaiset temput, kuten nivusiin lyöminen, pureminen
ja silmien tökkiminen, on kielletty. Ne johtavat hylkäykseen. Laji on silti väkivaltainen, koska
voiton saa joko tyrmäämällä vastustajan tai saamalla hänet luovuttamaan hakkaamalla mattoa.
Tasatilanteessa tuomarit valitsevat voittajan. UFC:hen halutaan, koska esille
pääsevät tappelijat tienaavat hyvin.

Suomessa toimii kaksi liittoa, Suomen vapaaotteluliitto ja Shooto Finland. Ne
järjestävät ympäri maata pienehköjä tapahtumia, joissa tappelee kotimaisia ja
ulkomaisia vieraita. Potkunyrkkeilyn kaltaiset lajit keräävät meillä jatkuvasti
lisää yleisöä ja vapaaottelu on sekin kasvava laji. Ihmiset pitävät salaa väkivallasta. Se on hyvä markkinarako UFC:n kaltaiselle tuotteistetulle viihteelle, joka mahdollistaa rähinästä nauttimisen turvallisessa ympäristössä.

Vapaaottelussa on ilmeiset vaaransa. Stanmyren mukaan osanottajien riskejä
saada aivovammoja ei ole kunnolla tutkittu. Ongelmat johtuvat lajin väkivaltaisuuden
lisäksi aukottoman yhtenäisen säännöstön puutteesta. Vapaaotteluorganisaatioita
riittää, eikä harjoituksissa ja otteluissa toimita samalla tavalla.
Ongelmat keskittyvät rapakon taakse, koska siellä on satoja pieniä promootioita,
joista osa seuraa omia sääntöjään. Turvallisuudessa on otettu edistysakeleita, mutta ottelijoilla ei ole vieläkään pääsuojia. Vapaaottelun tuleva leviäminen riippuu ennen kaikkea sen tekemistä myönnytyksistä.

Amerikan Psykosta

Bret Easton Ellisin pääteos Amerikan Psyko herätti ilmestyessään valtavaa kohua. Vuonna 1991
julkaistu romaani kertoo nuoresta Patrick Batemanista, joka viettää päivisin
rikkaan liikemiehen ja öisin murhaajan elämää. Vauhdikasta 1980-lukua
kuvaavassa kirjassa kritisoidaan terävästi kapitalismia. Karikatyyrimäinen
Bateman on vastenmielinen, ontto hahmo, joka ei suuresta omaisuudestaan
huolimatta pysty nauttimaan elämästä millään tasolla. Hänen unelmansa on kuulua
joukkoon, päästä osaksi tavallisten ihmisten onnesta. 


Romaanin rankka seksuaalis-väkivaltainen sisältö herätti suurinta porua. Amerikan Psykon alkuperäinen kustantaja
Simon & Schuster vetäytyi projektista, koska Ellis ei suostunut
muuttamaan käsikirjoituksen pahimpia kohtia. Bateman tappaa tarinassa
kulkukoiria, prostituoituja ja liikemiehiä tuntematta katumusta. Vintage Books
julkaisi kirjan lopulta lähes sellaisenaan, mutta kovakantista painosta ei
vieläkään ole Yhdysvalloissa laajassa levityksessä. Keskustelu romaanin
taiteellisista ansioista jatkuu, eivätkä kaikki hyväksy sitä vakavaksi
kirjallisuudeksi.

Siinä missä Ellisin muu tuotanto on epätasaista, Amerikan Psyko sisältää vain hyvää tekstiä. Se muuttuu
katkonaisemmaksi lopussa, kun kertojana toimivan Batemanin mielenterveys
järkkyy kohtalokkaalla tavalla. Bateman on epäluotettava kertoja, eikä
välttämättä puhu totta. Muiden hahmojen naureskelevia ja vähätteleviä
reaktioita hänen rikoksiinsa voi halutessaan lukea joko kirjan kuvaaman
aikakauden välinpitämättömyytenä tai Batemanin sekopäisyytenä. Hän ei ole
välttämättä tehnyt mitään, vaan ainoastaan kuvitellut sairaassa mielessään
kaiken.

Amerikan Psykon huumori jäi aikoinaan
lähes huomioimatta. Wall Streetin pukumiehet ja heidän työnantajansa
sekoittuvat romaanissa jatkuvasti toisiinsa, koska he ja ne ovat samanlaisia.
Nuorten rikkaiden ihmisten ja heidän limusiiniensa paljous mahdollistaa
Batemanille näkymättömyyden, joka on välttämätöntä hänen rikolliselle uralleen.
Bateman pitää ihmisiä hyödykkeinä, käyttötavarana. Uhrien esineellistäminen
mahdollistaa hänen hirvittävät, raakalaismaiset tekonsa.

Ellis pehmentää väkivaltaa irrallisilla ja hauskoilla kohdilla. Bateman
arvostelee kirjassa Genesiksen, Huey Lewis & The Newsin ja Whitney
Houstonin musiikkia asiantuntevalla tavalla. Lopusta löytyy hykerryttävä luku,
jossa hirviömäisiin tekoihin syyllistynyt kertoja puhuu puhelimessa
kollegoittensa kanssa ja yrittää päästä heidän kanssaan yhteisymmärrykseen
illallispaikasta. Sivukaupalla jatkuva kohtaus on loistava esimerkki dialogin
mestarillisesta käytöstä. Väittely on erityisen absurdia, koska kaikki
Batemanin seurueen suosimat keskustan ravintolat ovat kalliita ja tarjoilevat
hyvää ruokaa.

Amerikan Psykon hahmot jäävät
etäisiksi. Yhdelläkään heistä ei ole kiinnostavia ajatuksia tai samaistuttavia
ominaisuuksia, ja kirjailijaa onkin syytetty empatian puutteesta. Eläytyminen
ei kuitenkaan sopisi romaanin liioittelevaan tyyliin. Teoksessa väitetään,
ettei pelkkään kuluttamiseen perustuva elämä voi olla järkevää. Amerikan Psyko kuvaa arvonsa menettänyttä
maailmaa. Etäännytys tekee kirjan seksistä ja väkivallasta puistattavaa ja
osoitelluista asioista kipeitä.

Bateman pohjautuu Elliksen isään, mikä kertoo olennaisen heidän suhteestaan.
Yhä sekavammaksi muuttuva Bateman pitää itseään jäsentymättömänä ja
muotoutumattomana: ”…jossain on Patrick Batemanin idea, jonkinlainen
abstraktio, mutta mitään todellista minuutta ei ole, pelkkä olio vain, jotain
kuviteltua, ja vaikka voin verhota kylmän katseeni ja te voitte puristaa
kättäni ja tuntea lihan puristuvan omaanne ja kenties myös vaistota, että
elämäntyylimme ovat melko lailla samanlaiset, minua ei yksinkertaisesti ole.”
(s. 423)

Amerikan Psykon jankkaava ja itseään
toistava rakenne tekee romaanista paikoin puuduttavan, mutta lukukokemus on
silti herättelevä. Kirjasta tehtiin vuonna 2000 kohtalainen elokuva, jonka
pääosassa nähtiin myöhemmin Batmaninä häärinyt Christian Bale. Filmatisointi
keskittyi Ellisin satiiriin. Tämä mahdollisti rahoituksen saamisen, mutta teki
filmistä puolivillaisen. Ellisin pääteokseen perustuva musikaali saa puolestaan
ensi-iltansa joulukuussa Lontoossa. Sen ja elokuvan sisältämä huumori on
kuitenkin vain yksi ravistelevan romaanin monista puolista.