Verenvuodatuksesta

On synti ja häpeä, jos Kaijamari Sivill ei saa kääntäjäpalkintoa Cormac
McCarthyn Blood Meridian -romaanin (1985) tuoreesta suomennoksesta. McCarthyn
Tien aiemmin suomentanut Sivill tavoittaa uudessa Veren ääriin -käännöksessä
erinomaisesti amerikkalaiskirjailijan lakonisen ja riisutun kielen. Julkaisun
myötä meikäläiset lukijat pääsevät viimein tutustumaan tähän yhteen viime
vuosisadan merkittävimmistä romaaneista, joka vilahtelee amerikkalaisten kriitikoiden mielellään kokoamilla top-listoilla.
McCarthy kiteyttää proosansa olennaiseen. Hänen kielensä tuo jossain määrin
mieleen Ernest Hemigwayn, mutta McCarthy suosii toisinaan Hemingwayta maalailevampia
ja pidempiä lauseita. Sivill on tavoittanut erityisen hyvin McCarthyn kielen rytmin: ”Kärryt kuivuvat niin että niiden kulku oli
keikkuvaa kuin koiran lönkytys ja hiekka hiersi niitä olemattomiin. Pyörät
kutistuivat ja puolat lonksuivat navassa ja kalahtelivat kuin niisivarret ja
illalla he kiilasivat uriin apupuolia ja sitoivat ne vihreillä nahkasuikaleilla
ja löivät kiiloja pyörän raudoituksen ja auringossa halkeilleen kehän väliin.”
(s. 59) Kääntäjä saa olla tällaisen proosan kanssa kieli keskellä suuta, mutta
Sivill suoriutuu vaativasta tehtävästään lähes puhtain paperein. Täydellisyyttä hipovassa
suomennoksessa on muutamia kirjoitusvirheitä ja kohtia, joissa sanajärjestystä
olisi pitänyt muuttaa, mutta kyseessä on silti kääntäjältä melkoinen suoritus.

Veren ääriin sai ilmestyessään 1980-luvulla epäröivän vastaanoton. Yhdysvaltalaiset
kriitikot kiittivät romaanin taiteellisia ansioita, mutta vieroksuivat kirjan lähes
joka sivulla esiintyvää runsasta väkivaltaa. Sama päti lukijoihin. Veren ääriin
saavutti nykyisen kunnioituksensa vasta myöhemmin. Esimerkiksi tunnettu
kirjallisuuskriitikko ja -tutkija Harold Bloom on ylistänyt McCarthyn teosta ”täydelliseksi
lännenromaaniksi” todeten kuitenkin samaan hengenvetoon pitäneensä sen
raakuutta mauttomana ja jättäneensä romaanin muutaman kerran kesken.
Päänahkoja Meksikon ja Yhdysvaltojen rajaseudulla metsästäneen historiallisen
Glantonin jengin edesottamuksia seuraava kirja on kieltämättä erittäin
brutaali. Veren ääriin on kuitenkin erinomainen osoitus siitä, että lähes mistä tahansa, myös
äärimmäisestä väkivallasta, pystyy tekemään vaikuttavaa taidetta. McCarthy ei mässäile
verenvuodatuksella samaan tapaan kuin esimerkiksi viihteellinen elokuvaohjaaja Quentin
Tarantino, vaan kuvaa sitä kuin mitä tahansa arkipäiväistä asiaa. Romaanissa
kerrotaan amerikkalaisten, intiaanien ja meksikolaisten raa’asta keskinäisestä selviytymistaistelusta,
jossa häikäilemättömimmät ja onnekkaimmat jäävät henkiin. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun jälkimmäiselle
puoliskolle ennen kunnollisen valtiojärjestyksen perustamista. Lainsuojattomien kansoittamassa maailmassa ihmisen elämä ei välttämättä ollut edes muutaman kolikon arvoinen.
McCarthyn romaanissa seurataan nimetöntä tenneseeläistä poikaa, joka lähtee kotoaan
Texasista ajautuen Meksikoon raakalaismaisen John Joel Glantonin alaisuuteen
metsästämään intiaanien päänahkoja. Hulluuteen ajautuvaan palkkionmetsästäseurueeseen
kuuluu koko joukko kiinnostavia hahmoja. Heistä mieleenpainuvin on salaperäinen
tuomari Holden, jota kuvaillaan suurikokoiseksi, erittäin raa’aksi ja poikkeuksellisen älykkääksi
mieheksi. McCarthy mainitsee useaan otteeseen, ettei tuomarilla ole ruumiissaan
lainkaan karvoja, mutta ei selitä tätä yksityiskohtaa millään tavalla. Kirjailija ei myöskään antanut Veren ääriin -teoksen tiimoilta haastatteluja, joten Holdenin hahmon ja kirjan tapahtumien
tulkinta jätetään lukijoiden vastuulle.
Tuomarin magneettinen persoonallisuus tekee hänestä vastavoiman väkivaltaan
osallistuvalle mutta muuten lähinnä hiljaa pysyvälle päähahmolle. Päänahkojen
kerääjät seuraavat tuomarin toimintaa, johon kuuluu muun muassa pedofiliaa ja
satunnaista väkivaltaa, äärimmäisen kiinnostuneina. Holdenin suusta kuullaan myös
eräs romaanin kantavista teemoista, eli väkivalta ihmisluonnon määrittäjänä. Pääasiassa
autiomaahan sijoittuvassa romaanissa karuus toimii elämän vertauskuvana: ”Ihminen
etsii omaa kohtaloaan eikä kenenkään muun, tuomari sanoi. Tahtoi eli ei. Jos
joku saisi selvitettyä oman kohtalonsa ja sen tähden valitsisi toisen tien, hän
tulisi samana määrättynä hetkenä samaan tilintekoon, sillä jokaisen ihmisen
kohtalo on hänen oman maailmansa kokoinen ja sisältää myös kaikki
vastakohtansa. Autiomaa, jossa niin moni on sortunut, on lavea ja vaatii sydämen
suuruutta mutta on lopulta aivan tyhjä. Se on kova, se on karu. Sen luonto on
kiveä.” (s. 389)
Alkuperäiskansojen edustajien ruumiiden päälle perustetun Yhdysvaltojen kasvukivuista kertova Veren ääriin
on merkillinen merkkiteos, johon tutustuminen on tärkeää. Romaanin lukemalla
ymmärtää, että monien nykyamerikkalaisten dynaamisuus ja positiivisuus juontavat
juurensa maan väkivaltaiseen historiaan. Yritteliäät yhdysvaltalaiset haluavat katsoa ennen kaikkea eteenpäin. Lukija saa nautintoa
McCarthyn täsmällisestä kielestä. Veren ääriin -romaanin kauniin, tarkan ja
hyvin suomennetun ilmaisun voisi ottaa esikuvaksi niille meikäläisille kirjailijoille, joiden ajatukset ja lauseet jäävät puolitiehen.

Daniel Craigin James Bondeista

Legendaarinen James Bond oli lähellä
joutua kuopatuksi Pierce Brosnanin kahden viimeisen hahmon ympärille rakennetun
elokuvan, Kun maailma ei riitä (1999) ja Kuolema saa odottaa (2002), jälkeen. Brosnanin
uudemmat Bondit eivät olleet sarjalle ominaista viihdyttävää campia, vaan
ainoastaan hirveää roskaa. Kultaisen silmän (1995) kaltaiset klassikot olivat jo unohtuneet. Järjestyksessään 20. Bond-elokuva Kuolema saa
odottaa
sisälsi näkymättömän auton, laseria avaruudesta ampuvan satelliitin,
arktiselle alueelle jäästä rakennetun palatsin ja kasvojaan vaihtavan
korealaisen roiston kaltaisia käsittämättömyyksiä, jotka saivat jopa brittiläisen
salaisen agentin sekoiluihin tottuneet katsojat ymmälleen. Elokuvan aloituskohtaus,
jossa Bond huristelee ilmatyynyaluksella Koreoiden militarisoidulla vyöhykkeellä ampuen kaikkea liikkuvaa, kuuluu ikävällä tavalla elokuvahistorian koomisimpiin hetkiin.
Kritiikin kohteeksi joutunut ja talousvaikeuksien kanssa paininut tuotantoyhtiö Metro-Goldwyn-Mayer päätti
korvata kaikkien asianosaisten luottamuksen menettäneen ikääntyneen Brosnanin
nuoremmalla näyttelijällä. Brosnan muistutti Sean Conneryn aikoinaan korvanneen Roger
Mooren saaneen Bond-fanien hyväksynnän vasta pitkälti yli 50-vuotiaana tekemällään
elokuvalla Erittäin salainen (1981), mutta rahoittaja oli päätöksensä tehnyt. James Bondin rooliin haastateltiin satoja nimiä, kunnes melko tuntematon Daniel Craig pestattiin yleisestä vastustuksesta
huolimatta näyttelemään agenttia vuonna 2005. Haukkujat epäilivät aiemmin lähinnä pienissä
tuotannoissa esiintyneen Craigin kykyä astua suurempiin saappaisiin ja esittivät kysymyksiä hänen ikäistään vanhemmaksi näyttämään saavista uurteisista kasvoistaan.
Craig on tähän mennessä tähdittänyt kolmea Bondia. Casino Royalen (2006),
Quantum of Solacen (2008) ja Skyfallin (2012) menestys arvosteluissa ja
lippuluukuilla on hiljentänyt useimmat huutelijat, vaikka osa kyseenalaistaakin yhä naamataulultaan kärsineen näköisen Craigin soveltuvuuden
esittämään karismastaan ja naisenkaatotaidostaan tunnettua salaista
agenttia. Kolme viimeisintä Bond-elokuvaa muistuttavat melko lailla toisiaan, vaikka
niillä on eri ohjaajat. Craigin agenttifilmeissä näyttävä
toiminta onnistutaan yhdistämään vakavampiin draamallisiin elementteihin.
Bond esitetään etenkin Quantum of Solacessa ja Skyfallissa sisäisesti särkyneenä
tyyppinä, joka juo ylen määrin alkoholia kestääkseen ikääntymisensä ja tyttöystäviensä ennenaikaiset kuolemat. Hahmo ei kuitenkaan ole varsinaisesti
rappiolla, minkä huomaa hänen kykeneväisyydestään osallistua kymmenien
minuuttien mittaisiin vauhdikkaisiin takaa-ajoihin, tapella ja vietellä kauneimpia vastaan tulevia
naisia. Craig on elokuvissa itse asiassa niin hyvässä fyysisessä kunnossa, ettei hänen tarvitsisi käyttää
Casino Royalen vedestänousukohtauksesta tuttua huvittavan näköistä lihaspukua.
Suurin osa Bondiin mieltyneistä katsojista pystyy jo antamaan Craigin rujot kasvonpiirteet
anteeksi, koska hänellä on alhainen rasvaprosentti ja aiempiin salaista
agenttia esittäneisiin miehiin verrattuna poikkeuksellinen kyky näytellä.
Olisi liian yksioikoista väittää Craigin tuoneen vakavuuden takaisin Bondeihin.
Sarjan tavaramerkit, kuten persoonallisuuksiltaan liioitellut pääviholliset,
sopimattomissa väleissä heitettävät vitsit ja seksistinen suhtautuminen
naisiin, ovat edelleen paikoillaan. Casino Royalen emäroisto kärsii silmän punaisena vuotamaan saavista verikyyneleistä ja Skyfallin loppuvastus on
sisuskalunsa syanidilla polttanut homoseksuaali. Elokuviin on
pyritty tuomaan M:n ja Moneypennyn kaltaisia vahvoja naisia, mutta tämä ei estä
Bondia käyttämästä edelleen hyväkseen jokaista tapaamaansa mallin mitat täyttävää
kaunotarta. Sankari kykenee edelleen vitsailemaan ollessaan kuoleman kielissä ja selviämään pinteestä mitä epäloogisimmilla tavoilla. Liiasta vakavuudesta Bondeja ei voi syyttää.


Casino Royale
, Quantum of Solace ja Skyfall ovat tyylikkäitä toimintaelokuvia,
joita on edellä mainittujen camp-elementtien takia hieman vaikea ottaa
tosissaan. Uusinta filmiä on tosin povattu Oscar-ehdokkaaksi. Varmaa on se, että Daniel Craig on onnistunut nostamaan James Bondin
posiitivisella tavalla takaisin suuren yleisön tietoisuuteen. Pierce Brosnanin epäonnistumiset on unohdettu. Craig on pestattu jatkamaan sarjaa ainakin kahdessa tulevassa elokuvassa, joiden myötä hän nousee mitä todennäköisimmin kolmen parhaan Bond-näyttelijän joukkoon. Hänellä ei ehkä ole Sean Conneryn ja Roger Mooren
kaltaista pilkettä silmäkulmassa, eivätkä hänen kasvonsa ole Hollywood-sankareille tyypillisen sileät, mutta Craigin atleetin- ja eläytymiskykyjen ansiosta
tulevia Bondeja voi jälleen odottaa innolla.