New York -trilogiasta

Paul Austerin
kirjat Lasikaupunki, Aaveita ja Lukittu huone sisältävä New York -trilogia
(1985–1987) hylättiin peräti 17 kustantamon toimesta ennen kuin San Franciscossa toimiva Sun and Moon Press hyväksyi sen
viimein julkaistavaksi. Runoilijana aloittaneen ja menestyksekkääksi
prosaistiksi myöhemmin ryhtyneen Austerin kirjailijanuran alku oli monen
kollegansa tapaan kivinen. Hän opiskeli parikymppisenä Columbian yliopistossa, jätti
opinnot kesken ja asui vuosia nälkää nähden Pariisissa ennen paluutaan
Yhdysvaltoihin. New York -trilogia merkitsi Austerin nopeaa läpimurtoa kirjailijana. Sen pikainen nousu kriitikoiden ja yleisön suosikiksi oli sisällön haastavuuden takia varmasti tekijälle yllätys.
Suurinta osaa Austerin tuotannosta voi luonnehtia lukijaa hyväileväksi.
Suurin piirtein kirjan vuodessa julkaisevan amerikkalaisen teksti on sujuvaa ja
sulavaa. Se valuu lukijan käsien läpi lämpimänä vetenä, eikä useimmissa
tapauksissa jätä pysyvää muistijälkeä. Kaltaisilleni Austerin teosten ystäville
käy helposti niin, että kirjojen hahmot ja juonet alkavat jälkikäteen sekoittua
toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan haittaa, koska leijonanosa Austerin tarinoista on vain laadukasta viihdettä. Romaanit, kuten Sattumuksia Brooklynissa (2005) ja
Sunset Park (2009), saavat ajan lentämään.
Edellinen ei päde Austerin pääteoksena pidettyyn New York -trilogiaan. Se käsitetään tekijänsä haastavimmaksi tekstiksi, eivätkä sisällön epämääräiset kuvaukset, kuten ”mysteerejä mysteereistä” tai ”sekoitus etsivä- ja taideromaania”, auta keskivertolukijaa. Aluksi erikseen ja myöhemmin yhteisniteenä julkaistun kokonaisuuden teksti on kyllä austermaisen menevää, mutta juoni on abstrakti. Tarinoiden epämääräisyys selittää miksi niin moni kustantaja hylkäsi käsikirjoituksen. Rahasta huolehtineet kustannustalot arvioivat Austerin viehätysvoiman pahasti pieleen.
New Yorkiin sijoittuvan proosasarjan aloittava Lasikaupunki sekoittaa eri lajityyppejä. Siinä hyödynnetään Austerille sittemmin tyypilliseksi osoittautunutta lähestymistapaa, jossa henkilöiden identiteetit, kuten kirjailijan ja hänen luomiensa hahmojen suhteet, sekoittuvat toisiinsa. Lasikaupungin päähenkilönä seikkaileva trillerikirjailija Quinn esimerkiksi tapaa romaanin alussa Paul Auster -nimisen miehen. Taustalla pauhaavan New Yorkin miljoonakaupungin vihjaillaan aiheuttaneen kertomuksessa esiintyvät häilyvät identiteetit. Alussa kerrotaan: ”New York on uuvuttava tila, loputtomien
askelten labyrintti, ja vaikka hän käveli kuinka kauas tahansa, oppi tuntemaan
kotiseutunsa ja kadut kuinka hyvin tahansa, niin hän tunsi aina olevansa
eksyksissä.”
Auster viittaa mielellään muiden kirjailijoiden tarinoihin. Nicholas Dawson huomauttaa esseessään, että New York -trilogia sisältää alluusioita muun muassa Edgar Allan Poen, Herman Melvillen ja Henry Thoreaun kirjoituksiin. Romaanien yksinkertaisuuden ja monimutkaisuuden yhdistelmän onnistuneisuudesta kertoo muun muassa se, että viitatun kirjallisuuden tunteminen tekee teksteistä ymmärrettävämpiä, mutta niihin tutustuminen ei silti ole välttämättömän tärkeää. Lasikaupungissa Quinnin persoonallisuus sulautuu Austerin, hänen luomiensa hahmojen ja New Yorkin kaupungin risteileviin luonteisiin.
New York -trilogian toisessa Aaveita-osassa henkilöiden etäännytys viedään vielä
pidemmälle. Tarinan hahmoille ei ole annettu oikeita nimiä, vaan heitä
kutsutaan pelkästään väreillä. Halpaa trillerimäisyyttä taidekirjalliseen vaikeuteen sekoittava alkaa seuraavasti: ”White haluaa, että Blue seuraa ja pitää silmällä Black-nimistä
miestä niin kauan kuin se on tarpeen. Brownin palveluksessa Blue varjosti
usein, ja tämä tehtävä tuntuu aivan tavalliselta, ehkä jopa helpommalta kuin
monet muut.”
Toimeksiannon kerrotaan tapahtuvan 3. helmikuuta 1947, mutta päivämäärällä ei ole enempää merkitystä kuin henkilöiden persoonallisuuksillakaan. Bluelle annettu varjostustehtävä johtaa hänen hitaaseen muuttumiseensa Blackiksi. Dawsonin mukaan Austerin Mr. Vertigo -romaanissa (1994) on kohta, jossa väitetään toisen henkilön kasvojen tuijottamisen tarpeeksi pitkään johtavan kohteen sulautumiseen itseensä. Blue vapautuu Aaveita-kertomuksessa minuuden kahleista. Blue tiedostaa, että kirjailija tarkkailee hänen toimiaan, ja vapaan valinnan mahdottomuuden hyväksyessään hahmo onnistuu lähtemään tarinasta muuttuen haamuksi.
Trilogian päättävässä Lukitussa huoneessa nimetön kirjailija saa haltuunsa menehtyneen kollegansa jäämistön ja huomaa siirtyvänsä entisen ystävänsä nahkoihin. Identiteettikriisiin joutuva ammattikynäilijä huomaa päätyneensä vertauskuvalliseen lukittuun huoneeseen, toisen henkilön todellisuuden vangiksi. Lukitussa huoneessa päähenkilön yllättäen saama omaisuus sysää tapahtumat liikkeeseen. Sattumanvaraisuudella on Austerin tuotannossa tärkeä osa, kuten voi päätellä vaikkapa hänen Sattuman soittoa -romaaninsa (1992) paljonpuhuvasta nimestä. Ginger Jones ja Kevin Ells väittävät kirjoituksessaan Austerin käyttävän tuotannossaan tietoisesti ja tiedostamattomasti kaaosteorian konventioita.
Lasikaupunki, Aaveita ja Lukittu huone muodostavat näppärän kudelman. Auster ripottelee niissä keksimiensä asioiden sekaan oman elämänsä todellisia yksityiskohtia, kuten mainintoja Columbian yliopiston ja Pariisin vuosistaan. New York -trilogiasta tulee tekijänsä eräänlainen omakuva. Lukitussa huoneessa sanotaan: ”Koko tarina pelkistyy lopun tapahtumiin, ja
ilman tuota loppua sisälläni minun olisi ollut mahdotonta aloittaa tätä kirjaa.
Sama koskee kahta ensimmäistä teosta Lasikaupunkia ja Aaveita. Nämä kolme
tarinaa ovat lopulta sama tarina, mutta jokainen edustaa eri tietoisuuden
tasoa, tarinan sisällön kannalta.” Romaanit ovat monimutkaisuutensa takia paikoin puuduttavia, mutta lukukokemus säilyy lyhyyden takia miellyttävänä.
Kirjallisuudentutkijoille on kädet täynnä töitä Austerin tuotannon perkaamisessa. Juuri New York -trilogian on helppo nähdä jäävän elämään tekijänsä kuoltua. Teos luottaa Austerin tuotannosta kaikkein vähiten viimeisen päälle
hiottuun kieleen ja saavuttaa abstraktiudestaan huolimatta (tai siitä johtuen)
syvempiä tasoja. Siinä amerikkalainen valtavirtakirjailija pääsi lähimmäksi
kirjallisuutta taiteena.

Roger Federeristä

Edesmenneeltä
David Foster Wallacelta julkaistiin juuri suomeksi kirjan verran esseitä.
Kyseessä on kulttuuriteko, sillä haastavasti ja monipuolisesti kirjoittanut Wallace on eräs viime vuosikymmenien tärkeimmistä amerikkalaisista
kirjailijoista. Seuraavat käännökset ovat jo toivottavasti suunnitteilla. Tommi
Melender ruoti blogissaan tuoreeltaan Hauskaa, mutta ei koskaan enää -nimisen suomennosvalikoiman
puutteita, mutta eräs tärkeä essee Melenderiltä jäi mainitsematta, nimittäin Wallacen kiinnostava kirjoitus tennispelaaja Roger Federeristä.

New York Timesissa vuonna 2006 julkaistu essee Roger Federer as Religious Experience
on hyvä esimerkki DFW-nimellä faniensa keskuudessa tunnetun kirjailijan
monipuolisista kiinnostuksen kohteista. Wallace vertaa tekstissään Federerin
otteiden seuraamista uskonnolliseen kokemukseen. Hän kuvailee käkikellojen
maasta tulevan urheilijan henkeäsalpaavia suorituksia ja nimittää niitä
Federer-hetkiksi:  ”Seuraat nuoren
sveitsiläisen pelaavan, kun leukasi loksahtaa lattiaan ja silmäsi laajentuvat. Ääntelehdit tuolloin tavalla, joka saa kumppanit tulemaan luoksesi toisista huoneista tarkistaakseen vointisi.”
Eräs ystäväni vahvisti tarinallaan Wallacen sanat todeksi. Hän kertoi
olleensa tyttöystävänsä kanssa lomalla ateenalaisessa hotellissa Federerin
voittaessa ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran Ranskan avoimet.
Mestaruuden varmistuttua ystäväni lankesi hotellihuoneen television edessä
polvilleen ja tuuletti tunteikkaasti. Huolestunut tyttöystävä riensi viereisestä huoneesta
kysymään Federer-hetkeä koko olemuksellaan eläneen kumppaninsa vointia.
Poikkeuksellisten lahjakkuuksien, olivat he sitten urheilijoita tai vaikkapa muusikkoja,
ympärille kerääntyy nykyään nopeasti joukko innokkaita seuraajia. He nostavat
suosikkinsa jalustalle. Intomieliset kannattajat sortuvat pian asiaan vihkiytymättömältä huvittavilta tuntuviin ylilyönteihin, kuten Bob
Dylanin laulujen sanoitusten vertaamiseen William Shakespearen kuolemattomiin värssyihin
tai Federerin pitämiseen tenniskenttien runoilijana.
Sorrun itsekin suosikkieni lyhytnäköiseen ja yksisilmäiseen jumaloitiin
esimerkiksi Bruce Springsteenin ja tämän merkinnän aiheena olevan Federerin
kohdalla. Katson väitteiden heidän poikkeuksellisuudestaan pitävän paikkansa,
mutta tietenkin vain jos keskitymme olennaiseen, eli heidän työhönsä. Kohtaamme
toisinaan ihmisiä, jotka ovat lahjakkaita valitsemassaan ammatissa, mutta todelliset
nerot ovat harvassa, nykyään huomattavasti harvemmassa kuin kehittymättömämmiksi
käsittämillämme aiemmilla vuosisadoilla. Ylikansoitetun maailmamme miljardeista
ihmisistä aniharva ansaitsee tulla kutsutuksi suureksi.
Voiko urheilija olla nero? Vastaaja on näkökannastaan riippuen tyypillisesti
joko jonkin lajin intohimoinen seuraaja tai koko nykyisen urheiluinstituution
katkera vastustaja. Wallace kirjoittaa: ”Kauneus ei ole kilpaurheilun
tavoite, mutta ihmisen kauneus ilmenee hyvin korkeatasoisessa urheilussa. Sitä
voi verrata suurin piirtein rohkeuden osoittamiseen sodassa.”
Wallace tarkentaa puhuvansa ”kineettisestä kauneudesta”, siitä miten
lihakset tekevät yhteistyötä saavuttaakseen taidokkaan suorituksen ja ottelun
voittamisen tavoitteen. Edelleen DFW kommentoi, että kilpaurheilussa ihminen pystyy
hyväksymään omaavansa hengestä erottamattoman ruumiin.
Roger Federer as Religious Experience -esseessä puhutaan Federerin pitkäaikaisesta
arkkivihollisesta Rafael Nadalista. Kestävyydeltään eläimellinen Nadal on
tyypillinen nykytennispelaaja, eli hän hallitsee vain muutaman asian hyvin siinä
missä Federerin kaltaiset mailataiteilijat pystyvät parhaimmillaan mihin tahansa. Wallace kertoo katsomon puolelle siirtymässä olevan Federerin ja
paraikaa pahasta loukkaantumisesta toipuvan Nadalin eroista:: ”Nadal, modernin
takakentän voimatenniksen huippuunsa kehittänyt mies, kohtaa nykyisen pelin
muuttaneen miehen, jonka monipuolisuus ja tarkkuus merkitsevät yhtä paljon kuin
hänen jalkaliikkeensä ja nopeutensa, mutta joka saattaa olla haavoittuvainen ja
pelätä espanjalaista vastustajaansa.”
Federer ja Nadal ovat pelanneet vuosien varrella useita ikimuistoisia pelejä.
Väkivahva mallorcalainen on voittanut suurimman osan kohtaamisista, mukaan
lukien vuoden 2008 Wimbledonin turnauksen eeppisen viisieräisen loppuottelun,
joka kesti jännittävien käänteiden jälkeen lähemmäs viisi tuntia.
Roger Federer as Religious Experience -esseessä yritetään määritellä Federerin neroutta:
”Huippu-urheilijan kauneutta on lähes mahdotonta kuvailla täsmällisesti. Tai
kutsua esiin. Federerin kämmenlyönti on suuri elastinen ruoskanisku, hänen
yksikätinen rystylyöntinsä voi tulla matalana, yläkierteellä tai kiertää
oikealle – sen kierre on niin voimakas, että pallo muuttaa muotoa ilmassa ja
osuu nurmeen noin polven korkeudella. Hänen syöttönsä on niin maailmanluokkaisen
voimakas ja tarkka, ettei kukaan muu yllä lähellekään samaan; syöttöliike on
notkea ja epäeksentrinen, ja se näyttäytyy (televisiosta katsottuna) vain
ankeriasmaisena ruumiinliikkeenä mailan osuessa palloon. Hänen ennakointinsa ja
kykynsä nähdä kenttä ovat yliluonnollisia, ja hänen jalkatyönsä on pelin
parasta – lapsena Federer oli jalkapallolupaus. Kaikki tämä pitää paikkansa,
mutta ei silti selitä mitään tai onnistu kuvaamaan tämän miehen seuraamisen
kokemusta. Mikään ei vedä vertoja hänen tenniksensä kauneuden ja nerouden
todistamiselle läheltä. Esteettisiä asioita täytyy kuvata epäsuorasti, puhua
itsensä niiden ympäri – kuten Akvinolainen teki oman sanomattoman aiheensa
kohdalla – määritelläkseen esteettisyyden sellaiseksi mitä se ei ole.”
Lahjakkuus herättää kateutta, mutta ennen kaikkea se inspiroi. Federer teki yksipuoliseksi
voimapeliksi muuttumassa olleelle tennikselle palveluksen tuomalla lajiin uusia
tuulia. Samaan tapaan muiden elämänalueiden
poikkeukselliset lahjakkuudet herättävät meissä halun kopiointiin ja uudistuksiin.
Niin paljon olemuksestamme tulee itsemme ulkopuolelta, että Federerin
kaltaisten suurmiesten ja -naisten ajatusten ja tekojen tarkasta opiskelusta
voi olla ainoastaan hyötyä. Sveitsiläisen tennisässän kaltaiset nerot herättävät
potentiaalimme ja saavat meidät tavoittelemaan suuria.
David Foster Wallace kirjoitti esseensä Roger Federerin pelatessa parasta tennistään.
Sveitsiläinen on nyt 31-vuotiaana uransa ehtoopuolella. Hän on jo rikkonut
kaikki mahdolliset ennätykset voittamalla 17 Grand Slam -pokaalia, 21 ATP 1000
-turnausta ja pitämällä maailmanlistan ykkössijaa hallussaan tätä
kirjoitettaessa pian 300 viikkoa. Moni tenniksen ystävä arvostaa häntä
enemmän kuin lajin Hall of Fameen hyväksyttyjä legendoja, kuten Andre Agassia,
Björn Borgia tai Pete Samprasia. Federer on useimpien mielestä tenniksen
kaikkien aikojen parhaita. Vuonna 2006, Wallacen julkaistessa esseensä,
Federer ei ollut vielä valloittanut maailmaa. Urheilijan ura on kuitenkin lyhyt. Hieman päälle kolmekymppisen sveitsiläisen odotetaan, pelätään
ja toivotaan laittavansa tennismailansa naulaan, vaikka hän jaksaa vielä
toistaiseksi antaa karvapallolle kyytiä.
Federer on todennut haluavansa osallistua Brasilian Riossa järjestettäviin
vuoden 2016 kesäolympialaisiin, vaikka se merkitsisi paluuta eläkkeeltä.
Tulevan turnauksen järjestäjät hieroivat todennäköisesti uutisen
kuultuaan tyytyväisinä käsiään. Me poikkeuksellisen lahjakkuuden sellaisen nähdessämme
huokaisimme puolestaan helpotuksesta saadessamme seurata FedExiksi ja Swiss
Maestroksi kutsutun maailmanluokan tennispelaajan otteita vielä muutamia
vuosia.

Naimapuuhista

Saamansa huomion puolesta eturivin amerikkalainen
nykykirjailijoihin kuuluva Jeffrey Eugenides totesi kollegansa Jonathan
Safran Foerin taannoisessa haastattelussa tuntevansa ”perverssiä rakkautta”
pahasti rapistumaan päässyttä kotikaupunkiaan Detroitia kohtaan.
Eugenides näkee nuhjuisan tehdaskaupungin malliesimerkkinä taantumaan
ajautunutta Yhdysvaltoja vaivaavista ongelmista. Hänen mukaansa ”suurin
osa Yhdysvaltojen historian tärkeimmistä kehityskuluista ilmenee Detroitissa.
Siellä voi nähdä kaiken autoteollisuuden voittokulusta liukuhihnatyön ja
rasismin esiinmarssiin, Motownin, MC5:n, housen ja teknon kaltaisen musiikin
synnystä puhumattakaan.” Haastattelussa Eugenides toteaa Detroitin tämänhetkisen
tilanteen olevan merkittävä syy sille miksi hän tekee kirjoja.
Suomessa vastikään vierailleen Eugenidesin
kaikki romaanit Virgin Suicides: Kauniina kuolleet (1993), Middlesex
(2002) ja Naimapuuhia (2011) ovat keränneet kehuja. Kirjoista
kaksineuvoisen poikatytön elämästä kertova Middlesex sai
ilmestymisvuonnaan Pulitzer-palkinnon, Naimapuuhia
puolestaan arvostetun National Book Critics Circle Award -tunnustuksen.
Julkisuutta karttavan Eugenidesin sanomisia ja tekemisiä seurataan menestyksen
takia tarkasti.
Amerikassa kaikki on tunnetusti elämää suurempaa.
Yhdysvaltalaisille ominainen taipumus liioitteluun heijastuu myös kirjalliseen
kenttään. Tommi Melender lainaa Antiaikalainen-bloginsa merkinnässä pitkän
linjan runoilijaa Charles Simiciä, joka kommentoi rapakon
takaisen kirjallisuuden yleistilannetta kärkevästi New York Review
of Booksissa
: ”Kansallinen käsityksemme, jonka mukaan suurempi on parempaa,
merkitsee etenkin viimeisinä vuosikymmeninä ilmestyneiden romaaniemme, joiden
pituus on yleensä 600–800 sivua, olevan pahasti ylikirjoitettuja.”
Eugenidesin hyvin myynyt kolmas romaani Naimapuuhia
on hyvä esimerkki Simicin kritisoimasta liikaa ilmaa sisällään pitävästä
kirjallisuudesta. Sen suomennoksella on mittaa lähes 600 sivua. Osaavalla
kustannustoimittamisella Eugenidesin kirjasta olisi hyvin voinut poistaa
puolet. Antti Majander mainitsee Helsingin Sanomien arvostelussa Naimapuuhien parisuhdesählingin,
sukupolvierojen ja pienen porvarillisen teerenpelin riittävän runsaan
sivumäärän perusteluksi, mutta tämä pitää vain osittain paikkansa. On
myönnettävä, että Eugenidesin uusimman teoksen lukeminen on syvissä vesissä
uivista suomalaisista romaaneista poikkeava seesteinen nautinto. Romaanin kieli
hyväilee lukijaa. Yhdysvalloissa riittää osaavia kirjailijoita, jotka hallitsevat
ammattitaitoisen, hiotun ja miellyttävän ulosannun. Ammattitaito välittyy myös
suomennoksista.
Toisaalta pitää muistaa, että amerikkalaiset julkimot
ovat komean ja tyhjän puheen mestareita. Naimapuuhistakaan on turha etsiä
syvällistä sisältöä. Romaani kertoo paikkaansa etsivistä parikymppisistä
nuorukaisista, joista yksi matkustaa tajuntaansa laajentaakseen
amerikkalaisittain mystiisiin paikkoihin, kuten Intiaan ja Ranskaan. Eugenides
mukailee viktoriaanisten romaanien naurettavuuksiin asti paisuneita
parisuhdesotkuja. Siinä missä Naimapuuhien edeltäjä Middlesex on
kiinnostavan rönsyilevä, uudempi kirja ei onnistu jättämään pysyvää jälkeä.
Proosa on kieltämättä hyvää, mutta Larryn, Leonardin, Madelainen ja Mitchellin
yksiulotteisiksi jääviin hahmoihin ei juonen tasapaksuuden takia muodostu
romaanin pituuden edellyttämää syvää suhdetta. Aikuisuutta kohti matkaavien
nuorten rakkausvaikeudet eivät kiinnosta kirjallisuudelta muutakin kuin
pelkkää lukunautintoa odottavaa lukijaa tarpeeksi.
Melender määritteli Antiaikalaisessa Eugenidesin
poliittisesti tyylitajuiseksi kirjailijaksi. Kommentti
tarkoittaa yhtäältä sitä, että amerikkalaiskirjailija välttelee
parhaansa mukaan poliittisia tölväisyjä, sekä toisaalta sitä, että hänen
kirjojensa mieshahmot ovat poliittisesti korrekteja. Naimapuuhien miehet
välttävät sopivalla itsekriittisyydellään pelottavana ilmestyksenä taustalla
häälyvän sovinistisen leiman. Melender lainaa Elaine Blairia, jonka
mukaan Eugenidesin, Jonathan Franzerin ja edellä mainitun Safran Foerin
kaltaiset nuoremmat amerikkalaiset kirjailijat haluavat että heistä pidetään.
Tämä johtaa keskitien kirjallisuuteen. Melenderiä ”häiritsee franzeneissa,
eugenideseissa ja safran foereissa ennen muuta se, että heidän romaaninsa ovat
niin laskelmoidusti lukijaystävällisiä, että niistä puuttuu vaaran tuntu lähes
kokonaan. Ne eivät vaadi lukijalta muuta kuin että hän ottaa mukavan asennon
laiskanlinnassaan, tyhjentää mielensä häiritsevistä ajatuksista ja antaa
tarinan kuljettaa mukanaan.”
Viihdyttämiseen keskittyville tarinoille
on toki paikkansa. Kultaisen keskitien kulkeminen estää amerikkalaista
nykykirjallisuutta kuitenkin nousemasta sanan varsinaisessa merkityksessä
maailmankirjallisuudeksi. Yhdysvalloissa tehtyjä kirjoja luetaan
kyllä ympäri maailmaa, mutta harvasta niistä on muuksi kuin miellyttäväksi
ajankuluksi. Melender nostaa Eugenidesin, Franzerin ja Safran Foerin
yläpuolelle vanhat jäärät, kuten Norman Mailerin, Philip Rothin ja John
Updiken. Heidän lisäkseen voisi mainita aikaa kestäviä romaaneja julkaisseet
Don DeLillon ja David Foster Wallacen. Kaikki amerikkalainen kirjallisuus ei
suinkaan ole kertakäyttöistä.