Berlin Alexanderplatzista

Alfred Döblinin
(1878–1956) nimi mainitaan usein samassa yhteydessä esimerkiksi James Joycen,
Robert Musilin ja Marcel Proustin kaltaisten kirjallisuuden jättiläisten
kanssa. Döblinin pääteos Berlin Alexanderplatz on edelleen lukemisen arvoinen.
Vuonna 1929 ilmestynyt romaani kertoo lyhytikäiseksi jääneen Weimarin
tasavallan alamaailmasta. Kirjan päähenkilö, lapsenmielinen keski-ikäinen
pikkurikollinen Franz Biberkopf, vapautuu vankilasta ja yrittää turhaan elää
kunnollista elämää. Biberkopf on istunut sellissä Tegelissä hakattuaan
kuoliaaksi avovaimonsa ja uskoo sinisilmäisesti kykenevänsä jatkossa pysymään
kaidalla tiellä. Elämällä on kuitenkin hänen varalleen muita suunnitelmia.

Ongelmasta toiseen hortoileva Biberkopf ei pysty ymmärtämään, että suurin osa ihmisistä pyrkii käyttämään häntä
hyväkseen. Hänen kultasydämisyytensä miellyttää äidinvaistonsa toteuttamisesta
kiinnostuneita naisia, mutta houkuttaa onnenonkijoita. Muun muassa oikean kätensä hyväuskoisuutensa takia menettävä Biberkopf
ei opi missään vaiheessa pitämään huolta itsestään.

Berlin
Alexanderplatz
sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Berliiniin.
Pertti Lassila kirjoittaa romaanin suomennoksen esipuheessa: ”1920-luvun
Berliinin on legendaarinen. Siitä oli keisarikunnan kukistumisen jälkeen itsestään
selvästi tullut myös Weimarin tasavallan pääkaupunki. Vuosikymmenen alkaessa
siellä oli lähes neljä miljoonaa asukasta. Se oli Euroopan vilkkain
liikenneristeys. Sitä kutsuttiin Euroopan sydämeksi. Poliittinen elämä ja
kulttuurielämä olivat siellä värikkäämpää kuin koskaan ennen.” Ihmisten
hyvyyteen luottava ja vähissä varoissa oleva Biberkopf ajautuu sykkivässä suurkaupungissa
välittömästi takaisin rikolliseen toimintaan. Berlin Alexanderplatzin kiihkeys
enteilee maailman vuoden 1929 talouspulaa ja natsien vuoden 1933 valtaannousua.

Döblin käyttää kerronnassaan kiinnostavalla tavalla muun muassa sisäistä
monologia, uutissähkeitä ja taustahälyä. Berlin Alexanderplatzia pidetään
suurkaupunkiromaanina, vaikka sen tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen itäisessä
Berliinissä sijaitsevaan Alexanderplatziin ja sen lähikortteleihin. Lassilan
mukaan kyseessä on teatteritaustaisen Döblinin harkiten rakentama näyttämö: ”Suurkaupungin
topografian rinnalle hän on ottanut mukaan koko metropolin kollektiivisen hälyn:
katujen ihmismassat, liikenteen melun, ruuhkat, mainokset, iskulauseet,
tuntemattomien ihmisten irralliset lauseenkatkelmat. Kaikki tämä tunkeutuu yhtä
aikaa Franz Biberkopfin ja lukijan tajuntaan.”

Rainer Werner Fassbinder sai vuonna 1980 valmiiksi Berlin Alexanderplatzin
vaikuttavan televisiosovituksen. Saksalaisen uuden aallon elokuvan kyvykkäimpiin
ja tuotteliaimpiin ohjaajiin kuulunut Fassbinder kertoo Biberkopfin
edesottamuksista sarjassa peräti 15 tunnin ajan. Länsi-Saksan valtiontelevision
rahoittama ja myöhäisillassa näytetyn Berlin Alexanderplatzin
14-osainen filmatisointi sai ilmestyessään jotkut suuttumaan. Kriitikot eivät
arvostaneet Fassbinderin ja kuvaaja Xaver
Schwarzenbergerin käyttämää himmeää valaistusta, mutta
enemmän närää herätti sarjassa vallitseva maailmanlopun tunnelma. Snapsi meni väärään
kurkkuun monilta onnellisiin loppuihin tottuneilta katsojilta.

Fassbinder kommentoi myöhemmin kiinnostavasti, kuinka Döblinin romaanilla oli hänen kehitykseensä huomattava vaikutus. Ohjaajan mukaan suurin osa hänen ajatuksistaan, käsityksistään,
käyttäytymisestään ja luonteestaan oli peräisin Franz Biberkopfilta. Fassbinder
luki Berlin Alexanderplatzin keskellä pahinta murrosikää ja kokemus sai hänet
vakuuttumaan taiteen tekemisen tarpeellisuudesta. Kovaan työtahtiin
37-vuotiaana kuolleen elokuvantekijän laajasta tuotannosta löytää kautta linjan
viitteitä Döblinin pääteoksen aiheisiin.

Anarkismiin viehtynyt Fassbinder piti Berlin Alexanderplatzia kertomuksena
poliittisen toiminnan (ja ylipäätään hyvän elämän) mahdottomuudesta.
Biberkopfilla ei ole poliittista kantaa. Hän haluaisi olla vapaa, mutta huomaa
joutuvansa vedetyksi mukaan milloin mihinkin liikkeeseen. Televisiosarjan eräässä
jaksossa päähenkilö (erinomainen Günter Lamprecht) osallistuu anarkistien järjestämään
kokoukseen. Fassbinderin tuotantoa tutkinut Christian Braad Thomsen kirjoittaa: ”Kokouksessa puhuja vastustaa
sekä natsien että kommunistipuolueen ehdotuksia maan kriisin ratkaisemiseksi. Hän
arvostelee yhtä lailla porvarillisia, sosialistisia ja kommunistisia puolueita
siitä, että kaikki luottavat parlamentaarisessa järjestelmässä ylhäältä tarjottavaan
lakiin ja järjestykseen.” Biberkopf päätyy käsitykseen, ettei minkäänlainen
kapinointi kannata, koska kaikki vastaanpaneminen johtaa vain kapinan
kohteena olevien mekanismien toistoon.

Kansallissosialistien ja kommunistien 1920-luvun Berliinissä harrastama köydenveto
päättyy ensimmäisenä mainitun ryhmän voitoon. Yksioikoisesti ajatteleva Biberkopf yrittää aluksi pysytellä pois työelämästä, koska katsoo palkanmaksajan hyötyvän ahkeroinnista häntä enemmän. Ristiriitaisesti Biberkopf ajattelee
kuitenkin samalla työn tekemisen olevan tärkeää. Hetkeen tarttumaan pyrkivää päähenkilöä
vaivaa Thomsenin mielestä ”lapsellisen naiivi ja kärsimätön käsitys siitä, että
hänen anarkistisen utopiansa on toteuduttava tänään, sillä huomenna on liian myöhäistä.”
Suurin osa berliiniläisistä ei kuitenkaan jaa Biberkopfin toivetta. Tämä
johtaa ratkaisemattomiin ristiriitoihin ja väkivaltaisiin yhteenottoihin. Biberkopf
yrittää saada rahaa myymällä kengännauhoja, pornografiaa ja natsien puoluelehteä,
mutta harhautuu aina menestymättömyyteensä kyllästyttyään lain väärälle puolelle.


Berlin Alexanderplatzin
viehätys piilee siinä, että nykylukija tietää myös keinoja
kaihtamatta valtaan nousseiden kansallissosialistien olleen täydellisiä roistoja. Romaanissa
kuvatussa yhteiskunnassa oikean ja väärän raja on häilyvä.

Franz Biberkopf on yksinkertainen ihminen. Hän on jokamies, jolla ei ole selkää
käsitystä siitä kuinka hänen pitäisi elää ja miten hänen tulisi toimia. Jokaiseen
tarjottuun täkyyn tarttuvalle Biberkopfille käy väistämättä huonosti. Hän ”asettaa
lapsellisia vaatimuksia todellisuudelle” ja joutuu mielisairaalan suljetulle
osastolle huomatessaan todellisuuden toimivan näiden vaatimusten
tukahduttamiseksi. Biberkopf ei Günter Grassin Peltirummun päähenkilön Oskar
Matzerathin tavoin halua kasvaa aikuiseksi. Molemmat esimerkkihenkilöistä tietävät
aikuistumisen merkitsevän raskauttavaa tietoa, hulluuteen vajoamista ja
kuolemaa.

Rainer Werner Fassbinderin monessa elokuvassa kuolema on ainoa mahdollinen
vapauttaja, eikä televisiosarja Berlin Alexanderplatz ole poikkeus. Politiikan ja uskonnon kaltaiset asiat eivät tarjoa minkäänlaista lohtua. Berlin Alexanderplatzin päähahmo
menehtyy mielisairaalassa henkisesti. Entinen pikkurikollinen on
sairaalasta lähtiessään lammasmaisen tyyni, eikä hänen ole vaikea nähdä lähtevän
riemumielin mukaan pian toden teolla rellestämään alkavien natsien
hirmutekoihin. Katsoja ja lukija pakotetaan tutkimaan itseään. Tavanomaisessa
elämässä on puolensa, mutta sen eläminen ei Biberkopfin kaltaisille yliherkille
ihmisille välttämättä ole mahdollista.

Cosmopolisista

Viimeistään David
Cronenbergin taannoinen elokuvasovitus osoitti, että Don DeLillon Cosmopolis (2003)
on romaanina ajankohtainen. Länsimaiden koko ajan pahenevat taloudelliset vaikeudet
ovat johtaneet DeLillon kaltaisten kaunokirjallisten pessimistien arvostuksen
nousuun. Yhdysvalloista kirjoittavan DeLillon parhaat romaanit kertovat
nopeasti muuttuvasta maailmasta, jossa joukkotiedotusvälineet muokkaavat
ihmisten ajatusmaailmaa. Hänen kirjoitustyyliään on moitittu kylmäksi ja
välinpitämättömäksi, mutta puolustajien mukaan Valkoisen kohinan (1985), Mao
II:n
(1988) ja Alamaailman (1997) kaltaiset merkittävät teokset todistavat,  että kirjailija kykenee analysoimaan
kapitalistista kotimaataan erittäin tarkasti.
Keskellä 1980-luvun taloudellista nousukautta julkaistussa Valkoisessa
kohinassa
tutustutaan nähtävyyteen, joka kantaa nimeä ”Amerikan eniten kuvatuin
lato.” Rakennuksessa ei ole mitään erikoista, mutta sen ympärille kerääntynyt
väkijoukko räpsii silti näkemästään innokkaasti valokuvia. DeLillo käyttää
mielellään pelkän julkisuuden kuuluisaksi tekemän ladon kaltaisia leikillisiä
vertauskuvia. Hän kertoo kirjoissaan yhä etäisemmäksi ja
viihteellisemmäksi  muuttuvasta
kulttuuristamme, jossa saamme jo äidinmaidossa taipumuksen mennä mukaan miten typerään
asiaan tahansa, kunhan tarpeeksi moni syyllistyy samaan virheeseen.

Cosmopolisissa nuori unettomuudesta kärsivä miljardööri Eric Packer päättää
aikaisin aamulla haluavansa mennä parturiin. Hän hyppää monimetriseen
limusiiniinsa ja aloittaa pitkän matkan nimettömän suurkaupungin, mitä
ilmeisimmin New Yorkin, halki. Packer haluaa hiustenleikkuun, vaikka
Yhdysvaltojen presidentti on kaupungissa, kaduilla on rottateemaisia mielenosoituksia ja
käynnissä ovat suositun rap-muusikon suureelliset hautajaiset. Myös Packerin
henkeä on uhattu. Miljardöörin todelliset motiivit ovat kuitenkin pitkään hämärän peitossa. Aprillipäivänä vuonna 2000 tapahtuva Cosmopolis on yhden
päivän romaani, jossa pörssikeinottelulla rikastunut Packer päättää tietoisesti
luopua saavuttamastaan amerikkalaisesta unelmasta.

Cosmopolis on jakanut melipiteitä sekä elokuvana että kirjana. Osa pitää Don
DeLillon romaania mestariteoksena, toiset arvioivat sen keskinkertaiseksi. Sama
pätee David Cronenbergin ohjaamaan elokuvaan, jonka pääosassa nähdään hieman yllättäen suosituista Twilight-vampyyrifilmeistä monelle teinille tuttu Robert
Pattinson. Pattinson on hyvä valinta Cosmopolisin päätähdeksi, koska hän ei
ainakaan vielä ole näyttänyt valkokankaalla suuria tunteita, vaan sopii
paremmin esittämään Packerin ja vampyyrin kaltaisia etäisiä hahmoja.

Cosmopolisin filmatisointia syytetään Guardianin arvostelussa empaattisuuden
puutteesta. Elokuva ei kriitikon mukaan ota tarpeeksi kantaa 2000-luvun
talouskriiseihin, joilla ”oli todellisia syitä ja seurauksia todellisten
ihmisten elämään kaukana manhattanilaisesta limusiinista, etäällä huonosti
kuvatusta ja prameaa elämää viettävästä keinottelijasta.” Etäännyttämisestä ei
DeLillon kohdalla yleensäkään pidetä. Jotkut muista Cosmopolisin
arvostelijoista eivät ole sulattaneet siitä, että Cronenberg on siirtänyt
DeLillon harkitun dialogin lähes sellaisenaan romaanista elokuvaansa. Hahmot käyttävät komeaa kieltä, mutta eivät tunnu sanovan mitään konkreettista. Tämä turhauttaa
Hollywood-tuotantojen valmiiksi pureskeltuun jutusteluun tottuneet katsojat.
DeLillon kolkko kirjoitustyyli poikkeaa täysin hänen hyvän ystävänsä Paul
Austerin lämpimästä proosasta. Austerin romaaneissa maailmaa tarkkaillaan vastoinkäymisiä kokeneiden ja hyväsydämisten ihmisten, DeLillon kirjoissa puolestaan kokonaan ulkopuolisten näkökulmasta. Ulkopuolisuus tarkoittaa DeLillolla monesti
eräänlaista kerronnallista lääketokkuraa, elämän ja sen tapahtumien
näkymistä etäisenä kuin katsottuna väärin päin käännettyjen kiikarien
läpi. Ratkaisu ei aina toimi. DeLillon viimeisimmät romaanit Putoava mies
(2007) ja Omegapiste (2011) ovat niin tyyliteltyjä, että kirjailijan kylmään
ilmaisuun tottuneillakin on vaikea saada teksteistä otetta.

Cosmopolisissa DeLillon ottama etäisyys toimii kuitenkin täydellisesti. Eric
Packerin hiustenleikkuumatkasta ei tule mitään, kun jenin (elokuvassa yuanin)
vahvistumista vastaan tehty uhkarohkea kauppa sysää hänet konkurssin partaalle.
Packer vetäytyy syvemmälle kuoreensa. Hän ottaa henkilökohtaisen taloudellisen
katastrofinsa vastaan samalla välinpitämättömyydellä kuin suhtautui aiemmin
huomattavaan omaisuuteensa. Raha ei merkitse Packerille mitään, mutta se on tehnyt hänestä kylmän laskelmoivan. Cosmopolisin edetessä selviää, ettei
miljardööri halua kuin irrottautua peruuttamattomasti kaupankäynnin
oravanpyörästä.
Uusimmassa keinottelussa epäonnistuttuaan Packer eroaa ökyrikkaasta vaimostaan
ja syyllistyy satunnaisiin väkivallantekoihin. Romaanin lopussa hän tapaa Richard
Sheets -nimisen vanhan työntekijänsä, joka haluaa kostaa entiselle esimiehelleen tappamalla tämän ja perustelee aikeitaan hiljattaisille
kadunvaltausliikkeille tyypillisellä tyhjällä retoriikalla. Packer ansaitsee
rappiolle joutuneen entisen keinottelijan mielestä kuoleman jo pelkästään
asemansa tähden. Kommentilta putoaa pohja Packerin kertoessa menettäneensä
rahansa, mutta Sheets painaa silti liipaisinta. Maailma ei sisäiseen
konfliktiin ajautuneen tappajan yllätykseksi muutu kuitenkaan paremmaksi
paikaksi.
DeLillo ei ole henkeen ja vereen realistinen kirjailija, eikä Cosmopolisia ole tarkoitus lukea kirjaimellisesti. Romaani on kärjistys. Se kertoo ylikierroksilla pitkään käyneestä amerikkalaisesta yhteiskunnasta
jotakin yhtä olennaista kuin niin ikään proosallisiin ylilyönteihin mielellään
turvautuvan Bret Easton Ellisin pääteos Amerikan Psyko. Ellisin romaanin hirviömäisessä päähenkilössä Patrick Batemanissa ja DeLillon dynaamisessa Eric Packerissa on
paljon samaa. Molemmat ovat hyvännäköisiä, nuoria ja rikkaita, sekä täysin
välinpitämättömiä kanssaihmisiään kohtaan. Kumpikin purkaa ahdistustaan
seksiin. Bateman ja Packer ovat rahan synnyttämiä psykopaatteja, joilla ei ole omassa
mielessään muuta tulevaisuutta kuin mahdollisimman väkivaltainen kuolema.

Runojen kirjoittamisesta


Miten runoni syntyvät


(Kirjoitettu
Eiran aikuislukiossa 19.3.2012 pidettyä luentoa varten.)

1

Tulin puhumaan teille kahdesta aiheesta, siitä miten aloin kirjoittamaan runoja
ja siitä miten runoni syntyvät.

Aloitin kirjoittamisen runsaat kymmenen vuotta sitten. Olin 17-vuotias, kävin
Heinolan lukiota ja suunnittelin muuttoa Helsinkiin. Muutto toteutui seuraavana
vuonna. Runojen kirjoittamisen aloittamiseen liittyi kohdallani murrosvaihe, tyypillinen
halu irrottautua Heinolan kaltaisen pienen kaupungin pienistä piireistä, ja
miksei myöskin kapina, monelle meistä tuttu halu irrottautua vanhempiemme
arvoista ja luoda oma arvomaailmamme.

Suurin osa lukioaikaisista ystävistäni joi ja osa käytti huumeita. Se oli heidän
tapansa kapinoida. Käsitin itse kirjoittamisen tervehenkiseksi vastavirtaan
kulkemiseksi, koska siinä keskityttiin luomiseen tuhoamisen sijaan. Kiteytettynä
voidaan sanoa, että aloin kirjoittamaan ensisijaisesti löytääkseni itseni,
mutta myös löytääkseni paikkani maailmassa. Olen kirjoittanut siitä lähtien.

Runojen pariin päätymiselläni ei ollut mitään erityistä syytä. Lainasin
Heinolan kirjastosta hetken mielijohteesta tunnettuja runoilijoita,
muistaakseni ainakin Pentti Saarikoskea, ja ryhdyin järjestelmällisesti
tutustumaan heidän tuotantonsa. Tällainen käyttäytyminen on minulle tyypillistä:
ryhdyn aina kaikkeen tosissani ja mahdollisimman vakavalla mielellä. Se
vaikeuttaa elämää, mutta on hyödyksi työtä tehdessä. Kuuntelin ensimmäiset
runot lainattuani samaan aikaan myös niin sanottua taidemusiikkia, jollaisena
pidin muun muassa Bob Dylania ja CMX:ää, ja aloin kiinnostua laajemmin
taiteesta. Esimerkiksi laulujen sanoittamista en kuitenkaan jostain syystä edes
yrittänyt. Päätin kirjoittaa runoja.

Lukioaikaisessa heinolalaisessa ystäväpiirissäni ei harrastettu kirjallisuutta.
Sana ”taide” ei tarkoittanut tässä todellisuudessa mitään, tai ei ainakaan mitään
järjellistä. Elämämme pyöri alkoholin, autojen, tyttöjen ja videopelien ympärillä.
En myöskään muista, että opettajamme olisi yläasteen tai lukion äidinkielen
tunneilla puhunut runoudesta tai muusta kirjallisuudesta, joten te olette nähdäkseni
tässä suhteessa ja tällä hetkellä minua paremmassa asemassa. Koulunkäynti ei
rehellisyyden nimissä minua juuri kiinnostunut. Olen itseoppinut ja jouduin
etsimään Saarikosken, Paavo Haavikon, Eeva-Liisa Mannerin ja muut minulle tärkeiksi
tulleet runoilijat itse.

Bruce Springsteen on todennut, että musiikki antoi hänelle identiteetin. Hän löysi
soittaessaan omien sanojensa mukaan itsensä. Voin sanoa samaa kirjallisuudesta.
Muistan hyvin miten opin lukemaan runoutta. Siihenhän on useimpien mielestä
vaikea saada otetta. Lainasin Heinolan kirjastosta äänilevyn, jossa Pentti
Saarikoski luki ääneen runojaan. Vertasin ääneen luettuja tekstejä kirjan
runoihin ja opettelin rytmiä. Osasin pian pysähtyä oikeissa kohdissa.

Suosittelen kyseistä tapaa kaikille. Runot noudattavat omaa kummallista
kielioppiaan, johon ei ole helppo päästä sisään, mutta jonka omaksumalla pääsee
nauttimaan suuresta kielellisestä rikkaudesta. Muutamaan kertaan mainitsemani
Saarikosken teksteistä on muutenkin melko vaivatonta aloittaa, koska hänen
kirjoitustapansa on jutusteleva, eikä aloittelijan näkökulmasta yhtä haastava
kuin esimerkiksi Paavo Haavikon tai Eeva-Liisa Mannerin tyyli.

Olen jo pitkään harkinnut ammattikirjailijaksi ryhtymistä. Ensimmäiset runoni
eivät tietenkään olleet mistään kotoisin, koska minulla ei ollut minkäänlaista
käsitystä siitä mitä olin tekemässä, mutta aloin jo niiden myötä suhtautumaan
lyriikan tekemiseen ammattimaisesti. En ajatellut runouden olevan minulle
harrastus, vaan työtä ja olennainen itseilmaisun tapa. Kirjoittamisesta tuli
nautinto. Kirjoitin paljon ja jatkuvasti, koska halusin kehittyä ja oppia lisää
itsestäni. Aloin runoilijaksi ryhdyttyäni panemaan merkille pieniä
yksityiskohtia, jotka olivat aiemmin jääneet minulta huomaamatta. Pystyin
esimerkiksi arvostamaan ennen itsestään selvinä pitämiäni asioita, kuten luonnossa
tapahtuvia muutoksia.

Kirjoitin aluksi keskivertolukijan näkökulmasta melko vaikeaa tekstiä.
Esimerkiksi voidaan ottaa aloitusruno kokoelmastani Yökiipijä:

Uni on surullinen sanoo ja jos
on rakkautta on myös muuta

mies pudonnut pois nähtyään
liian unta ja putoaa siitä pois syliin
joka on pehmeä joka on luulo
ikuisuudesta joka on jotain kaunista

unen surullinen saapuminen sen siivittä on kieltämättä vaikea lentää
naista jonka jo kävely käy
runoudesta ja mustat ovat hänen siipensä

hyvän yön jäljet ovat pehmeät ovat aivan liian helposti unohdettavissa
ovat punaisen väriset ovat
musiikkia ovat katso käsiäni ne ovat tulessa

surullisuus pitää minut hengissä vaikka vaikeaa hengittäminen ne
yhtä ne kahta ne kolmea ne niin
pitkään kuin sormet riittävät ne

pitkät matkat jonnekin joka ei enää ole pelkkä sijainti vaan ehkä jo koti.

Tämä on eräs kokoelman onnistuneimmista runoista. Tekstistä on kuitenkin näin jälkeenpäin
ajateltuna vaikea saada otetta. Tunnelma välittyy, mutta kuvat ovat epätarkkoja.
Tämä monista varhaisista runoistani löytyvä epätarkkuus on vaivannut minua.
Luen vertailun vuoksi runon myöhemmästä kokoelmastani Kaukaisesta maasta:

Aamun läpi voi nähdä maailman.
Valo paistaa avoimeen taloon,
ikkunoihin ja oveen.
Se ei pelkää.
Päivää katsoessaan ihmettelee
kuinka ääni on mahdollinen
mutta
yön hiljaisuuskaan ei tule
helposti.
Pimeyden (aivan kuten valonkin)
eteen on taisteltava.
On sukellettava syvälle löytääkseen.
Ruumiin on sukellettava mutta
sielussa näkee liikkeen, yhtäjaksoisen
siirtymisen valosta pimeyteen
ja takaisin,
onnen ettei ole toisin.

Ajatteluni on Yökiipijän ja Kaukaisen maan välissä kuluneena neljänä
vuotena muuttunut selkeämmäksi. Pyrin koko ajan viemään lyriikkaani kiteytympään
suuntaan. Tällä hetkellä tavoitteenani on
yksinkertaisesti kuvata maailman kauneutta. Varsinaista runousoppia minulla ei
ole.

Joskus kuulee puhuttavan kirjailijan omasta äänestä. Kopioijia riittää, mutta ainutlaatuiset
kirjoittajat ovat harvassa. Etsin omaa ääntäni noin kymmenen vuotta, mutta voin
tässä vaiheessa todeta tekemäni työn olleen vaivan arvoista. Tähanastinen
kehittymiseni on vahvistanut jo alussa omaksumaani käsitystä siitä, että
melkein kuka tahansa määrätietoinen ihminen kykenee tulemaan hyväksi
kirjailijaksi. Lähes kaikki lukemisen arvoinen teksti on pitkäjänteisen työn
tulosta.

Paul Auster kuvaili kirjoittamista ”parantumattomaksi taudiksi”. Se voi hänen
mukaansa iskeä keneen tahaansa elämäntilanteeseen tai ikään katsomatta. Auster
sanoi, että kun kirjoittamisen pakko iskee, niin entiseen ei ole paluuta. Sen jälkeen
on vain kirjoitettava niin paljon ja niin hyvin kuin mahdollista. Austerin
itsestään löytämä tauti iski häneen parikymppisenä ja minuun noin kymmenen
vuotta sitten. Olin silloin 17-vuotias, eikä mikään viittaa siihen että olisin
parantumassa.

2

Runojen tekemistä on vaikea kuvata. Se tuntuu kaiken kirjoittamisen tapaan
yleensä väkinäiseltä ja joskus luontevalta. Runojen tekemiseen liittyviä
vaikeuksia on helppo osoitella, mutta onnistumisen määritteleminen on
hankalampaa.

Edellä selvisi, että teoriat ovat minulle vieraita. En tunnusta koulukuntia tai
noudata sääntöjä. Tähän on tosin tehtävä se varaus, etten sulje mitään tekstin
tuottamisen tapaa pois ja varaan itselleni oikeuden hyödyntää jonkun tai
joidenkin keksimiä rajoituksia. Toinen runokokoelmani Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä syntyi siten, että
tulkinnasta riippuen joko lainasin tai varastin muiden runoilijoiden tekstejä
ja yhdistelin niitä uusiksi kokonaisuuksiksi. Tähän tapaan:

Me itse olemme labyrintti.
Huolla ruumissielusi mysteeriä
niin anna itseäsi rakentaa
sillä sinä olet salaisuus ja
ihme
sinussa asuu jumala.
Liiku.
Pienet, pienet liikkeet
vapauttavat melkein-äärettömän
energian.
Siihen on kätkettynä hyväily
ja tuohon hyväilyyn kätkeytyy
kokonaisuus
niin kätkeydy hyväilyyn
labyrinttiin
toiseen
itseesi.

En muista tässä esimerkissä käyttämiäni runoilijoita, mutta muistaakseni
lainasin ainakin Gunnar Björlingiä ja Göran Sonnevia, mahdollisesti muitakin.
Kolibrikirjassa hyödyntämälläni cut-up-metodilla syntyi kiinnostavaa tekstiä,
jollaista en itse olisi todennäköisesti kirjoittanut. Tutustuin
cut-up-taidetekniikan historiaan ja selvensin sitä kokoelman alkusanoissa.
Minulle selvisi, että sääntöihin tukeutuminen saattaa auttaa kirjoittamiseen
liittyvissä hankaluuksissa, kuten aloittamisen pelossa.

Ranskassa toimii OuLiPo-niminen 1900-luvulla perustettu kokeellinen
kirjailijaryhmä, jonka jäsenet sitoutuvat yhteisesti keksimiinsä ja hyväksymiinsä
mielivaltaisiin sääntöihin. Georges Perec, eräs
lempikirjailijoistani ja OuLiPon tunnetuimmista jäsenistä, kirjoitti vuonna
1969 pitkän romaaninsa La Disparationin
käyttämättä ainuttakaan e-kirjainta. Haastetta riitti, koska e on Perecin äidinkielen
yleisin vokaali. Kyseinen romaani on suomennettu nimellä Katoaminen. Käännös on sikäli hauska, koska siinä ei ole yhtään
a-kirjainta, ja a:han on tietysti suomen kielen yleisin vokaali.

Perecin vuoden 1978 pääteos Elämä Käyttöohje
kuuluu romaanisuosikkeihini pitkälti taidokkaasti rönsyilevän kielensä tähden,
mutta oulipolaisten ja muiden ryhmittymien säännönmukaisuus on minulle
kirjoittajana pääsääntöisesti vierasta. Pyrin noudattamaan suomen kielioppia ja
saamaan aikaan mahdollisimman sujuvaa tekstiä, mutta varaan oikeuden
esimerkiksi uudissanojen (kuten yökiipijän) ja edellä mainitun cut-up-tyylin käyttöön.
Runoutta ei voi rajata. On turha yrittää päättää etukäteen millaisia runoja
aikoo kirjoittaa. Liian tietoiseksi aikeistaan tuleva runoilija tekee väkinäistä
tekstiä.

Edellisestä voi päätellä, että kirjoitan mielelläni impulsiivisesti ja
intuitiivisesti, samanaikaisesti mielellä ja ruumiilla. Pyrin improvisoimaan,
vapautumaan meitä yleensä kahlitsevasta ajattelusta ja sukeltamaan
alitajuntaan. Vertaan mielelläni runoutta musiikkiin, koska molemmat toimivat nähdäkseni
samalla tavalla. Hyvän laulun tunnistavat nekin, jotka eivät tiedä mitään sävelasteikosta
tai muusta teoriasta. Sama pätee hyviin runoihin.

Tarvitsen runon kirjoittamiseen kahta asiaa: aikaa ja tilaa. Kun nämä kaksi
perustarvetta on tyydytetty, niin mikä tahansa on periaatteessa mahdollista. Voin
kirjoittaa runoja mistä tahansa. Pyrin tekemään sarjoja, koska saan tällä
tavalla teksteihini kaipaamaani jatkuvuutta. Käsikirjoitusvaiheessa sarjoista
on helppo koostaa teemoiltaan yhtenäisiä kirjoja. Tekeillä oleva seuraava
kokoelmani Joki on tehty tällä
tavalla. Etsin jatkuvasti mielessäni kokonaisuuksiksi soveltuvia runoaiheita ja
kirjani Kaukainen maa sisältää useita
tekstin etsimistä kuvailevia kohtia. Esimerkiksi:

Kirjoitan lakkaamatta
seuraan ajatuksieni
pitkää ja mutkikasta tietä
etsien kaukaista maata
seuraa
ja sinua
etsien seuraavaa matkaa
ja seuraavaa saapumista
ja matkan jatkumista
aina seuraavaa.

Kyse on keskeytymättömästä etsinnästä, mielen sisällön selvittämisestä, järjestämisestä
ja ajatusten pukemista sanoiksi.

Runoni syntyvät siten, että
istun alas, juon kahvia, kuuntelen musiikkia, keskityn ja alan kirjoittaa.
Tunnin tai kahden päästä olen tehnyt kymmenestä viiteenkymmeneen lyhyttä runoa,
tai osaa suuremmasta sarjasta. Pidän välillä päivien tai viikkojen taukoja säkeiden
työstämisestä kokeillakseni muita lajityyppejä. Teen arvosteluja kirjoista ja
videopeleistä, koska niiden valmistaminen on suoraviivaista ja vaatii runoutta
käytännöllisempää ajattelua. Esimerkiksi tämän esitelmän tekeminen on ollut miellyttävää
vaihtelua muuhun työhön. Minkä tahansa tekstin aloittaminen on minulle hankalaa,
mutta vauhtiin päästyäni sanat tulevat ikään kuin itsestään.

Jokainen kirjoittava ihminen tavoittelee flow-tilaan pääsyä. Kirjoittaminen on
vaikeaa: hyviä ajatuksia ei ole, tekstiä ei synny ja lauseet vaikuttavat väkisin
väännetyiltä. Viime vuosisadalla elänyt tuottelias taidemaalari Francis Bacon väitti,
ettei pitänyt itseään lahjakkaana, vaan ainoastaan kyvykkäänä vastaanottamaan
muualta tulevia viestejä. Hän käsitti olevansa maalatessaan ukkosenjohdatin,
joka siirtää ulkopuolelta lähetetyt salamat (eli kuvat) kankaalle.

Ymmärrän mitä Bacon halusi sanoa. Hän kuvaili flow’ta, joka valtaa jokaisen
taiteilijan työskentelyn jossain vaiheessa. Parhaat runot syntyvät
pakottomasti. Korjaan säkeitäni jälkeenpäin, koska nopeasti ylös pantuun
tekstiin jää helposti ajatus-, huolimattomuus- ja kirjoitusvirheitä, mutta
suurin osa hyvistä runoistani on silti syntynyt kerralla. Vaivattoman
kirjoittamisen tila on minulle tuttu, enkä pidä sen tavoittelua ylitsepääsemättömänä
ongelmana. Suurimmalle osalle kollegoistani runojen kirjoittaminen on tosin kuulemani
mukaan todella vaikeaa.

Runoilija Harri Nordell totesi hauskasti ja osuvasti, että proosan
kirjoittaminen tuo hänen mieleensä lankkuaidan maalaamisen. Sitä kirjoittava
aloittaa tietystä kohdasta ja lopettaa tiettyyn paikkaan. Sama toistuu
seuraavalla kerralla. Runous on Nordellin mukaan sen sijaan ”suoraan helvetin
seitsemännestä piiristä”. Maailmassa riittää tietysti runoilijoita, jotka
naureskelevat kaikelle tai kirjoittavat esimerkiksi omista humalaisista
toilailuistaan, mutta suurin osa lyyrikoista on nähdäkseni Nordellin ja minun
kanssani samaa mieltä siitä, että runous on äärimmäisen vakava asia. Proosaa voi
suunnitella, mutta runoutta tehdessään aloittaa aina puhtaalta pöydältä.
Runoilija joutuu kohtaamaan itsensä ja maailman, eikä parempaa suositusta tälle
loputtomia mahdollisuuksia tarjoavalle lajityypille voi mielestäni antaa.

Kiitos.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com