Aime Hansen: Kalojen kuninkaan maa


(Arvostelu julkaistu viro.nytin numerossa 3/2012)




Kalojen kuninkaan maassa


Aime Hansen: Kalojen kuninkaan maa, runoja, NyNorden 2012 (Anniina Ljokkoi
suom.), 77 s.

Pienkustantamo NyNorden jatkaa arvokasta kulttuurityötään
julkaisemalla lisää virolaista nykyrunoutta suomeksi. Käännössarja, johon
kuuluu muun muassa fs:n, Jaan Malinin ja Jürgen Roosteen tutustumisen arvoisia
tekstejä, on ikävä kyllä edelleen vaikeasti saatavilla. Elinvoimaisesta virolaisesta
runoudesta kiinnostuneiden on levitykseen liittyvien ongelmien takia hankala
saada käsiinsä NyNordenin sinänsä hyvin toimitettuja kirjoja.


Anniina Ljokkoin kääntämään
Aime Hansenin Kalojen kuninkaan maahan
on suomennettu nimikokoelman runojen lisäksi sikermiä hiljattaisista kirjoista Olin meren enkeli ja Matka käärmeiden saarelle. Hansenin
polveilevissa runoissa henkilökohtaiset kokemukset yhdistyvät historiallisiin
ja mytologisiin aiheisiin.

Käsillä olevassa
valikoimassa aiheina ovat muun muassa Jumalan etsintä ja kuningas Arthurin pyöreän
pöydän ritarit. Sävyltään romanttisissa runoissa näkyvät kaikkein selvimmin
tekijän Aasiasta ja Lähi-idästä omaksumat vaikutteet: ”Taas leikitteli päivänvalo
/ kaupungin kaivoilla ja lammilla / Taas kahisi iltapäivän tuuli / lehtimajojen
viiniköynnöksissä // Sadat askeleet sipsuttivat / katujen kivilaatoilla /
Lyyrojen sävelet kaikuivat / torilla ja teattereissa”.

Hansenin runoissa maailma nähdään
ihmeitä täynnä olevana näyttämönä, jota kertoja ulkopuolisena tarkkailijana
kuvailee. Ajatusten ja näkyjen ihmeellisyys vie puhujan pois arkipäiväisistä
tapahtumista ja kohti muita maailmoja. Samalla kaivataan romanttista rakkautta:
”Tiesin että olet matkalla, prinssini; / Etelävuorten tuulet kantoivat sinua /
ratsusi lensi nuolen lailla / sulavien lumikenttien yli”.

Hansenin voi sanoa olevan
omaperäinen. Suomessa tai Virossa ei juuri kirjoiteta hänen tyylistään itämaisen
henkevää runoutta. Toisaalta esimerkiksi Eeva-Liisa Manner hallitsee mytologisen
aineiston käytön Hansenia paremmin. Ongelma on ilmeinen muutamissa kokoelmien Olin meren enkeli ja Kalojen kuninkaan maa rönsyilevimmissä
teksteissä, jotka vesittyvät suurien aiheittensa takia: ”Pihalle muuratut
sokeat / tahtovat muuttua joeksi, / vaan toiset tulevat ja onnistuvat. / Ne
koskettavat muureja / ja muurit / muuttuvat tyhjiksi peileiksi. / Ne uskovat
että lunastaja / saapuu valkealla höyrylaivalla läpi peilin.”

Raija Hämäläinen kirjoittaa
Kalojen kuninkaan maan lyhyessä jälkilauseessa,
että ahkerana matkailijana tunnetun Hansenin retkillään saamat kokemukset ovat
selvästi vaikuttaneet hänen runojensa aiheisiin ja tyyliin. Huomio on
kiinnostava. Eri maista omaksuttujen mytologioiden yhdistely johtaa
pahimmillaan tekstin puuroutumiseen ja parhaimmillaan toimiviin risteymiin.
Hansen pyrkii Hämäläisen mukaan sulauttamaan toisiinsa Tallinnan
vanhankaupungin ja Intian temppeleiden kaltaiset kulttuurillisesti etäiset
asiat.

Kalojen kuninkaan maata lukee enimmäkseen mielellään. Runojen karsiminen
ja kattavammat jälkisanat olisivat parantaneet kokonaisuutta. NyNorden
ansaitsee silti hatunnoston jälleen yhden kiinnostavan virolaisen
nykyrunoilijan tuomisesta suomalaisten lukijoiden ulottuville.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Tornitalosta

J.G. Ballardin (1930–2009) vuoden
1975 romaani Tornitalo on tekijänsä monen muun kirjan tavoin ajankohtainen. Omavaraista,
suljettua ja nopeasti tuhoutuvaa rikkaiden yhteisöä kuvaavan Tornitalon voi
huomata olleen aikaansa edellä muun muassa siitä, että sen tapahtumapaikan
kaltaisia huippumoderneja kerrostaloja putkahtelee nykyään kaikkialle.
Kalleimmat niistä on suunniteltu sellaisiksi, ettei niiden asukkaiden ole pakko
poistua ulkomaailmaan.


Tornitalo
muistuttaa tekijänsä kahta aiempaa romaania, auto-onnettomuuksien
eroottisuudesta kertovaa häiritsevää Crashia (1973) ja Robinson Crusoe
-asetelman nykyhetkeen siirtävää Concrete Islandia (1974). Tässä länsimaista
elämänmenoa tarkasti käsittelevässä trilogiassa Ballard päätyy synkkään
toteamukseen, jonka mukaan nopea teknologinen kehitys on saanut ihmiset vieraantumaan
itsestään ja toisistaan. Eristäytyneisyys on nostettu arvoksi. Paremman ja
pidemmän elämän tavoittelu on hyvinvointiyhteiskunnissa kääntynyt Ballardin
mielestä itseään vastaan.


Tornitalo
on satiiri, mutta sen kuvaamat ikävät tapahtumat voisivat aivan hyvin
olla mahdollisia myös todellisuudessa. Kirjassa kaikilla mukavuuksilla
varustetun huippumodernin kerrostalon taloudellisesti hyvinvoivat ihmiset
joutuvat raakaan kahnaukseen. Teoksen kolmeen osaan jaetussa kuvitteellisessa
tornitalossa köyhimmät asuvat alimmissa ja rikkaimmat ylimmissä kerroksissa.
Luokkajako johtaa katkeruuteen ja yhteenottoihin. Varattomammat ärsyyntyvät sähkökatkosten
kaltaisista ongelmista ja alkavat syyttää niiden järjestämisestä huoneistaan
enemmän maksaneita asukkaita. Ihmiset alkavat muun muassa sabotoida toistensa
hissejä. Pian koko tornitalo on yhtä veristä taistelutannerta.

Tässä ja monissa Ballardin romaaneissa hyvä käytös on ohut kuori, jonka
yllättävät vastoinkäymiset hävittävät. Armeija ja poliisi eivät puutu muusta
kaupungista rakennustyömaalla erillään kohoavan tornitalon tapahtumiin, koska
rakennus on suunniteltu omavaraiseksi ja kaikki yhteydet ulkomaailmaan on
katkaistu. Välinpitämättömyys estää lisäksi ulkopuolisia kiinnittämästä
huomiota talossa ilmeneviin ongelmiin. Kukaan ei esimerkiksi tunnu välittävän
siitä, että tornitalon asukkaat jäävät yksi kerrallaan pois töistä ja
keskittyvät keskinäiseen tappeluun.


Tornitalo
kertoo siitä, kuinka me länsimaalaiset olemme menettäneet yhteyden
toisiimme. Siedämme toisiamme vain käyttäessämme toisiamme täyttääksemme
välittömät tarpeemme. Tämä luo otollisen kasvualustan väkivallalle. Ballardin
romaanissa verenvuodatus alkaa ensimmäisten ongelmien jälkeen ja pienimmänkin
tekosyyn tullessa.

Putte Wilhemsson vertaa tornitaloa koneeseen. Wilhemsson kirjoittaa Tornitalon Helsingin Sanomissa
ilmestyneessä arvostelussa: ”Ballard väittää, että perinteisen yhteisöllisyyden purkautuminen on
koneen logiikan tuote. Koneen kuoren sisältä on yhä vaikeampi käsittää, miten
toisten ihmisten asiat koskettaisivat itseä. Kyse ei ole niinkään täydellisen
turvan ihanteesta kuin uudesta rajojen kokemuksesta, joka sinänsä lietsoo
kärhämöintiä ja epäluuloa.” Myöhemmin arvostelija toteaa: “Tornitalossa huikea atavismin polku johtaa asukkaiden sotaisan
heimoutumisen kautta lapsenomaiseen estottomuuteen. Ballardin pilvenpiirtäjä on
suoranainen malli kaikesta siitä, mitä teknologia on saanut aikaan
mahdollistaakseen todella ”vapaan” psykopatologisen ilmaisun.”

Teknologisen kehityksen tarjoama
näennäinen vapaus osoittautuu Tornitalossa vankeudeksi. Ballardin tuotannosta
esseen kirjoittanut Theodore Dalrymple toteaa: “Väkivallan mahdollisuus
kasvaa, kun ihmiset asuvat lähellä toisiaan ja vailla tunnesiteitä. Tornitalon kaikki asukkaat ovat
hyväosaisia, mutta luokkasota puhkeaa silti ylemmän kerroksen kalliimmissa
huoneistoissa asuvien ja alempien kerrosten asukkaiden välillä. Tylsyys ja
yhteisten tavoitteiden puute aiheuttaa tuhoisaa vihamielisyyttä. Pelkkä
hyväosaisuus ei riitä.”

Ballardin näkemys on viiltävä. Hän ymmärtää nykyisen elämänmuotomme pelottavan
hauraaksi. Crash, The Concrete Island ja Tornitalo kuvaavat äärimmäisiä
tapahtumia, joilla on yhtymäkohtia tavalliseen elämään. Niiden henkilöt ovat
sisäisesti onttoja. Kirjoja yhdistää se, etteivät ne ole loistavasti
kirjoitettuja, mutta onnistuvat silti herättämään ajatuksia nykyisistä
kehityssuunnista.

Ballardia arvostetaan hänen kaukonäköisyytensä takia. Häntä pidetään täsmällisenä
ajattelijana ja muun muassa Martin Amis, Jean Baudrillard ja Fredrick Jameson
ovat ylistäneet Ballardin yhteiskunnallisia näkemyksiä. Brittikirjailijan romaanit,
kuten tässä merkinnässä käsitelty Tornitalo, ovat esseistisiä, ja tekijä
esittää niissä useimpien hahmojen kautta omia ajatuksiaan. Ballardin
ydinajatus on se, että olemme sulkeutuneet kuoriimme, ja ettei se voi olla
johtamatta Tornitalossa kuvattujen kaltaisiin pitkään muhineisiin ja nopeasti
alkaviin yhteenottoihin.

Kahdesta maailmankuvasta

Väinö Linnan
kansalliskirjallisuuteemme kuuluvaa Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa
(1959-1962) ja Marko Tapion keskeneräiseksi jäänyttä Arktinen hysteria -sarjaa
(1967-1968) pidetään kirjallisuudentutkimuksessa vastinparina. Väite on osittain liioiteltu. Romaanien
maailmankuvat ovat vastakkaisia, mutta Tapio alkoi hahmottelemaan kunnianhimoisia
tekstejään jo ennen Linnan teosten ilmestymistä ja kirjailijoiden pääteökset
eroavat toisistaan monessa suhteessa. Molemmat käsittelevät kuitenkin Suomen historian
viime vuosisadan solmukohtia, eli itsenäistymisen aikaa, sisällissotaa ja
toista maailmansotaa, joten niitä on tässä suhteessa luonteva verrata
toisiinsa.

Suomalaisittain vaikeita aiheita käsitelleet terapeuttiset romaanit Tuntemattoman sotilaan ja
Täällä Pohjantähden alla kirjoittanut Linna mielletään sillanrakentajaksi.
Hänen tärkeimmät teoksensa käsittelevät rakentavalla tavalla suomalaisuuteen
liittyviä traumoja ja ovat siksi nousseet osaksi yleistä tietoisuutta. Vastauksia
etsineet meikäläiset oppivat Linnan avulla tuntemaan itsensä. Tapion
tunnetuimmat kirjat, Aapo Heiskasen viikatetanssi (1956) ja Arktinen hysteria,
jäivät pessimistisemmässä historiankäsityksessään Linnan positiivisempien
julkaisujen varjoon.


Täällä Pohjantähden alla
kuvaa Tampereen lähellä sijaitsevan maalaisyhteistön
elämää. Romaaneissa yksilöllinen yhdistetään yhteiseen. Koskelan suvun vaiheita
käsittelevä trilogia alkaa 1880-luvun torppariajoista ja päättyy kaupunkeihin
suuntautuvan muuttoliikkeen merkitsemälle 1950-luvulle. Laajassa
kokonaisuudessa käydään läpi suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpiä tapahtumia,
kuten kieliriidat, itsenäistyminen, sosialismin leviäminen, sisällissota,
Lapuan liikkeen synty ja toinen maailmansota. Samalla seurataan kylän
henkilöiden arkea.


Täällä Pohjantähden alla
-kirjojen suosion salaisuus on se, että niissä
kuvataan ymmärtävään sävyyn tavallisia ihmisiä. Romaanien tapahtumapaikkana
toimiva fiktiivinen Pentinkylä alkaa kuohua, kun työtä tekevien ihmisten
oikeuksia parantamaan pyrkivä sosialismi alkaa saada jalansijaa alueella. Kylän asukkaat kärsivät poliittisten muutosten hitaudesta turhautuneiden ihmisten aloittamassa sisällissodassa katkeran tappion. Perinteinen elämäntapa lakkaa vähitellen olemasta.

Marko Tapion ja Väinö Linnan suurromaaneja verrannut Matti Kuhna kirjoittaa
väitöskirjassaan, että kummankin kirjailijan teokset seuraavat suomalaisen
yhteiskunnan ja kulttuurin modernisaation tärkeimpiä kehitysvaiheita. Kuhnan
mukaan nämä kehityssuunnat ilmenivät Suomessa läntistä kulttuuria hitaampana:
”Ensimmäisiä modernin merkkejä havaittiin 1800-luvun lopulla, 1860-luvulta
1880-luvulle etenevän taloudellisen irtautumisen, ideologisen vapautumisen ja
kansainvälistymisen myötä. Toinen vaihe Suomessa alkoi ensimmäisen maailmansodan
jälkeen. Kirjallisen muotokulttuurin näkökulmasta ratkaisevinta kolmatta
vaihetta on eletty toisen maailmansodan päätyttyä.” (s. 38)


Arktinen hysteria
ja Täällä pohjantähden alla kuvaavat lähes vuodelleen samaa
aikaa, kansalaissodasta torpparien vapauttamiseen, puutteen aikaan ja
jatkosotaan ulottuvaa kuohuvaa ajanjaksoa. Molemmat käyttävät isien ja poikien
välisiä suhteita kuvatakseen sukupolvien välille repeäviä kuiluja. Nuoremman
ja vanhemman polven on nopeasti muuttuvassa maailmassa vaikea ymmärtää
toisiaan. Tämä johtaa fyysisiin ja sanallisiin yhteenottoihin.

Kuhnan mielestä olennaista on se, että Arktinen hysteria ja Täällä pohjantähden alla eivät kuvaa suomalaisuutta nationalistisesta, vaan kansallisesta näkökulmasta.
Kumpikin tarjoaa tavallisen ihmisen näkökulman suuriin yhteiskunnallisiin
muutoksiin. Linnan kirjoissa asetetutaan sisällissodassa hävinneiden punaisten,
Tapion teoksissa voittaneiden valkoisten puolelle. Tapion henkilökohtainen tausta
oli punainen, joten hänen valitsemaansa lähtökohtaa voidaan pitää kummallisena.
Arktinen hysteria on kuitenkin Täällä pohjantähden alla -sarjaa pessimistisempi.
Se määrittelee kaikki suomalaiset saman väkivaltana ennen pitkää purkautuvan ja
”arktiseksi hysteriaksi” nimetyn kansantaudin uhreiksi.


Täällä pohjantähden alla
-kirjojen suurimpana ansiona pidetään sitä, että Linna
kykeni niissä kirjoittamaan yleistajuisesti Suomea muokanneista
historiallisista ja poliittisista tapahtumista. Arktinen hysteria on tässä
mielessä elitistisempi. Sen ensimmäisessä osassa, Vuoden 1939 ensilumessa,
työläiset kuvataan vanhoja kaunoja hautoviksi yksinkertaisiksi ihmisiksi, jotka osaavat
tiukassa paikassa vain lakkoilla, juoda ja heiluttaa nyrkkejään. Toisessa
osassa Sano todella rakastatko minua työmies saa paremman kohtelun.
Kertojanvaihdoksen myötä muuttuu myös tyyli, mikä vaikeuttaa osaltaan Arktisen
hysterian
arvottamista. Linna sai kirjansa valmiiksi, Tapio kuoli ennen
aikojaan alkoholismiiin. Täällä pohjantähden alla on siksi kokonaisuutena
kahdesta tässä merkinnässä käsitellystä sarjasta taiteellisesti tasapainoisempi.


Arktisen hysterian
kahdesta valmiiksi saadusta osasta parempi ensimmäinen teos tarjoaa yhtä kaikki pohdittavaa Suomen historiasta kiinnostuneille. Tapion mielestä
sisällissota, talvisota ja jatkosota olivat välttämättömiä tapahtumia, Linnan
mielestä taas enemmänkin poliittisen kuohunnan aiheuttamaa sattumaa. Tapio
nojaa Thomas Hobbesin kaltaisten poliittisten filosofien perusajatukseen, jonka
mukaan ihminen on pohjimmiltaan paha. Yhteiskunnallisten rakenteiden löystyessä
useimpien ihmisten moraali romahtaa samassa suhteessa. Linnan näkemys on
avarakatseisempi. Hänen pääteostensa kaikkitietävä kertoja näkee henkilöiden
sisimpään ja näkee siellä olevan hyvyyden. Arktisen hysterian ensimmäisen osan
epäluotettavan minäkertojan Harri Björkharry ajatukset tuntuvat ensi alkuun
vastenmielisiltä. Mitä pitäisi ajatella esimerkiksi työmaajohtajana toimivan ja
suorasukaisia poliittisia näkemyksiä omaavan Björkharryn seinältä löytyvästä
Adolf Hitlerin valokuvasta?

Harrin ja muiden Arktisessa hysteriassa esiintyvien Björkharryjen häilyvyys
selittynee sillä, että he ovat peräisin vaatimattomista oloista ja päässeet vähitellen korkeampaan yhteiskunnalliseen asemaan. Täällä pohjantähden alla
-kirjojen Koskelan suvun rooli on muuttumattomampi.

Linnan ja Tapion pääteokset lukemalla saa hyvän käsityksen suomalaisuudesta.
Romaanien vastakkaisiin maailmankuviin tutustuminen ja kertojen asennoitumisen miettiminen antaa hyvät eväät omien juurien pohdintaan.
Pelkästään kaunokirjallisesta näkökulmasta tarkasteltuna Arktinen hysteria ja
Täällä pohjantähden alla edustavat kotimaisen kirjallisuuden huippua.

Väinö Linna on ansaitusti nostettu kansalliskirjailijan asemaan. Marko Tapio on
puolestaan syyttä unohdettu. Tunnetun tarinan mukaan huonosta terveydestä kärsinyt Tapio kertoi jättäneensä tallelokeroon
yksityiskohtaiset muistiinpanot viimeistelemättä jääneestä Arktisten hysterian
kolmannesta osasta. Kun lokero avattiin, niin sieltä löytyi vain pino tyhjiä
papereita. Tarina jäi kesken.