Yön ritarin paluusta

Lukemattomat aiheesta
tehdyt elokuvat, sarjakuvat ja televisiosarjat ovat osoittaneet Batmanin olevan
käyttökelpoinen hahmo. Lepakkomiehen monitulkintaisen persoonallisuuden
mahdollisuuksista kertoo jo se, että hänet on kuvattu sekä muita pyyteettömästi
auttavaksi sankariksi että järkensä menettäneeksi väkivaltaiseksi mieheksi.
Uudessa Yön ritarin paluussa päädytään tulkintaan, jonka mukaan Batman on hyväsydäminen,
mutta yksinäisyytensä kanssa kärvistelevä tavallinen tyyppi.
Batmanin kotikaupunki
Gotham City toimii nykymaailman vertauskuvana. Se on likainen miljoonakaupunki,
jossa asuu paljon huonoja ja muutamia hyviä ihmisiä. Yhdysvaltalaiskaupungin
kerta toisensa jälkeen hullujen suurrikollisten hyökkäyksiltä pelastavalle
Batmanille yritetään turhaan vakuuttaa, ettei syntinen Gotham City ole säilyttämisen
arvoinen. Yön ritarin paluun perimmäisenä ajatuksena
on, että vaikka kaikki maailman asukkaat Batman mukaan lukien ovat
korruptoituneita, niin itseään etsivä Lepakkomies löytää silti sisimmästään uskoa ihmiskunnan
parempaan huomiseen.
Vaivaannuttavaa kyllä
synnit kuitataan amerikkalaiseen tyyliin kunnon verilöylyllä. Yön ritarin paluu
on alusta loppuun yhtä typerää pauketta. Elokuva kestää melkein kolme tuntia,
mutta pitkien toimintakohtausten takia se ei onnistu solmimaan yhteen henkilöiden välisiä lankoja. Batmanin, kasvonhoito-ongelmista kärsivän päävihollisen
Banen, Robiniksi paljastuvan nuoren poliisin, poliisipäällikkö Gordonin ja
Kissanaisen lisäksi valkokankaalla pyörii niin monia hahmoja, ettei niitä kaikkia
kyetä käymään läpi tyydyttävällä tavalla. Lopulta kaikille muille paitsi
Batmanille on tarjolla yhdentekevän statistin rooli. Yön ritarin paluu tökkii
dialogin ja tapahtumien eteenpäin viemisen puolesta. Juorutekniikan käytön lisäksi tekijät ovat leikanneet ylipitkiä kohtauksia niin railakkaasti, että tarinaa päästään
jatkamaan vain epäloogisten yhteensattumien kautta, kuten jonkun henkilöistä
osuessa sattumalta oikealle paikalle.
Banen ja hänen joukkojensa
juoni Gotham Cityn tuhoamiseksi on 1980-luvun klassisten toimintaelokuvien
tyyliin naurettavan monimutkainen. Sitä on turha selittää tässä kokonaan, mutta
pääajatuksena on syntisen kaupungin räjäyttäminen ydinpommilla.
Mielenkiintoista kyllä ökyrikkaan Bruce Waynen yhtiö on jälleen aiheuttanut Gotham
Cityn vaikeudet kehittämällä vetyä käyttävän voimakkaan vaihtoehtoisen energialähteen.
Se on helppo muuttaa tuhoisaksi ydinlataukseksi. Waynen yhtiö on vastuussa
Gotham Cityn useimmista rakennusprojekteista, mutta sen sinisilmäisyys tekee samalla kaupungin asukkaiden rauhallisen elämän mahdottomaksi.
Kaikeksi onneksi Bruce
Wayne sattuu olemaan Batman. Juonen kannalta olennaiset henkilöt osaavat yhdistää
henkilöt toisiinsa, mutta muille yhteyden huomaaminen tuntuu olevan ylittämättömän
vaikeaa. Waynen yhtiö omistaa todennäköisesti suurimman osan tiedotusvälineistä,
mutta Batmaneissa ei ole vieläkään onnistuttu selittämään sitä, miksi Waynen
ulkopuolisesta ilmiselvältä vaikuttava salaisuus on pysynyt niin pitkään
piilossa.
Yön ritarin paluussa korostetaan, että kuka tahansa voi halutessaan
olla Batman. Tämä palauttaa mieleen Charles Bronsonin tähdittämät klassiset Death
Wish
-elokuvat. Niissä korostettiin lain omiin käsiinsä ottavan yksinäisen
kostajan tarpeellisuutta maailmassa, jossa armeija ja poliisi ovat menettäneet
kykynsä hallita rikollisia. Aihetta käsiteltiin aiemmin muun muassa Sergio
Leonen lännenelokuvissa ja Dirty Harryissa. Yön ritarin paluun
osoittaa keskinkertaiseksi ennen kaikkea se, ettei se ota tarpeeksi
kantaa tämän kaltaisiin moraalisiin kysymyksiin, vaan keskittyy suoraviivaiseen
Hollywood-toimintaan. Juuri Batmanin arvelluttavuus tekee hahmosta niin
kiinnostavan. Christopher Nolanin hiljattaista Lepakkomies-elokuvien trilogiaa on kummallista kyllä ylistetty taiteellisesta näkökulmasta, vaikk ne ovatkin vain asiansa osaavien näyttelijöiden tuottamaa perusviihdettä.
Nolan on maininnut
haluavansa jatkossa tehdä aiempiin töihinsä kuuluvien Followingin ja Mementon
kaltaisia pienemmän budjetin taide-elokuvia. Ikävä vain, ettei Nolan
vaikuta olevan maailmanluokan ohjaaja. Hänen tähänastiset elokuvansa ovat Yön
ritarin paluun
kaltaisia viihdyttäviä kertakokemuksia, joiden pariin ei viitsi palata. Nolanin kaksi viimeisintä ohjausta Inception ja
Yön ritarin paluu ovat komeilla kuorilla varustettuja spektaakkeleita,
joista ei jää tarkemmassa tarkastelussa mitään käteen. Ne sisältävät useimpien
katsojien kaipaamaa sirkushuvia.

Neil Youngin Ditch-trilogiasta

Neil Youngilla oli 1970-luvun puolivälissä
vaikeaa. Hän oli vastikään noussyt myyntilistojen kärkeen kolmella kauniita
pop-lauluja sisältäneellä albumillaan, jotka olivat Everybody Knows This Is
Nowhere
(1969), After the Gold Rush (1972) ja Harvest (1972),
ja saavuttanut myös kriitikoiden jakamattoman suosion. Aiemmin Buffalo
Springfieldissä ja Crosby, Stills, Nash &Young -kokoonpanossa
vaikuttaneesta muusikosta kehkeytyi arvostettu sooloartisti. Hänen ensimmäisistä
levyistään etenkin Harvest osoittautui valtavaksi menestykseksi. Neil
Youngista sen myötä eräs maailman kuuluisimmista laulaja-lauluntekijöistä. Hän
asui ostamallaan luonnonkauniilla maatilallaan kaukana huolista, mutta
vaikeuksia oli luvassa.
Neil Youngin taustayhtyeessä soittanut Dany
Whitten kuoli huumeiden yliannostukseen marraskuussa 1972. Samoin kävi
seuraavan vuoden heinäkuussa roudari Bruce Berrylle.  Youngin ystävien
ennenaikaiset kuolemat ja muut vaikeudet, kuten Youngin eroaminen tyttöystävästään
Carrie Snodgressistä, johtivat melankolisen Ditch-albumitrilogian syntyyn.
Whittenin menehtyminen merkitsi useita kokoonpanokokeiluja, joista eräs soitti
Youngin täydellistä irtiottoa Harvestin aurinkoisesta maailmasta
merkinneellä Time Fades Awaylla (1973). Young järkyttyi levyn
surumielisyydestä niin, että totesi sen huonoimmaksi työkseen, ja kielsi myöhemmin
sen julkaisemisen CD:llä. Sen avointa tilitystä edustavien laulujen
digitaaliset versiot odottavat edelleen ilmestymistään tekijän arkistossa.
Ditch-sarjan kaksi muuta albumia, On the
Beach
(1974) ja Tonight’s the Night (1975), olivat kriittisiä
menestyksiä, mutta eivät myyneet kultaa ja platinaa Youngin suosituimpien
levyjen tavoin. Syynä oli laulujen synkkyys. Siinä missä Harvest ja sitä
edeltäneet levyt sisälsivät enimmäkseen iloista poppia, niin Ditch-trilogiassa
keskityttiin käsittelemään nurjia puolia, kuten alkoholin ja huumeiden väärinkäyttöä,
eroja, kuolemia ja luomisen vaikeutta. Young koki ajautuneensa taiteelliseen
umpikujaan ja joutui raivaamaan tiensä takaisin päivänvaloon tekemällä useita
masentavia lauluja.
Jo Harvestilla oli synkkä kappale, joka käsitteli
Ditch-trilogiaksi myöhemmin laajentunutta teemaa. Vuoden 1972 The Needle and
the Damage Done kuvaa Whittenin ja muiden Youngille läheisten muusikkojen
ajautumista yhä syvemmälle kovien huumeiden maailmaan. Siinä aineiden
turmiollisuudesta vakuuttunut ja niiden käyttämistä edelleen itse jatkanut
Young laulaa: ”But every junkie’s like a settin’ sun”.
Mietojen ja kovien huumeiden käyttäminen auttoi
muusikkoja luomaan musiikkia, mutta vieraannutti heidät maailmasta. Time
Fades Away
, On the Beach ja Tonight’s the Night kuvaavat
ulkopuolistumista. Young ja hänen kanssasoittajansa käyttivät On the Beachin
äänityksissä marijuanan ja hunajan kotitekoista sekoitusta, joka oli laulajan
mukaan vaikutukseltaan heroiinin veroista. Albumin äänimaailma on todennäköisesti
juuri sen takia utuinen.
Ditch-sarjassa käsitellään ihmiselle epätervetta
eristäytymistä, mutta myös muun muassa 1960-luvun hippi-ideaalin lopullista
kuolemaa. Kauniilla musiikilla tervetulleeksi toivotettu parempi maailma jäi
haaveeksi. On the Beachiltä löytyvässä Ambulance Bluesissa todetaan
suoraan: ”It’s easy to get buried in the past / when you try to make a
good thing last”. Whitten, Berry ja monet muut valitsivat kuoleman
sen sijaan, että olisivat tyytyneet palaamaan harmaaseen ja huumeettomaan arkeen.
On the Beachin musertavassa nimikappaleessa kertoja on menettämässä
otteensa hänen näkökulmastaan yhä vauhdikkaammaksi muuttuvasta elämästä: ”The
world is turnin’ / I hope it don’t turn away. / All my pictures are fallin’
from the wall / where I placed them yesterday.” Myöhemmin hän kuvaa Youngille
ja monille muille muusikoille tyypillistä tarvetta olla samanaikaisesti
seurassa ja yksin: “I need a crowd of people, but I can’t face them day to day.”
Kahden ääripään tasapainottaminen tuntuu mahdottomalta.
Tonight’s the Night -albumilla seikkaillaan huumeisiin koukussa
oleville tutussa hämyisessä öisessä todellisuudessa. Sen parhaassa ja vuonna
1970 livenä äänitetyssä laulussa Come on Baby Let’s Go Downtownissa kertoja
haluaa epätoivoisesti lähteä tyttöystävänsä kanssa suuren kaupungin keskustaan.
Hän haluaa sieltä aineita: “Sure enough, they’ll be sellin’ stuff when the moon
begins to rise. / Pretty bad when you’re dealin’ with the man / and the
light shines in your eyes”. Tuottaja David Briggs on todennut Tonight’s
the Nightin
kokonaisuudesta, ettei se sisällä lainkaan yleviä hetkiä, eikä
päästä kuulijaa kuristusotteestaan edes sekunniksi. Sen ja muiden Ditch-sarjan
levyjen otteensa menettäneet kertojat mieltävät maailman sekamelskaksi, josta
ei ole huumeiden käyttämisen ja kuoleman lisäksi ulospääsyä.
Ditch-trilogian sanoman ja Neil Youngin 1970-luvun puolivälin henkilökohtaiset ongelmat voi tiivistää On the Beach -levyn nimikappaleen surumieliisiin sanoihin: “Though my problems are meaningless / that don’t make them go away”. Useimmat ongelmat ovat olemassa vain ihmisen pään sisällä. Neil Young selvisi vaikeuksistaan ja kolmen synkimmän albuminsa tekemisestä kutakuinkin ehjin nahoin. Vaikeuksien jälkeen hän saavutti jälleen kaupallista menestystä vuoden 1979 Rust Never Sleeps -levyn myötä.


Fidel Castrosta

Fidel Castro osoittautuu Ignacio
Ramonetin hiljattaisessa haastatteluteoksessa Fidel Castro: Elämäni puheliaaksi
mieheksi. Helposti käytössä kuluva kirja on noin 750 sivustaan huolimatta ikävä
kyllä pehmeäkantinen, mutta kommunistinen vallankumousjohtaja puhua papattaa
niin kiinnostavasti, ettei lukija ehdi miettiä kirjan selkämyksen vääjäämätöntä
hajoamista.
Ramonet ihailee selvästi Castroa.
Tämä käy ilmi haastatteluteoksen alun kehumiseen keskittyvästä esipuheesta,
jossa käydään läpi Castron ansioita (lukutaidon lisääminen ja lapsikuolleisuuden
vähentäminen) ja virheitä (kuolemantuomion säilyttäminen ja
toisinajattelijoiden sulkeminen vankilaan), mutta mainitaan myös kummallisesti,
että samaa kommunistista ideologiaa katkeraan loppuun asti seurannut
Neuvostoliitto oli Kuuballe epäluonnollinen yhteistyökumppani. Le Monde Diplomatique –lehden pitkäaikainen päätoimittaja ja globalisaatiota vastustavan Media Watch
Global -järjestön perustaja Ramonet ei vaikuta menettäneen uskoaan kommunismiin
sitä vastaan puhuvista empiirisistä todisteista huolimatta.
Viimeistään tämän Fidel Castroa käsittelevän
kirjan lukemisen jälkeen on helppo ymmärtää, miksi niin monet seurasivat
vallankumouksen tien valinnutta Castroa, ja miksi hän onnistui pysymään Kuuban
johdossa niin pitkään. Castro uskoo kiihkeästi kommunismiin, mutta on
aikaansaava, kantansa perustelemaan pystyvä ja sivistynyt mies. Hänen kanssaan
on vaikea olla eri mieltä, mikä tietysti pätee kaikkiin vahvan
persoonallisuuden omaaviin ihmisiin. Ramonet mainitsee teoksensa esipuheessa
ihailevaan sävyyn, kuinka vallankumousjohtaja nukkui pitkään neljä tuntia yössä
saadakseen tehtyä mahdollisimman paljon, ja kuinka hän elää vanhoilla päivilläänkin munkkimaisen askeettisesti
välttyäkseen kuubalaisten hyväksikäyttäjän leimalta.
Voidaan sanoa, että Fidel Castron
ja hänen tovereittensa vuonna 1959 tapahtunut valtaannousu oli Kuuballe pienin paha
kaikista tarjolla olleista vaihtoehdoista. Vuonna 1902 itsenäistynyttä Kuubaa
hallitsi pitkään sarja epäpäteviä ja kansalaisten vähät rahat omiin taskuihinsa
kahmineita johtajia, viimeisimpänä amerikkalaisten kanssa avoimesti veljeillyt
ja kansan keskuudessa epäsuosittu Fulgencio Batista. Kapitalismia yli kaiken
vihannut Castro täytti tyhjiön. Hänen ansiokseen on luettava se, ettei Kuubasta
tullut stereotyyppistä banaanivaltiota, vaan omilla jaloillaan seisomaan
pyrkivä itsenäinen maa.
Kuuban tärkeimpiin vientituotteisiin kuuluvat nikkeli, sokeri ja sikarit. Köyhyydestä koko olemassaolonsa kärsinyt maa
on Castron aikana kärsinyt taloudellisesti muun muassa kommunistisille maille
tyypillisestä teollisuuden ja yritysten kansallistamisesta (joka johti mm. sikarialan pitkään jatkuneeseen alamäkeen) ja Yhdysvaltojen vuonna 1960 julistamasta
kauppasaarrosta (joka romahdutti viennin tärkeän kauppakumppanin kaupunkeihin). Poliittiseksi taiteilijaksi toisinaan kuvailtu Castro onnistui kuitenkin selviämään näiden pahojen
ongelmien lisäksi myös Neuvostoliiton hajoamisesta aiheutuneesta Kuuban vararikosta.
Osa Fidel Castro: Elämäni
-kirjasta keskittyy etenkin Etelä-Amerikan maissa tällä hetkellä kovassa
vauhdissa olevan vasemmistolaisen, eli niin kutsutun bolivaarisen vallankumouksen
puolusteluun. Esimerkiksi Argentiinan, Brasilian, Chilen ja Venezuelan
vasemmistolaiset poliikot katsovat olevansa mantereen laajuisen suur-Kolumbian
aikoinaan perustaneen vallankumousjohtaja Simón Bolívarin henkisiä perillisiä.
He ovat päässeet valtaan lupaamalla tasoittaa räikeitä tuloeroja siirtämällä
rahaa rikkailta köyhille. Samalla osa heistä, kuten Venezuelaa yksinvaltian
ottein pitkään hallinnut presidentti Hugo Chávez, on kuitenkin kahminut käteistä omiin taskuihinsa.
Fidel Castro toimi Kuuban johtajana
vuosina 1959-2008. Fidel Castro: Elämäni julkaistiin espanjaksi vuonna 2007,
mutta viime aikojen tapahtumien käsittelemättä jättäminen ei haittaa, koska
Kuubassa ei ole Castron takavasemmalle poistumisen jälkeen tapahtunut mitään
mainitsemisen arvoista. Amerikkalaisten kovasti odottamaa kapitalistista
vallankumousta ei ole kuulunut. Fidel Castrosta saa tuoreen haastatteluteoksen
perusteella huomattavasti terveemmän kuvan kuin hänen ylilyönteihin
syyllistyneistä ja samaa epätervettä poliittista ideologiaa seuranneista aikalaisistaan,
kuten Mao Zedongista, Ho Tši Minhistä tai Pol
Potista, jotka perustivat maihinsa raakalaismaisia diktatuureja. Kuubaa voi
syyttää vapaan tiedonvälityksen puutteesta sekä homojen kaltaisten
vähemmistöjen ja toisinajattelijoiden vainoamisesta, mutta ainakaan Castro ei
ole perustanut maahansa henkilökulttia. Sellainen on syntynyt pikemminkin
länsimaihin katukuvassamme yleisten ja Castron tunnetun taistelutoverin Ernesto “Che” Guevaran epämääräisestä
kapinahengestä kertovien rintakuvien myötä.