Game of Thronesista

Thomas Hobbes kirjoitti kuuluisassa
poliittista filosofiaa käsittelevässä teoksessaan Leviathanissa (1651),
että yhteiskuntasopimuksettomassa maailmassa ihmisen elämä on ilkeä, brutaali
ja lyhyt (nasty, brutish and short). Ihminen on Hobbesin mukaan pohjimmiltaan
paha, ja vallankäyttöä tarvitaan takaamaan se, että pystymme toimimaan
järkevästi yhdessä.

Hobbes kirjoitti Leviathanin Englannissa vuonna 1642 puhjenneen
sisällissodan aikana. Tausta selittää teoksen punaisen langan, joka on käsitys
kaikkien sodasta kaikkia vastaan (war of all against all). Hobbesin katkeruutta
lisäsi se, että hän joutui kuninkaan kannattajana maanpakoon, ja pakotettiin
kirjoittamaan erään tunnetuimmista teoksistaan pääasiassa Ranskassa.

HBO:n isolla rahalla tehty Game of Thrones -fantasiasarja, joka perustuu
George R.R. Martinin kirjoihin A Song of Ice and Fire, kuvaa
viihdyttävällä tavalla Hobbesin pelkäämää yhteiskuntasopimuksetonta maailmaa.
Westerosin ja Essosin kuvitteelliset mantereet ovat televisiosarjassa
loppumattomalta vaikuttavassa sodassa, koska yksikään niissä vaikuttavista
kuninkaista tai kuningattarista ei pysty saavuttamaan täydellistä valtaa, ja
ihmiset joutuvat elämään pelossa.

Game of Thrones on tyylillisesti paljon velkaa taannoisille Taru
Sormusten Herrasta
-elokuville. Molemmat sijoittuvat vaihtoehtoisiin
todellisuuksiin, joissa asuu ihmisten lisäksi myös muita olentoja. Taru
Sormusten Herrasta
muistetaan muun muassa haltijoistaan ja örkeistään, Game
of Thronesissa
on puolestaan esimerkiksi epäkuolleita ja lohikäärmeitä.
Kumpikin fantasiasarja sijoittuu sydänkeskiajalle, jota tekijät ovat maustaneet
joidenkin hahmojen käytettävissä olevilla ja heidät tavallisia kuolevaisia
voimakkaammaksi tekevillä taioilla.

Game of Thrones on Taru Sormusten Herrasta -elokuvien tavoin
epäuskottava ja viihdyttävä. Thomas Hobbesin Leviathanissa esittämä
näkemys, jonka mukaan alistamattomat ihmiset elävät ilkeän, brutaalin ja lyhyen
elämän, toteutuu kirjaimellisesti Game of Thronesissa. Sen yläluokkaa
hahmot pitävät elämää pelinä, jossa pitää juonitella saavuttaakseen paremman
aseman. Alamaistensa asemaan kuninkaalliset eivät lainkaan
paneudu. Rakkautta sen eri muodoissaan ei Westerosissa tai Essosissa juuri
esiinny, sillä hyvät tunteet häviävät valtapelille. Jopa lapset oppivat
nopeasti juonittelun jalon taidon.

George R.R. Martin ei ole ehtinyt kirjoittamaan seitsenosaiseksi suunniteltua
kirjasarjaansa loppuun. Tätä kirjoitettaessa vain kahden kauden mittainen
televisiosarja on vielä pahemmin kesken. Nähtäväksi jää, pystyykö yksikään
Game of Thronesin
kuninkaista tai kuningattarista nousemaan korkeimmalle
valtaistuimelle ja palauttamaan maailmaan tasapainon. Todennäköisempi
vaihtoehto on, että kaikkien sota kaikkia vastaan jatkuu loppumattomasti.

Shenmueista

Marraskuun 29. päivänä vuonna 1986
nuori japanilainen Ryo Hazuki palaa sateisessa ilmassa perheensä kotiin
kaupungin laidalla. On myöhäinen ilta, eikä hän odota tapaavansa kotinsa yhteydessä olevassa dojossa ristin sielua. Harjoittelu- ja meditointitilassa on
kuitenkin täysi rähinä päällä. Perheen pää Iwao Hazuki taistelee dojossa
elämästä ja kuolemasta poninhäntäisen ja maata viistävään vihreään
silkkitakkiin pukeutuneen kiinalaisen Lan Din kanssa.
Alakynnessä oleva isä kieltäytyy luovuttamasta
vastustajalleen tämän vaatimaa lohikäärmepeiliä. Uhattu joutuu maksamaan
kieltäytymisestään kovan hinnan, sillä Lan Di saa haluamansa uhattuaan paikalle
osuneen Ryon henkeä. Ennen lähtöään kiinalainen iskee vielä vihollistaan
tappavalla iskulla. Kuolevaa lähisukulaistaan pisaroiden iskeytyessä ikkunaan
hoivaamaan jäävä Ryo vannoo kostavansa isänsä kuoleman.
Näin alkaa Shenmue, eräs kaikkien aikojen kunnianhimoisimmista videopeleistä. Sen monipolvinen ja rönsyilevä kostotarina on jäänyt kertomatta lopuun, eikä mikään viittaa siihen, että Sega saisi aloittamaansa pelisarjaa koskaan valmiiksi.
Niin kutsuttuihin hiekkalaatikkopeleihin kuuluva Shenmue sisältää laajan vapaasti tutkittavissa olevan maailman. Se alkaa suojattua elämää eläneen Ryo Hazukin päättömänä kostoretkenä, mutta laajenee vähitellen kasvutarinaksi ja paikkansa etsimiseksi armottoman kilpailullisessa maailmassa. Ryo
tutustuu kahdessa tähän mennessä julkaistussa Shenmuessa eri kulttuureihin, tapaa kaikenlaisia ihmisiä, opettelee
taistelulajien saloja ja oppii kantapään kautta aasialaista nöyryyttä. Isänsä kuolemaa hän ei ole kuitenkaan päässyt kostamaan.

Shenmue on legendaarisen pelisuunnittelijan Yu Suzukin hengentuote. Muun muassa Out Runin, Virtua Fighterin ja Virtua
Copin
kehittänyt Suzuki olisi tunnettavuudessaan Shigeru Miyamoton luokkaa,
jos hänen työnantajansa Sega ei olisi tehnyt konkurssia konsolivalmistajana ja hävinnyt monien
pelaajien ajatuksista.

Ensimmäisessä Shenmuessa
Yu Suzuki tiimeineen sai käyttöönsä poikkeuksellisen suuren budjetin.
Vuonna 1999 kauppoihin tullut Shenmue oli
aikansa kallein tuotanto 47 miljoonan dollarin kokonaiskustannuksellaan. Se
pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan kahdeksi vuodeksi, kunnes Shenmue II pisti paremmaksi 70 miljoonan
dollarin loppuhintalapullaan.
Dreamcast-konsolin keskinkertaiset myyntiluvut, yhdistettynä Shenmuen kaltaisten suuren luokan
tuotantojen taiteellisiin onnistumisiin ja kaupallisiin epäonnistumisiin,
merkitsivät lopun alkua Nintendon kanssa pitkään tasaväkisesti kilpailleelle
Segalle. Rahojen loppuminen tarkoitti ennen kaikkea sitä, ettei kolmiosaiseksi
suunnitellun Shenmuen tarinaa koskaan
saatu kerrottua loppuun asti.
Shenmuen
tulevaisuus ei näytä ruusuiselta. Molemmat sarjaan tähän asti ilmestyneet pelit julkaistiin
Dreamcastin jälkeen uudelleen Xboxille, mutta viime aikoina peleistä ei ole kuulunut mitään konkreettista. Ryo Hazukin moneen maahan ulottunut kostoretki ei todennäköisesti saa
täyttymystä, vaikka kolmannen Shenmuen
ympärillä liikkuu edelleen huhuja. Vuonna 2003 Sega-AM2 ilmoitti, että Shenmue III päättää tarinan. Trilogian päätösosa pantiin kuitenkin jäihin, koska edelliset pelit eivät myyneet
tarpeeksi, eikä konsolivalmistajasta pelkäksi videopelitekijäksi siirtynyt Sega
löytänyt suuren luokan julkaisulleen tarvittavaa rahoitusta.
Yu Suzuki totesi taannoisessa Game Developers
Conferencessa, että haluaisi edelleen kovasti tehdä Shenmue III:n. Suurin este unelman toteutumiselle löytyy suuresta budjetista. Tästä syystä on esitetty, että kuumaa perunaa käsissään
pitelevän Segan kannattaisi myydä potentiaalisen ostajakunnan edelleen omaavan Shenmuen
oikeudet ulkopuoliselle kehittäjälle. Segalta syrjään siirtyneen ja oman
yrityksensä perustaneen Suzukin mielestä hän voisi edelleen tehdä kolmannen Shenmuen, mutta rahasta kiistely jatkunee tulevina vuosina.

Takeshi Kitanosta

Takeshi Kitanon uusimmassa
elokuvassa Outragessa on kohtaus, jossa kilpailevat ryhmittymät suututtanut
yakuzajohtaja menee hammaslääkäriin. Purukaluston korjaus jää kuitenkin
tekemättä, kun hoitohuoneeseen hiippaileva Kitanon näyttelemä vihollisgangsteri
hyökkää yakuzajohtajan kimppuun ja teloo käsillään olevilla lääkärinvälineillä hänen hampaansa.
Saman elokuvantekijän vuoden 1995
komediassa Getting Any? seurataan puolestaan nuorta miestä, joka yrittää
epätoivoisesti päästä sänkyyn kenen tahansa naisen kanssa. Sosiaalisesti
toistaitoinen mies ajautuu elokuvan aikana moniin kommelluksiin. Hän muun muassa
varastaa jarruvikaisen urheiluauton, tirkistelee näkymättömänä naisten
kylpylässä ja muuttuu kärpäseksi aitoon Kärpästen herra -tyyliin.
Outrage ja Getting Any? eivät voisi
enempää erota toisistaan. Ne on kuitenkin käsikirjoittanut, tuottanut ja ohjannut sama
henkilö, Takeshi Kitano. Koomikkona aloittanut ja vakavasti otettavaksi
elokuvantekijäksi päätynyt Kitano tunnetaan kotimaassaan Japanissa lähinnä
slapstick-tyyppisestä huumoristaan ja TV-ohjelmistaan, mutta esimerkiksi
Euroopassa hänen elokuvansa ovat erittäin arvostettuja. Esimerkiksi vuoden 1997 Hana-Bi –
tulikukkia
sai Venetsian elokuvajuhlien kultaisen leijonan.
Kitano on monessa mukana. Hän on
muun muassa ohjaaja, näyttelijä, käsikirjoittaja, tuottaja, koomikko,
kirjailija ja taidemaalari, minkä lisäksi hänen tiedetään toimineen joskus myös laulajana ja harrastavan steppausta. Laaja-alaiset kiinnostukset välittyvät hänen
elokuvissaan, joista tärkeimmät ovat kummallinen sekoitus raakaa väkivaltaa,
maalailevaa kuvausta ja outoa huumoria. Violent Cop (1989), Sonatine (1993)
ja Hana-Bi (1997) muodostavat trilogian, jossa seurataan elämään kyllästyneitä
japanilaisen mafian pikkupomoja. Takeshis’ (2005),
Kantoku – Banzai! (2007) ja Akiresu to kame (2008) muodostavat puolestaan
surrealistisen omaelämäkerrallisen elokuvakolmikon (kts. muutaman vuoden takainen kirjoitukseni aiheesta), joka kertoo Kitanon
yrityksistä päästä sinuiksi itsensä kanssa.
Omien rajojen elokuvallinen selvittäminen on ollut Kitanolle välttämätöntä, sillä pelkkä taiteen tekemisen tuoma helpotus ei ole aina riittänyt hänelle selviämiseen elämässä. Hän joutui vuonna 1994 vakavaan moottoripyöräonnettomuuteen, jonka seurauksena puolet hänen kasvoistaan halvaantui. Kitano kuvaili tekoa ”itsemurhayritykseksi” ja siitä selvittyään hänen työnsä alkoi saada vakavampia sävyjä.
Suomessakin muun muassa Rakkautta
ja anarkiaa -elokuvafestivaaleilla pyörinyt Takeshis’ sisältää kohtauksen,
jossa kaupassa työskentelevä mies nimeltä Kitano kohtaa ylimielisen
elokuvatähden, jota kutsutaan niin ikään Kitanoksi. Kaupan työntekijä on kohtauksessa pukeutunut
klovniksi. Joku huomauttaa kahden miehen muistuttavan toisiaan, johon
elokuvatähti vastaa ivallisesti, ettei hän omasta mielestään näytä pelleltä.
Myöhemmässä Akiresu to kamessa (englanniksi Achilles and the Tortoise) seurataan puolestaan Kitanon näyttelemää taiteilijaa, joka käyttää koko elämänsä taulujen maalaamiseen, mutta ei koskaan onnistu tekemään läpimurtoa. Hän kokeilee lukemattomia eri tyylejä, mutta galleristi toteaa aina hänen olevan ajastaan jäljessä.
Olen harrastanut Kitanon elokuva
nyt noin kymmenen vuoden ajan. Pidän sekä hänen nihilistisimmistä
gangsterielokuvistaan että hänen humoristisimmista hengentuotteistaan. Kitano
viljelee useimmissa filmeissään absurdia komiikkaa, joka vetoaa meihin
suomalaisiin esimerkiksi Kummelin ja Studio Julmahuvin kaltaisten televisiosarjojen
muodossa. Poikkeuksen sääntöön tekevät Kitanon elokuvat A Scene at the Sea
(1991) ja Dolls (2002), jotka ovat sävyltään pelkästään herkkiä.
Takeshi Kitano on tätä
kirjoittaessani 65-vuotias. Hän on yllättänyt yleisönsä moneen kertaan, joten
tulevan Outragen kakkososan seuraajaksi häneltä on lupa odottaa melkein mitä
tahansa. Kitanoa on hankala lokeroida ja hänen elokuviaan on toisinaan myös vaikea ymmärtää. Hänen kriitikkonsa myöntävät kuitenkin pitkin hampain, että Kitano on harvoja japanilaisia
nykyohjaajia, jonka elokuvat ovat jo kolmen vuosikymmenen ajan herättäneet
maailmanlaajuista kiinnostusta.