Raresta

Mitä tapahtui Rarelle? Rare Ltd., 1980-luvun puolivälissä perustettu brittiläinen pelitalo, onnistui muutamassa
vuodessa nousemaan ryysyistä rikkauksiin, ja 1990-luvun puoliväliin mennessä
sitä pidettiin eräänä videopeliteollisuuden luovimmista tahoista. Se tehtaili liukuhihnalta R.C.
Pro Amin
, Donkey Kong Countryn, GoldenEye 007:n ja Banjo-Kazooien kaltaisia
menestystuotteita. Vielä vuosituhannen vaihteen jälkeen se julkaisi kunnianhimoisen ja onnistuneen Perfect Darkin. Sen jälkeen tapahtui kuitenkin nopea muutos, joka sai monet unohtamaan Raren pitkään jatkuneet suuruuden päivät
ja pitämään yhtiötä lähinnä huonona vitsinä. Mitä tapahtui eräälle peliteollisuuden
suurimmista nimistä?
Veljekset Chris ja Tim Stamper perustivat
Raren vuonna 1985. Rare oli alkujaan U.S. Goldin pyörittämän Ashby Computers and
Graphics Ltd.:n alajaosto, kunnes se itsenäistyi omaksi yhtiökseen ja alkoi tehdä läheistä yhteistyötä videopelijätti Nintendon kanssa. Nintendo ostikin pian suuren osan Raren osakekannasta. Pienen brittiläisen ja suuren
japanilaisen pelitalon yhteistyö alkoi kantaa hedelmää, kun Raren ensimmäinen
julkaisu, pienellä budjetilla tehty laskettelupeli Slalom, ilmestyi vuoden 1987 alussa. Julkaisuja alkoi sen jälkeen tulla nopeassa tahdissa. Raren strategiana oli aluksi tehdä pelejä mahdollisimman nopealla aikataululla. Se teki tätä tapaa noudattaen monia kehnoja tekeleitä, kuten Sesame Street 123:n, WWF
Wrestlemanian
ja World Gamesin, mutta valmisti vastapainoksi myös Wizards &
Warriorsin
, Cobra Trianglen ja Snake Rattle ’n’ Rollin kaltaisia klassikkoja.
Vuonna 1994 Rare räjäytti
pankin, kun se toimitti pelihalleihin eräänä parhaimmista
kaksiulotteisista mätkinnöistä pidettävän Killer Instinctin. Se veti vertoja Virtua Fighterin ja Tekkenin kaltaisille lajityypin klassikoille. Hittitappelupeli käännettiin
myöhemmin Super Nintendolle. Todelliseen maailmanmaineeseen yhtiö nousi
kuitenkin Killer Instinctin kanssa samana vuonna Super Nintendolle ilmestyneellä Donkey
Kong Countrylla
. Nintendo sysäsi Shigeru Miyamoton kehittämän Donkey Kong -tavaramerkkinsä kehittämisen Raren
vastuulle, koska se ei ollut Marion, Metroidin tai Zeldan veroinen myyntitykki,
mutta Donkey Kong Countryn kaupallinen ja taiteellinen menestys aiheutti sen, että karvaisen apinan seikkailuista tuli nopeasti eräs Nintendon lippulaivasarjoista.
Raren suurimmaksi hitiksi
osoittautui vuonna 1997 Nintendo 64:lle julkaistu toimintapeli GoldenEye 007.
Pierce Brosnanin tähdittämään keskinkertaiseen James Bond -elokuvaan perustuva
peli on kaikkea muuta kuin keskinkertainen. Siitä suunniteltiin aluksi Segan
Virtua Copia mukailevaa raideräiskintää, kunnes tekijät päättivät viisaasti tehdä hahmon silmistä kuvattua ammuntaa. Aseiden paukuttelua, kevyttä
ongelmanratkaisua ja vakoiluelementtejä sisältänyt monitasoinen GoldenEye 007
siivitti Nintendo 64:n koviin myyntilukuihin ja peliä myytiin
maailmanlaajuisesti kahdeksan miljoonaa.  
Vuosituhannen vaihteen jälkeen
monien arvostama ja rakastama pelitalo ajautui kuitenkin yllättäviin vaikeuksiin. Microsoft yllätti monet alan asiantuntijat ilmoittamalla ostaneensa Raren vuonna 2002 hulppealla 375
miljoonan dollarin kauppasummalla. Rare ilmoitti lopettavansa pitkään jatkuneen yhteistyön
Nintendon kanssa ja kertoi keskittyvänsä kehittämään pelejä
Xboxille. Housut kintuissa yllätetyiksi tulleet asiantuntijat kommentoivat, että kyseessä oli eräs videopelien historian merkittävimmistä takinkäännöistä, ja että se saattaisi merkitä Microsoftin nousua alan tärkeimmäksi toimijaksi.
Yhä suurempia rahamääriä käyttöönsä saanut Rare ei ole kyennyt toistamaan entisaikojen menestystä. Se on syytänyt rahaa uusien pelien
kehittämiseen, mutta ei ole kyennyt luomaan mitään lähellekään Donkey Kong
Countryn
tai GoldenEye 007:n veroista. Se on viime aikoina saanut nimeä Kinect-liiketunnistustekniikan kehittäjänä. Rare keskittyy tällä hetkellä pelien tekemiseen Microsoftin tulevalle konsolille, ja jos se ei onnistu seuraavaksi
julkaisemaan jotakin merkittävää, niin Microsoftin voidaan todeta heittäneen
sadoilla miljoonillaan vesilintua.
Chris ja Tim Stamperin kerrottiin
jättäneen Raren ja peliteollisuuden vuonna 2007. Stamperit puhuivat
mielellään Raren poikkeuksellisesta yritysfilosofiasta, joka mahdollisti
lukuisten hittituotteiden luomisen, joten ei liene väärin olettaa, että heidän
kaikessa hiljaisuudessa tapahtunut poistumisensa heijastaa Raressa yleisemmin tapahtunutta
muutosta. Yhtiöstä on tullut yhä sulkeutuneempi. Monta sataa ihmistä työllistävä pelitalo on edelleen merkittävä toimija,
mutta sen rahoittaja Microsoft tuskin seuraa sen horjahtelua enää kovin pitkään sivusta.

Psykoanalyysistä

Psykoanalyysiä käsittelevä elokuva A Dangerous Method ei lupaavan nimensä
mukaisesti paneudu syvällisesti aiheensa nurjiin puoliin. David Cronenbergin
uusin ohjaus kärsii laiskasta käsikirjoituksesta, joka tuo mieleen halvan
televisiotuotannon, mutta pelastuu erinomaisen näyttelijäntyön ansiosta. Sen
päätähdet Viggo Mortensen (Sigmund Freud), Michael Fassbender (Carl Jung) ja
Keira Knightley (Sabina Spielrein) muodostavat kolmikentän, joka pitää A Dangerous
Methodin
kiinnostavana alusta loppuun asti.

A Dangerous Methodissa todetaan totuudenmukaisesti, että psykoanalyysi
perustuu spekulointiin, eikä siinä ole mitään tieteellistä. Teorian keksijän
Sigmund Freudin mielestä kaikki ihmisten vaikeudet johtuvat seksuaalisista
ongelmista. Freud näki kaikkialla helposti määriteltäviä likaisia motiiveja,
joten hänen sinänsä kiinnostava teoriansa jäi väkisinkin vajavaiseksi. Alitajuntaa ja tiedostamatonta tutkinut Carl Jung yritti puolestaan laajentaa
psykoanalyysiä pelkän keskusteluun perustuvan hoitamisen ja potilaan ongelmien
lähteen selvittämisen ulkopuolelle, mutta päätyi lopulta paranormaaleiden
ilmiöiden tutkimisen kaltaisille harhapoluille, kuten A Dangerous Methodissa
niin ikään hyvin kerrotaan.

David Cronenberg ei ole tyypillinen pohjois-amerikkalainen ohjaaja. Hänen elokuvansa
ovat anteeksipyytelemättömiä ja monesti rujoja. Seksuaalisia patoumia hän
käsitteli aiemmin onnistuneessa Crashissa (1996), joten ei ole mikään
ihme, että hän päätti nyt tarttua psykoanalyysin kaltaiseen monisyiseen
ja hänen sydäntään selkeästi lähellä olevaan aiheeseen.

A Dangerous Method on Cronenbergin elokuvaksi oudon tyylitelty, mutta
siinä on joitakin ohjaajalle tyypillisiä vastareaktion tavallisessa katsojassa
aiheuttavia hetkiä. Cronenbergin mielellään kuvaama väkivalta on tällä kertaa luonteeltaan henkistä. Jung rakastuu filmissä potilaaseensa Spielreiniin.
Spielreinin ongelmien lähteeksi paljastuu vihaa ja rakkautta yhdistävä suhde
hänen isäänsä. Suhteessa on seksuaalisia sävyjä. Sopuisaan porvarilliseen elämään
tottunut Jung pääsee omista patoumistaan päätymällä harrastamaan Spielreinin kanssa
väkivaltaista seksiä. Siitä tulee täydellinen vastakohta hänen suojatulle
aiemmalle elämälleen, ja railakas pelehtiminen avaa lääkärin silmät uusille mahdollsuuksille.

Kotiuduttuaan psykoanalyytikoksi ryhtyvä Spielrein (perusteenaan kummallinen
käsitys, jonka mukaan ”vain hullu voi hoitaa hullua”) esittelee
väitöskirjassaan teorian, jonka mukaan rakkaus on samanaikaisesti luova ja tuhoava voima. Tästä
ilmiselvästä teoriasta puhutaan A Dangerous Methodissa niin usein, ettei
katsojalle jää epäselväksi, että se toimii elokuvan punaisena lankana. Filmin edetessä taka-alalle jäävä ikääntyvä Freud tekee välirikon kiinnostuksiaan lisänneen
Jungin kanssa. Päällimmäiseksi syyksi hän ilmoittaa nuoremman lääkärin
kiinnostuksen paranormaalin tutkimuksen kaltaisiin pseudotieteisiin, mutta
katsoja ymmärtää nopeasti, että todellinen syy on hänen sekaantuminen
potilaisiinsa.

Lisäksi Cronenberg vihjaa aivan oikein psykoanalyysin olevan yksi näistä
pseudotieteistä. Se ei perustu järkeiltäviin tosiseikkoihin, vaan loputtomaan spekulointiin, ja
voidaan näin luokitella uskomusjärjestelmäksi. Jotkut katsovat Freudin hylänneen uskonnon ja kehittäneen sille omalaatuisen korvikkeen. Psykoanalyysin nimeen nykyisin vannovat ovat A Dangerous
Methodin
kuvaamien Freudin ja Jungin kaltaisia vahvoja persoonallisuuksia,
joiden kanssa on helppo olla samaa mieltä, mutta joiden on myös vaikea perustella näkemyksiään tarkemmin. Tiedämme ilman
psykoanalyysiäkin, että ihminen on mieleltään monimutkainen olento, joka
muuttuu jatkuvasti.

Kivisildnikistä

(Esittely julkaistu viro.nytin numerossa 2/2012.)


 

Kivisildnik (oik. Sven Sildnik, s. 1964) ei ole enää sama provokaattori kuin ennen. Vielä 1990-luvulla hän aiheutti runoillaan kirjallisia skandaaleja, eikä oikeusjutuiltakaan oltu välttyä. Siinä missä useimmat virolaiset aikalaisrunoilijat kirjoittivat elämästä, kuolemasta, rakkaudesta ja itsensä etsimisestä, päivänpolttaviin kysymyksiin tarttuvasta Kivisildnikistä tuli pikavauhtia ”kirjallinen lainsuojaton”, kuten Estonian Literature Centre häntä osuvasti kuvailee.
Kivisildnik haukkui runoissaan ihmisiä heidän oikeilla nimillään. Hän ei kuitenkaan ollut pelkkä loanheittäjä, vaan myös virolaisen runokielen rohkea uudistaja. Opiskellessaan Tartossa 1980-luvulla hän alkoi kehitellä uudenlaista sanataidetta, jossa käsiteltiin todellisia tapahtumia ja kokeiltiin muodolla.
Hiljattaisessa tuotannossaan Kivisildnik on pyrkinyt yhdistämään provokaation ja huumorin. Kahdessa viimeksi suomennetussa teoksessaan Lainaa kirvestä (2011) ja Liiviläiset ja saurukset (2012) Kivisilnik pohtii virolaisuuden nopeaa tuhoa. Hän tekee sen omalla tutun suorasukaisella tyylillään. Ensimmäisessä kokoelmassa hän kirjoittaa: ”me vihaamme viron kansaa / viron kieltä ja kulttuuria / ja siksi valitsemme yksissä tuumin rahan / pahuuden akselin ja reformipuolueen”. Ja toisessa: ”pienten mutta kelvollisten / ja samalla täysin rinnoin / sukupuuttoon kuolevain kansain / pitäisi välttää turhaa työtä”.
Ero entiseen on siinä, ettei Kivisildnik enää aiheuta teksteillään entisenlaista kohua. Virossa lisääntynyt hyvinvointi on vähentänyt kiinnostusta hänen yhteiskunnallisiin epäkohtiin paneutuvia runojaan kohtaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö Kivisildnikillä olisi enää sanottavaa. Hän kirjoittaa edelleen aktiivisesti lyriikkaa. Sen lisäksi hänet tunnetaan kirja-arvosteluistaan ja pamfleteissa tapahtuvista poliittisista kannanotoistaan. Kivisildnik pyrkii yhä määrätietoisesti varoittamaan vaaroista, joita amerikkalaisen kapitalismin tien valinneet virolaiset kohtaavat.
Katso myös:
Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com