Kõnekaraoken puhe

(Puhe pidetty Kõnekaraoken tilaisuudessa Tallinnan Kanuti Gildi Saalissa 20.4.2012. Kyseessä on lyhennetty ja paranneltu versio esipuheesta, joka löytyy runokokoelmastani Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä.)

Cut-up on kokeellisen taiteen luomisen tekniikka. Siihen liittyy olennaisesti sattumanvaraisuus, ja jopa onni. Kirjallisuudessa se toimii periaatteella, jossa tekijä valitsee joitakin tekstejä, ottaa niistä sattumanvaraisesti muutamia kohtia ja muodostaa näistä osista kokonaan uuden tekstin. Cut-upin tarkoituksena on siis etsiä jo olemassa olevasta uutta.

Eräs cut-upin päämääristä on järkyttäminen. Sitä käytettäessä halutaan herättää keskustelua siitä miten taidetta tulisi tehdä. Jotkut esimerkiksi väittävät, että cut-up-tekniikalla toteutettu runo kuvastaa paremmin nykyaikaisen tietoyhteiskunnan kaoottisuutta kuin perinteinen lyyrinen tai mitallinen runo. Vaikka perinnetietoisuus onkin aina hyvästä, niin cut-upit puolustavat nähdäkseni paikkaansa kirjallisuudessa. Sattuma ohjaa monesti elämää; miksei siis myös taidetta?

Cut-up-tekniikan (tai kollaasin, kuten sitä myös kuulee nimitettävän) varhaisia kehittäjiä oli dadaisti Tristan Tzara. Tzara esitti 1920-luvun surrealistisessa illassa runon vetämällä sanoja summittaisesti hatusta. Tätä pidetään ensimmäisenä kertana, kun kollaasitekniikkaa käytettiin taiteessa. Tempauksesta syntyi melkoinen riita ja lopulta Tzara erotettiin surrealistisesta liikkeestä.

Tzaran jälkeen amerikkalainen Gil Joseph Wolman oli seuraava cut-up-tyyliä merkittävästi kehittänyt kirjailija. Hänellä se liittyi läheisesti kuvarunouteen, lettrismiin. Monialataiteilija Brion Gysin havaitsi Wolmanin kanssa samoihin aikoihin, että cut-up-metodia pystyi käyttämään kuvataiteessa. Gysin leikkeli sanomalehtiartikkeleita, ja havaitsi, että asiayhteydestään irrotetut palaset muotoutuivat mielenkiintoisiksi asetelmiksi. Hän kirjoitti lisäksi proosaa ja esitteli cut-upin mahdollisuuksia beat-kirjailija William S. Burroughsille.

Burroughsista tuli kollaasitekniikan mestari. On pitkälti hänen ansiotaan, että cut-up sai kunnollista jalansijaa kirjallisuudessa. Burroughsin vuonna 1959 julkaistu romaani Alaston lounas on tyylin klassikko. Sen käsikirjoituksen luvut sekoitettiin painossa ja painettiin kirjaan mielivaltaisessa järjestyksessä. Kirja oli jo valmiiksi sekava, mutta tällä tavalla siitä tuli entistä sekopäisempi.

Burroughsin ohella ehkä merkittävimmän panoksen cut-up-proosaan teki argentiinalainen Julio Cortázar. Cortázarin vuoden 1963 Ruutuhyppelyä-romaani hyödyntää laajasti cut-up-tyyliä. Sen luvut voi lukea tavanomaisesti alusta loppuun, mutta kirjan lopussa annetaan myös vaihtoehtoinen lukujärjestys, jossa luvut ovat epämääräisessä järjestyksessä. Romaani toimii molemmilla tavoilla. Se vahvistaa Burroughsin aiemman lausuman, jonka mukaan ”tietoisuutta leikkaavat aina satunnaiset seikat. Elämä on leikeltyä, eikä lineaarista kerrontaa.”

Radiohead-yhtyeen laulaja Thom Yorke käytti hiljattain Tristan Tzaran hattumetodia kirjoittaessaan sanoituksia bändinsä vuonna 2000 ilmestyneeseen albumiin Kid A. Bob Dylan on puolestaan viime vuosikymmeninä hyödyntänyt tapaa, jossa hän lainaa vanhan populaarimusiikin osia. Nykyelokuvassa vastaavaa tekee muun muassa Quentin Tarantino. Kriitikot kiistelevät edelleen siitä, onko jo olemassa olevan materiaalin suora käyttäminen kunnianosoitus vai varkaus.

Jätän asian pohdittavaksenne. 

Esa Mäkijärvi

esa.makijarvi[at]gmail.com

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Viimeiset lehdet

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta, romaani, Otava 2011 (Caj Westerberg suom.)

Hiljattain edesmenneen Bo Carpelanin elämäntyöhön kuuluu merkittävä määrä runoutta ja proosaa. Hän kirjoitti ruotsiksi, mutta nautti suurta arvostusta myös suomenkielisten lukijoiden keskuudessa. Valtion kirjallisuuspalkinnon Carpelan sai neljä kertaa, Finlandia-palkinnon kahdesti. Vanhemmalla iällä Carpelanin kirjoitustyyli muuttui pelkistetymmäksi, kun hän alkoi kirjoittaa yhä selvemmin zen-buddhalaisten runoilijoiden tekstejä muistuttavalla riisutulla tyylillä. Asioista sanottiin vain olennainen, ylimääräinen sai jäädä.

Postuumisti julkaistu Lehtiä syksyn arkistosta on surumielinen romaani. Se ei kuulu tekijänsä parhaimmistoon, sillä haparoivasta tekstistä huomaa, että kirjailijan viimeiset päivät ovat käsillä. Eteenpäin hoiputaan katkonaisen runollisesti, eikä teoksesta löydä yhtä tyylikästä proosaa kuin Carpelanin aiemmista kirjoista. Tekijälle ominainen tarkkuus puuttuu, tapahtumia pitää lukea rivien välistä. Carpelanin hovisuomentaja Caj Westerberg on tehnyt parhaansa, mutta julkaistu romaani on keskeneräisen oloinen. Siinä on vain muutamia erinomaisesti kirjoitettuja jaksoja.

Lehtiä syksyn arkistosta seuraa vanhan herrasmiehen liikkeitä. Päähenkilö on tilastokeskuksessa työskennellyt ja sieltä eläkkeelle jäänyt ruotsinsuomalainen minäkertoja, joka säilyttää elämänkosketuksensa keskustelemalla 94-vuotiaan äitinsä, maailmankirjallisuuden klassikoiden, viisivuotiaan pojan ja muutaman jäljellä olevan ystävänsä kanssa. Kuolema vie voiton elämästä. Ympäröivä maailma näyttäytyy kertojalle valkoisena kohinana ja elämänpiiri pienenee koko ajan.

Luonnolla on Carpelanille tyypilliseen tapaan romaanissa tärkeä osa. Päähahmo seuraa vääjäämättömästi etenevää syksyä ja vertaa sitä lähestyvään kuolemaan. Minäkertoja ymmärtää vasta varttuneella iällä, että hänen tilastojen pyörittelyyn liittynyt entinen työnsä on toissijaista verrattuna vuodenaikojen kiertoon ja luonnolliseen elämään. Hän alkaa tarkkailla kasveja, puita ja pensaita, ympäristön hienovaraista muutosta. Lehtiä syksyn arkistosta sävy on surullinen. Kirja kertoo elämässä koetuista pettymyksistä ja muistin vääjäämättömästä pettämisestä, mutta samalla se on kirjailijan tilinpäätös. Romaanin lopussa kertoja löytää paikkansa maailmassa.

Lehtiä syksyn arkistosta ei yllä samaan kuulaaseen varmuuteen, kuten Carpelanin aiemmat romaanit Kesän varjot (2005) ja Lapsuus (2008), vaan se on enemmänkin kurotus kuoleman suuntaan. Kirja on silti tärkeä sen tekijän ymmärtämisen kannalta. Romaanilla on annettavaa kiireiselle nykylukijalle, sillä vaikka se koostuu nopeasti luettavista katkelmista, niin ne pakottavat pysähtymään ja pohtimaan. Lehtiä syksyn arkistossa pyrkii noudattamaan Carpelanin filosofiaa, jonka mukaan elämää ei kannata monimutkaistaa, vaan sen tulee antaa soljua omalla painollaan. Romaani horjuu tämän vaikean tehtävän edessä.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Harri Hertell: Kunnes oppii kävelemään

Ääneen
Harri Hertell: Kunnes oppii kävelemään, runoja, Helsinki Poetry Connection 2011
Vuonna 1966 julkaistiin Pentti Saarikosken kokoelma Ääneen. Se koostui ääneen luettaviksi tarkoitetuista ja puheen rytmiin kirjoitetuista runoista. Esikoiskirjailija Harri Hertell ei ole yhtä poliittinen kuin kommunistinen Saarikoski, mutta myös Hertellin Kunnes oppii kävelemään -kokoelman runot on tarkoitettu ääneen lausuttaviksi. Hertellillä kirjaan sisältyvät pilkut ja rivinvaihdot merkitsevät lisäksi hengähdystaukoa esiintymistilaisuudessa luettavien rivien välillä.

Hertell tunnetaan runoyhteisö Helsinki Poetry Connectionin perustajana. Tapahtumajärjestäjänä ja juontajana toiminut Hertell on lyhyen esiintyjänuransa aikana ehtinyt profiloitumaan lava- ja kaupunkirunoilijaksi. Hertell esiintyy mielellään baareissa ja useimmat hänen runonsa sijoittuvat viinahuurujen läpi tarkasteltuun Helsinkiin. Useat Kunnes oppii kävelemään -kirjan säkeet menevät ohi niiltä, jotka eivät asu pääkaupungissa: ”Bussissa Arabianrannassa vanha mies huutaa bussin keskiosassa: / Ei tarvitse nousta! / Mä jään pois toss Kurvissa…”
Hertellin runous on useimmiten niin suorasanaista, ettei säkeiden merkitys jää epäselväksi: ”Tänään minussa on tuopin verran rohkeutta, / kun iltapäivän valo liukastuu ikkunasta sisään.” Kunnes oppii kävelemään -kirjan runoista ollaan tekemässä, tulossa tai menossa. Verbejä riittää. Lukijasta tuntuu, että runoilija selostaa ääneen omia tekemisiään, eikä tämä aina kiinnosta. Ryyppyreissuista kirjoittaminen on kulunutta ja tympäännyttävää, vaikka välillä Hertell onnistuu myös kiteyttämään suurempia totuuksia: ”Jostakin syystä me lopetamme ymmärtämästä ihmeitä, / joita jokainen päivä meille tarjoaa.”
Runojen ohella kirjassa on piirroksia. Kuvat on sijoitettu sisällöltään köykäisempien runojen yhteyteen, mutta toisaalta ne myös korostavat Hertellin kuvallista ajattelua. Yhteistä kokoelman kaikille teksteille on se, että ne toimivat parhaiten esitettyinä ja ääneen kuultuina. Kunnes oppii kävelemään ei tästä syystä ole niin ikään Helsinki Poetry Connectionin riveistä ponnistaneen Juho Niemisen esikoiskokoelman Muovin kukkia veroinen. Rohkenen silti väittää, että puherunon edelläkävijä Saarikoski olisi Hertellin yrityksestä ylpeä.
Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com