This Is Hardcoresta

Pulpin kuudes albumi This Is Hardcore (1998) nostatti ilmestyessään vastalauseiden myrskyn. Levy oli klassinen kaupallinen itsemurha vain muutamia vuosia aiemmin suureen kaupalliseen suosioon nousseelta ja aiemmin lähinnä iloisista pop-kappaleistaan tunnetulta englantilaiselta bändiltä. Monien inhokkilistalle välittömästi päässyt This Is Hardcore käsittelee muun muassa Michel Houellebecqin sittemmin romaaneissaan käsittelemää nykyaikaista seksuaalista vieraantumista. Albumin pornoteollisuutta kuvaava nimikappale ei jätä mitään arvailujen varaan: ”I’ve seen all the pictures, I’ve studied them forever. / I wanna make a movie so let’s star in it together. / Don’t make a move ’til I say ‘Action.’ / Oh here comes the hardcore life.”

Kriitikot kuvailivat This Is Hardcorea edellisten vuosien juhlimisestaan muistetun yhtyeen epätasaiseksi krapulalevyksi, vaikka se kuuluu tekijöittensä temaattisesti vahvimpiin ja kappalevalikoimaltaan tasaisimpiin levyihin. This Is Hardcorea kuunnellessa voi olla aluksi vaikea käsittää, että sen on tehnyt sama bändi, joka muistetaan ennen kaikkea Common Peoplen ja Disco 2000:n kaltaisista melodialtaan iloisista lauluista.

Pulpissa on toisaalta aina ollut oma hirtehinen puolensa. Sen tunnetuimmista hiteistä Common Peoplen voi tulkita kritisoivan sitä, kuinka jotkin meistä luulevat itseään väärin perustein poikkeuksellisen upeiksi tyypeiksi, ja Disco 2000 kertoo puolestaan toteutumatta jääneestä, mutta kertojan mieleen pakkomielteen lailla jääneestä ihmissuhteesta.

Pulpin laulaja-sanoittaja Jarvis Cocker on aina kirjoittanut häiriintynyttä lyriikkaa. Tässä suhteessa on järkeenkäypää, että hänen kynästään syntyi jotakin This Is Hardcoren kaltaista, olkoonkin että monet odottivat listoille vastikään nousseelta yhtyeeltä iloisempia lauluja. Erityisen huomionarvoista on se, että This is Hardcore on Cockerin muihin tekemisiin verrattuna poikkeuksellisen suorasanainen. Sen kappaleita on helppo tulkita. Esimerkiksi ensimmäiseksi singleksi valittu Help the Aged kehottaa nuoria naisia jakamaan sulojaan vanhemmille miehille ja myöhemmin niin ikään singlenä julkaistu Party Hard kuvailee seksiseuran hakemista baarista. Toimivan kokonaisuuden ainoa virhearviointi on sarkastinen Dishes, jonka päätteeksi omista ihmissuhdekärsimyksistään laulava Cocker vertaa itseään kaikkensa antaneeseen Jeesukseen: ”I am not Jesus though I have the same initials.”

This Is Hardcore leimatiin ilmestyessään likaiseksi, naisia esineellistäväksi ja pornografiseksi, eli sitä haukuttiin juuri niistä asioista, joita se itse yritti kritisoida. Arvostelijat keskittyivät jälleen epäolennaiseen. Huomio keskittyi erityisesti provokatiivisista maalauksistaan tunnetun John Currinin ottamaan kansivalokuvaan, jossa nähtiin sängyllä makaava tyhjäkatseinen alaston nainen. Hysteerikot tulkitsivat This Is Hardcoren nimen ja kannen perusteella seksistiseksi. The Independent -lehdessä raportoitiin töhrijöistä, jotka sotkivat albumin Lontoon metropysäkeillä olleita mainoksia: ”Anything goes, say advertisers. Not so, say angry women with spraycans.” Provosoiva otsikko lisäsi kohua ja rytäkässä albumin sanoma unohtui kokonaan.

Pulpin kuudes albumi on mestariteos, joka on kaikessa synkkyydessään syyttä jäänyt heidän popahtavimpien hittipitkäsoittojensa, kuten His ’n’ Hersin (1994) ja Different Classin (1995), varjoon. Se ottaa kantaa samoihin vakaviin asioihin, joita ruotsalainen ohjaaja-kirjailija Lukas Moodysson on elokuvissaan ja kirjoissaan käsitellyt vuosien varrella. Vuoden 2003 Mitä minä teen täällä? -runokokoelmassaan Moodysson muistuttaa meitä, kuinka ”hotellissa on maksullinen tv-kanava / joka näyttää koko ajan pornofilmiä / aivan kuten kaikissa hotelleissa kaikkialla maailmassa / elämä on tarkoituksetonta / ruumiinosia pannaan ruumiinaukkoihin / joka sekunti vuodet perätysten joku istuu / hotellihuoneessa runkkaamassa jossainpäin maailmaa” (s. 9).

Moodyssonin niskaan alettiin heittää lokaa, kun hän lakkasi tekemästä pelkästään hyvän mielen elokuvia ja alkoi ottaa kantaa ihmiskaupan ja pornografian kaltaisiin ikäviin asioihin. Jarvis Cockeria ryhdyttiin haukkumaan, kun hän päätti tehdä muutakin kuin vain sisällötöntä poppia. Asiallinen keskustelu jäi molempien miesten kohdalla moraalisen kauhistelun varjoon.

Carnagesta

Roman Polańskin viime vuonna ensi-iltaan tullut Carnage on ohjaajan paras elokuva pitkään aikaan. En pitänyt palkintoja kahmineesta laskelmoidusta Pianistista (2002), enkä sen jälkeisestä keskinkertaisesta Charles Dickens -filmatisoinnista Oliver Twistista (2005). Myöskään muutaman vuoden takainen televisiotrilleri The Ghost Writer (2010) ei ollut parasta mahdollista elokuvataidetta.
Carnage palauttaa uskon ikääntymään päässeen Polańskin visioon. Elokuva on musta komedia, joka perustuu Yasmina Rezan näytelmään God of Carnage. Yhteen huoneistoon sijoittuva ja rönsyilevää pitkää keskustelua seuraava näytelmä/elokuva on melko lyhyt, mutta se onnistuu olemaan poikkeuksellisen intensiivinen. Sana ”carnage” kääntyy suomeksi ”verilöylyksi”. Aivan siihen ei sentään jouduta, vaikka lähelle toki päädytään.
Polański ei tunnu pitävän ihmistä suuressa arvossa. Hänen parhaissa elokuvissaan, kuten Inhossa (1965), Chinatownissa (1974) ja nyt Carnagessa, kuvataan ihmisolemuksen synkkiä puolia. Inhossa nähdään läheisyyden kammosta kärsivä kaunis nainen, Chinatownissa on sekalainen seurakunta sekopäisiä gangstereita ja Carnagessa neljä tavallisen oloista mutta epätasapainoista ihmistä.
Tunnetut näyttelijät vesittävät yleensä tällaiset yhteen temppuun turvautuvat elokuvat. Hyvä esimerkki tästä ilmiöstä on Funny Games -filmin vuoden 2007 Hollywood-versio. Katsojan on vaikeampi eläytyä elokuvan tapahtumiin, jos valkokankaalla heiluu hänen hyvin tuntemiaan tyyppejä. Tällä kertaa on kuitenkin ilo huomata, että Jodie Fosterin, John C. Reillyn, Christoph Waltzin ja Kate Winsletin muodostama nelikko ei saa katsojaa kiinnittämään huomiotaan epäolennaiseen, eli rutinoituneiden näyttelijöiden patsasteluun, vaan saa hänet seuraamaan ihmisten välisistä valtataisteluista kertovaa kiinnostavaa tarinaa.

Carnagessa Waltzin ja Winsletin näyttelemän pariskunnan poika on lyönyt Fosterin ja Reillyn hahmojen jälkikasvua kepillä kasvoihin. Vanhemmat kokoontuvat yksityisasuntoon sovittelemaan riitaa, mutta homma riistäytyy käsistä luonne- ja mielipide-erojen ilmentyessä. Mikään elokuvassa ei viittaa siihen, että nahistelleet pojat ottaisivat kiistaansa kovin vakavasti, mutta vanhemmille asiasta tulee nopeasti elämän ja kuoleman kysymys.
Hahmot ovat herkullisia karikatyyrejä. Penelope Longstreet (Foster) on maailman parantamisesta kiinnostunut humanisti, Michael Longstreet (Reilly) on väkivaltaisia patoumiaan piilotteleva myyntimies, Nancy Cowan (Winslet) on kaikkeen tuskastunut kiinteistönvälittäjä ja Alan Cowan (Waltz) on matkapuhelimeensa jatkuvasti puhuva kyyninen lakimies. Kävin näytöksessä, jossa katsojat naureskelivat hahmojen yksisilmäisyydelle ja heidän täydelliselle kyvyttömyydelleen tulla toimeen keskenään, mutta osa naureskelusta vaikutti hermostuneelta. Carnage on provokaatio ja satiiri, mutta samalla se on hyvä muistutus siitä, ettei suurin osa ihmisistä todellakaan ole omaperäistä tai kiinnostavaa väkeä. Me olemme Longstreetien ja Cowanien kaltaisia karikatyyrimäisiä tyyppejä. Mikään ei estä meitä käyttäytymästä yhtä idioottimaisella tavalla.
Roger Ebert antoi Polańskin tuoreelle ohjaukselle arvostelussaan kolme tähteä. Hän kehui näyttelijäsuorituksia, mutta väitti että näin ahtaassa tilassa kerrottu tarina toimii paremmin näyttämöllä kuin valkokankaalla. En ole Ebertin kanssa aivan samaa mieltä. Tunteiden vuoristorata, johon elokuvan näyttelijät ajautuvat, naulitsee katsojan penkkiinsä, etenkin kun filmi on näin lyhyt. Katselukokemuksesta muodostuu ajatuksia herättävä.
Lopuksi on syytä mainita eräästä kiinnostavasta yksityiskohdasta: Carnage sijoittuu New Yorkiin, mutta kuten tiedämme, Polańskista on annettu Yhdysvalloissa pidätysmääräys. Häntä syytetään alaikäiseen tyttöön sekaantumisesta 1970-luvulla. Carnage on tästä syystä kuvattu Pariisissa ja ranskalaiskaupunki on saatu näyttämään erehdyttävästi The Big Applelta.