Keskinkertaisuudesta

Mistään ei tule niin paljon keskinkertaista kuin Hollywoodista. On yleisessä tiedossa, että Kalifornian unelmatehtaalla tuotetaan liukuhihnalta mitäänsanomattomia elokuvia, mutta asiasta ei pidetä meteliä, koska kaiken ajatellaan olevan samalla viivalla. Viihteen ja taiteen välinen ero on hämärtynyt, jopa kadonnut. Romanttisten komedioiden, toimintarymistelyiden tai muiden usein vasemmalla kädellä tehtyjen elokuvien haukkuminen on monien mielestä väärin, koska ihmiset katsovat niitä mielellään. Pelkästään viihdyttämään tarkoitetut elokuvat tuovat monille lohtua ja iloa.

Keskinkertaisuuden voittokulku alkoi 1960-luvun nuorisovallankumouksesta. Sen jälkeen esimerkiksi pop-levyn ja oopperan katsottiin olevan samanarvoista taidetta. Maku on muuttunut. Useimmat havaitsevat nykyään vain pinnan, eivät mitään syvempää. Elokuvien arvostelemisesta on tullut vaikeaa, koska etenkin Hollywoodin kohdalla monet niistä ovat siistejä ja viimeisteltyjä tuotteita. Huonoakin elokuvaa voi pinnallisessa tarkastelussa pitää toimivana, eikä katsojan tällaista käsitystä ole helppo korjata.

Katsoin hiljattain viime vuonna ensi-iltaan tuleen Apinoiden planeetan synnyn. Elokuvaa kehuttiin, vaikka se menee suurimmaksi osaksi siitä mistä aita on matalin. Kritiikkejä kokoavalla Rotten Tomatoes -sivulla sen 227 arvostelun keskiarvosana on 7.1./10. Tästä voidaan päätellä, että monet arvostavat uuden Apinoiden Planeetta -elokuvan varsin korkealle viimevuotisten filmien joukossa.

Time valitsi Apinoiden planeetan synnyn viime vuoden kymmenen parhaan elokuvan joukkoon. Lehden lyhyessä jutussa kehutaan päätähuimaavaa kuvausta, joka kykenee seuraamaan puissa vauhdikkaasti eteneviä apinoita, sekä sydämellistä käsikirjoitusta, joka kertoo vapaudenjanoisten eläinten ja tahtomattaan pahaan syyllistyvien ihmisten kiehtovan tarinan.

Elokuvan maailmankuva on amerikkalaisen positiivinen. Eläinkokeita tekevässä lääkeyhtiössä työskentelevällä hyvännäköisellä, alati hymyilevällä ja rahassa kylpevällä päähenkilöllä William Rodmanilla (James Franco) halutaan osoittaa, että voittojen maksimointiin keskittyvässä yritysmaailmassakin työskentelee hänen kaltaisiaan sympaattisia tyyppejä.

Hahmokaarti on täynnä Rodmanin kaltaisia karikatyyrejä, joita omilla aivoillaan ajattelevan katsojan on vaikea ottaa tosissaan. Elokuvassa nähdään Caesar (älykäs ja inhimillinen simpanssi), Charles Rodman (Williamin Alzheimeria sairastava ja lapsen asteelle taantunut isä), Caroline Aranha (kaunis ja itsetietoinen eläinlääkäri, joka hyppää kuitenkin päähenkilön kanssa sänkyyn heti ensimmäisestä kehotuksesta), Steven Jacobs (Williamin pelkästään rahaa ajatteleva esimies) ja monia muita mustavalkoisen maailmankuvan omaavia ihmisiä ja eläimiä. Hyvät ja pahat tyypit on Hollywoodille tyypilliseen tapaan helppo erottaa toisistaan.

Apinoiden planeetan synty on muiden amerikkalaisten valtavirtaelokuvien tapaan toiminnallinen ja lyhyt. On todennäköisestä, ettei katsoja muista elokuvasta jälkeenpäin mitään, mutta se ei tietenkään ole viihdyttämään tehtyjen filmien tarkoitus. Arvioissaan useimmiten naulan kantaan osuva Roger Ebert antoi tuoreelle Apinoiden Planeetalle osuvat kolme tähteä. Ebert kirjoittaa, että elokuvan juoni välttelee filosofisia ja eettisiä solmukohtia ja keskittyy toimintaan. Eläinkokeiden kaltaisia vakavia asioita käsitellään, mutta hyvin pinnallisesti, ettei katsoja joutuisi vahingossakaan pohtimaan arvojaan tai moraalisia kysymyksiä.

Suurin osa Apinoiden planeetan synnystä on yhdentekevää rymistelyä. Juoni menee kiteytettynä niin, että ihmisten surkeaan kohteluun kyllästyneet simpanssit nousevat väkivaltaiseen kapinaan. San Franciscon kaupunki ja sen asukkaat saavat kyytiä. Rytäkästä selvitään yllättävän vähäisin vaurioin, mutta jatko-osa on jo kehitteillä, joten siinä ihmisten ja apinoiden välinen valtataistelu vietäneen eeppisiin mittasuhteisiin.

Apinoiden planeetan synty on malliesimerkki keskinkertaisuudesta. Siinä ei ole mitään varsinaista vikaa, koska näyttelijät osaavat työnsä ja tekijöillä on ollut käytössään suuri budjetti, mutta silti elokuvasta jää paha maku. Roger Ebertin antamat kolme tähteä kertovat tarjolla olevasta siististä ja mitäänsanomattomasta viihdykkeestä. Viihdettäkin voi tosin tehdä hyvin, kuten esimerkiksi Christopher Nolanin ohjaamat viime vuosien toimivat Batman-elokuvat osoittavat. Viihde on sopivina annoksina kaiken kaikkiaan hyväksi, mutta suurimmalta osalta sen kuluttajista jää ikävä kyllä käsittämättä se, että Apinoiden planeetan synnyn kaltaiset elokuvat ovat laskelmoituja ja aliarvioivat heidän älykkyyttään. Välillä on hyvä vaatia enemmän.

Jalkapalloväkivallasta

Egyptissä pelatun jalkapallo-ottelun jälkeen kuoli hiljattain yli 70 ihmistä. Lisäksi sadat loukkaantuivat. Katastrofi tapahtui, kun Al-Ahly, eräs maan menestyneimmistä joukkueista, hävisi vierasottelunsa maalein 3-1. Voitosta riemastuneet kotikannattajat ryntäsivät loppuvihellyksen jälkeen kentälle, jahtasivat Al-Ahlyn pelaajia ja hyökkäsivät lopulta vieraskannattajien täyttämään katsomoon. Tuhansia ihmisiä osallistui käsikähmään, jota paikalle määrätyt poliisit seurasivat vierestä.

Kulttuurikriitikot ovat tarttuneet Egyptin tapahtumiin ja käyttäneet tragediaa lyömäaseena nykyistä elämänmenoa vastaan. Jalkapallo on heidän mukaansa vääristymien symboli. Theodore Dalrymple kirjoittaa, että jalkapallo ”mädättää mielen ja pilaa käytöksen.” Pallon potkiminen on hänen mukaansa väkivaltaista ja väkivaltaan kannustavaa toimintaa, jonka huomattava suosio on merkki yhteiskunnassa toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneesta ikävästä muutoksesta.

Timo Vihavaisen mielestä arvot ovat vääristyneet etenkin viihteen räjähdysmäisen lisääntymisen myötä. Länsimaissa ei enää pystytä tuottamaan hyödykkeitä, joten huomio on kääntynyt tositelevisio-ohjelmien, rock-konserttien ja urheilutapahtumien kaltaisiin palveluihin. Elämäntapamme heijastelee muualle maailmaan. Työttömyys on lisääntynyt, suurkaupunkien lähiöt ovat slummiutuneet ja ”rikokset, huumeet ja muu tajunnantäyttö ovat jalkapallon ohella se, mitä näille slummien asukkaille on jäänyt.”

On totta, että Egyptin jalkapallomellakan kaltaiset tapahtumat johtuvat sosiaalisista vääristymistä. Väitän kuitenkin, että tapahtuneen kaltainen väkivalta olisi voinut purkautua missä tahansa tunteita herättävässä massatapahtumassa, kuten poliittisessa mielenosoituksessa, musiikkifestivaaleilla ja jopa mäkihyppykilpailussa. Dalrymple ja Vihavainen vetävät mutkat suoriksi väittäessään jalkapallon olevan syy Egyptin tai muiden väkivallasta kärsineiden maiden yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Sekasortoisessa tilanteessa melkein kuka tahansa meistä kykenee ikäviin tekoihin. Foreign Policy -lehden mielipidekirjoituksessa epäillään, että hyökkäys Al-Ahlyn joukkuetta ja sen kannattajia vastaan johtuu siitä, että joukkueen seuraajat kamppailivat poliiseja vastaan Egyptin entisen presidentin Hosni Mubarakia eroon johtaneessa ”rauhanomaisessa” vallankumouksessa. Väkivallan toisen osapuolen, Al-Masryn joukkueen fanien, kerrotaan olevan pääasiassa Mubarakin puolella olevia äärinationalisteja. He toivovat hänen paluutaan valtaan. Katastrofiin päättyneessä jalkapallo-ottelussa kahdella vastakkaisella poliittisella kannalla olleet kannattajaryhmittyvät olivat yksinkertaisesti liian lähellä toisiaan.

Pitäisikö jalkapallon pelaaminen kieltää kokonaan? Tämä on turhaa, mutta Egyptin kaltaisissa epävakaissa maissa yleisötapahtumia tulisi järjestää suurella varovaisuudella. Dalrymple on oikeassa huomauttaessaan, että väkivaltaan syyllistyneet ovat vastuussa omasta käyttäytymisestään, mutta tässä tapauksessa on todisteita, että myös Al-Ahlyn ja Al-Masryn ottelun turvajärjestelyt pettivät pahemman kerran. Poliiseja oli aivan liian vähän ja he päästivät kentälle rynnänneet kannattajat eteenpäin juuri heitä estämättä. Jalkapalloväkivallalla on syynsä, mutta syynä ei ole jalkapallo, vaan tavalla tai toisella räjähdysherkät yhteiskunnalliset olosuhteet. Hyvinvoivissa maissa urheiluun liittyvää väkivaltaa ei enää juuri esiinny.

Vallankumouksista

Vallankumoukset johtavat harvoin hyvään. Tämä pätee kaikkialla, oli vallankumous luonteeltaan sitten väkivaltainen, väkivallaton, poliittinen, taloudellinen tai vaikkapa uskonnollinen. Kaikille keikauksille on yhteistä se, että ne tuntuvat johtavan aiempaa suurempiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Tavallisten ihmisten elinolosuhteita merkittävimmin parantanut vallankumous lienee ollut edelleen meihin vaikuttava Ranskan suuri vallankumous, joka tapahtui vuosina 1789-1815. Se johti moniin yhteiskunnallisiin uudistuksiin, mutta valitettavasti myös veritekoihin, kun absolutistisen monarkian kumonneet tasavaltalaiset päättivät kostaa entisille hallitsijoille. Siniverisiä vangittin, kidutettiin ja tapettiin, johtavaan asemaan noussut Maximilien Robespierre suoritti epämääräisiä puhdistuksia ja giljotiini oli kovassa käytössä. Metrijärjestelmän, oikeanpuoleisen liikenteen ja julkisen koulutuksen kaltaiset asiat otettiin käyttöön, mutta vasta huomattavan kärsimyksen jälkeen.

Kosto on vallankumouksissa keskeisessä asemassa. On inhimillistä, että vuosikausia tavalla tai toisella alistetussa asemassa olleet kapinalliset haluavat maksaa alistajilleen potut pottuina. Joulukuussa 2010 alkaneessa ja edelleen jatkuvassa arabivallankumouksessa on kyse pitkälti samassa asiasta. Arabikevääksi kutsuttu vallankumousaalto on levinnyt Tunisiasta Lähi-itään ja moniin muihin Afrikan maihin. Sen merkittävimpiä seurauksia on ollut, että Tunisiaa 23 vuoden ajan hallinnut Zine el-Abidine Ben Ali ja Egyptiä pitkään terrorisoinut Hosni Mubarak pakotettiin eroamaan. Libyassa Muammar Gaddafi surmattiin puolestaan lyhyen sisällisodan päätteeksi.

Arabikevään tunnusmerkkejä on, että se on saanut kaikkialla alkunsa tavallisten ihmisten halusta parempaan ja ihmisarvoisempaan elämään, ja johtanut kostamisen kierteeseen. Arabimaiden vallankumoukset ovat parhaimmassa tapauksessa edesauttaneet tiukkapipoisen islamin suosion leviämistä, huonoimmassa tapauksessa lopputuloksena on taas ollut pelkkää kaaosta. Länsimainen media on vaiennut Arabikevään epäonnistumisista, vaikka vielä viime vuonna se rummutti äänekkäästi itsensä vapauttamaan pyrkineiden ihmisten puolesta. Kaikkialle näkyneestä mediamylläkästä kertoo jotakin se, että Time-lehti ei valinnut vuoden henkilöksi ketään yksittäistä ihmistä, vaan kaikki kuluneen vuoden aikana mielenosoituksiin osallistuneet henkilöt.

Vanhojen jähmeiden valtarakenteiden korvaaminen ei ole helppoa. Esimerkiksi Tunisiassa ja Libyassa näyttää käyneen niin, että erilaiset ryhmittyvät ovat alkaneet riidella keskenään siitä miten uusi hallinto olisi järjestettävä. Erimielisyys on yleistä. Monessa arabimaassa ollaan päätymässä islamin otteen tiukentumiseen. Ihmiset kaipaavat järjestystä, ja jos hallinto ei pysty sitä takaamaan, niin monet kääntyvät uskontoa ja politiikkaa yhdistävän islamin puoleen. Samaan aikaan uudet vallanpitäjät keskittyvät kiduttamaan entisiä kiduttajiaan kaikessa hiljaisuudessa. Internet-sensuurin kaltaiset ikävät asiat ovat vähentyneet, mutta tilalle on tullut summittaisia kostoja. Lähi-idän tilanne muuttuu entistä vaikeammaksi, kun Yhdysvallat työntää lusikkansa soppaan hyökkäämällä Iraniin.