Arvo Pärtista

Olen huomannut, että Arvo Pärtin musiikkia kannattaa kuunnella kirjoittaessa. Pärt säveltää klassista musiikkia, joka ei saa päätä nuokahtelemaan, vaan joka päinvastoin lisää kuuntelijan keskittymistä. Hänen rauhallisia laulujaan on helppo kuunnella arkitoimien taustalla, tai kiireisen päivän jälkeen rauhoituttaessa, mutta kirjoittamiseen Pärt soveltuu parhaiten. Virolaisen säveltäjän pitkät ja hitaasti eteenpäin soljuvat kappaleet tyhjentävät pään ylimääräisistä ajatuksista ja mahdollistavat keskittymisen olennaiseen.

Pärt aloitti tekemällä avantgardistista räminää, ja kokeili useita erilaisia tyylejä, kunnes alkoi 1970-luvulla säveltää nykyisellä yksinkertaisella tavallaan. Hänen musiikissaan on vaikutteita renessanssin polyfoniasta ja keskiaikaisesta kirkkolaulusta, ja siinä hiljaisuus on musiikin veroisessa asemassa. Pärt itse nimittää tyyliään tintinnabuliksi (pienet kellot) ja tämä termi kiteyttääkin hyvin hänen hartaat ja hitaat viime vuosikymmenten sävellyksen.

Pärtin hengellinen musiikki ei ollut ateististen neuvostoliittolaisten viranomaisten suosiossa. Sitä sensuroitiin ja sen esittämistä pyrittiin kaikin keinoin rajoittamaan. Säveltäjä onkin asunut 1980-luvulta lähtien Berliinissä, koska siellä hän on saanut parhaiten harjoittaa taidettaan. Pärt matkustaa usein kotimaassaan, ja hänen viroksi tekemiään haastatteluja kuunnellessa ymmärtää sen meiltä suomalaisilta usein unohtuvan tosiasian, että viro on kauniin musikaalinen kieli.

Pärtin viimeisin sävellys Adam’s Lament esitettiin joulukuussa Turussa sen kulttuuripääkaupunkivuoden päättäjäisten kunniaksi. Esitys koostuu kuoron ja jousisoittimien yhteistyöstä, joka vie kuuntelijan keskiaikaisen kirkkomusiikin hengelliseen maailmaan. Se saa pohtimaan uskonnollisia kysymyksiä. Sitä kuunnellessa alkaa samalla miettiä sitä kummalliselta aluksi kuulostavaa asiaa, että klassinen musiikki ei suinkaan ole vielä kuollut taiteenlaji, vaan se elää ja hengittää Pärtin, Henryk Goreckin ja John Tavenerin kuluneiden vuosikymmenten kauniissa töissä.

Guggenheimista

Viime aikoina on käyty kiihkeää keskustelua Guggenheim-museon mahdollisesta rakentamisesta Helsinkiin. Jokin aika sitten raporttinsa julkaissut selvitysryhmä esittää, että tämä designia ja arkkitehtuuria yhdistävä museo kannattaisi rakentaa Katajannokkaan ja siellä tällä hetkellä olevan ikälopun Makasiiniterminaalin paikalle. Suunnittelu kannattaisi selvitysryhmän mukaan käynnistää heti, koska Helsinki on tänä vuonna maailman designpääkaupunki, ja rautaa kannattaa takoa silloin kun se on kuumaa.

En kannata Guggenheim-museon rakentamista Helsinkiin. Syynä on taloudellinen tilanteemme, joka ei ikävä kyllä tee tämän suuruusluokan projektin toteuttamista mahdolliseksi. Prioriteettien tulisi olla toisaalla. New Yorkissa, Bilbaossa, Venetsiassa ja Berliinissä on jo Guggenheim-museot, eikä tämän nykytaiteeseen keskittyvän museoverkoston pohjoiselle leviämiselle ole tällä hetkellä tarvetta. Kannattaa muistaa, että pääkaupunkiseudulla on jo erinomaisia museoita, kuten Ateneum, Kiasma ja Espoon modernin taiteen museo. Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautava on jo ehtinyt avoimesti myöntää, että Guggenheimin rakentaminen ja avaaminen johtaisi muun museotoiminnan vähentämiseen.

Helsingin kaupunki ja Suomen valtio ovat lisäksi korviaan myöten veloissa. Päättävät tahot ovat todenneet, että uuden Guggenheimin mahdollinen pystyttäminen toteutettaisiin lainarahoilla. Rakkennuskustannusten arvioidaan olevan 130-140 miljoonaa euroa. Tämä on kuitenkin niin varovainen arvio, että lopullinen lasku lienee huomattavasti suurempi. Jo olemassa olevien Guggenheim-museoiden vuotuisen budjettivajeen kerrotaan olevan vajaat kymmenen miljoonaa euroa, joten Helsinki joutuisi tässäkin suhteessa maksumieheksi, koska se joutuisi totta kai kattamaan osan maailmanlaajuisen museoverkoston kuluista.

Uuden Guggenheim-museon rakentamista on perusteltu sillä, että se toisi pääkaupunkiimme ulkomaisia turisteja. Tämä pitänee paikkansa, mutta enemmän turisteja ja taloudellista hyötyä saataisiin keskeisellä paikalla kaupungissamme olevan Olympiastadionin täydellisestä uudistamisesta. On yleisessä tiedossa, että vuoden 1952 kesäolympialaisiin rakennettu yleisurheilustadiomme on rapakunnossa. Nyt väännetään kättä edessä olevien korjausten laajuudesta. Katsomoiden kattamisesta on puhuttu, mutta suomalaisten päättäjien puuhastelun tietäen tässäkin asiassa päädyttäneen halvimpaan mahdolliseen ratkaisuun.

Kohta ollaan toisin sanoen jälleen saman korjausongelman edessä. Ehdotankin, että auttamattomasti vanhentuneen Olympiastadionin tilalle rakennetaan kokonaan uusi monitoimistadion. Uudessa rakennuksessa tulisi olla suljettava katto, että sitä voitaisiin käyttää vuoden ympäri. Sisälle mahtuisi 30,000-40,000 katsojaa, ja heidän ilokseen voitaisiin pelata jalkapalloa ja jääkiekkoa, sekä järjestää suuria yleisurheilutapahtumia ja konsertteja. Turisteja saapuisi takuuvarmasti.

Jos Suomen valtion ja Helsingin kaupungin rahoja ollaan joka tapauksessa tuhlaamassa, ja Olympiastadion on välttämättömän peruskorjauksen tarpeessa, niin kaikkein järkevin ratkaisu olisi kokonaan uuden yleisurheilustadionin rakentaminen. Se maksaisi tietenkin mansikoita, mutta rahat palautuisivat kassaan Guggenheim-museota nopeammin ja varmemmin. Tässä yhtälössä olisi pelkkiä voittajia.

The Afghan Whigsistä

Täysin kaupallistuneessa musiikkimaailmassa käy usein niin, että jokin poikkeuksellisen hyvä artisti tai yhtye ei pääse suuren yleisön kiinnostuksen kohteeksi. Näin kävi Greg Dullin johtamalle The Afghan Whigsille. Tämä 1980-luvulla perustettu yhtye toimii edelleen, mutta se on tähän mennessä nauttinut vain pienehkön yleisön kiinnostuksesta. Näin on siitä huolimatta, että The Afghan Whigs on julkaissut muutamia 1990-luvun merkittävimmistä albumeista, kuten Gentlemanin (1993) ja 1965:n (1998).

Kaikkien makuun The Afghan Whigs ei ole. Se soittaa soulista vaikutteita ottanutta poprockia, jota jotkut kriitikot ovat pitäneet teennäisenä ja imelänä. Heidän käsityksensä on kuitenkin virheellinen. Dulli ei ole kummoinen sanoittaja, mutta hänen kaunis ja intohimoinen äänensä saa huonostikin sanoitetut laulut kuulostamaan keskinkertaista paremmilta. Muuhunkaan johtopäätökseen ei voi tulla Gentleman-levyn kappaleesta Be Sweet, joka myötähäpeää aiheuttavasta alustaan ”Ladies, let me tell you about myself / I got a dick for a brain / And my brain is gonna sell my ass to you” huolimatta osoittautuu varsin kelvolliseksi kappaleeksi.

Dullin laulussa, Rick McCollumin kitaroinnissa, John Curleyn bassonsoitossa ja Steve Earlen rummutuksessa on eroottista latausta. Parhaista albumeista sekä Gentleman ja 1965 kertovat huonosti sujuvista ihmissuhteista. Niiden sanoitukset ovat pullollaan väkivaltaista ja seksuaalista kuvastoa, jonka soul-vaikutteinen kehämainen musiikki nostaa uudelle tasolle: ”Every night I spent in that bed with you facing the wall / If I could have only once heard you scream / To feel you were alive / Instead of watching you abandoning yourself”.

Dulli tunnetaan vauhdikkaista elämäntavoistaan. Tupakka, viina, huumeet ja naiset ovat jo pitkään olleet lähtemätön osa laulajan elämää. Hänen henkilökohtaisia ongelmiaan puidaan välillisesti The Afghan Whigsin lauluissa, mutta kappaleet eivät tästä huolimatta ole pelkästään itsetuhoisia, vaan myös vitaalisia, täynnä elämää. Niitä kuunnellessaan pääsee tupakan, viinan, huumeiden ja naisten täyttämään mielenkiintoiseen maailmaan, josta pääsee kaikeksi onneksi palaamaan tavalliseen elämään. Tasaisen laadukkaisiin The Afghan Whigsin levyihin tutustuessaan ymmärtää epäoikeudenmukaisuuden siinä ettei yhtye koskaan noussut maailmanlaajuiseen suosioon.