Slowhandistä

Kitaristivirtuoosi Eric
Claptonin parhaisiin albumeihin kuuluva Slowhand julkaistiin 35 vuotta sitten,
loppuvuodesta 1977. Se debytoi ilmestyessään Yhdysvalloissa listakakkosena ja
sinnitteli kymmeniä viikkoja rapakon takaista levymyyntiä tilastoivalla
Billboardilla. Levy sai ylistäviä arvosteluja. Slowhand nähtiin paluuna
terävimmälle huipulle tekijänsä epätasaisen, mutta hetkensä sisältäneen No
Reason to Cryn
(1976) jälkeen. Heittelehtivällä No Reason to Crylla kuultiin
Bob Dylanin kaltaisia nimekkäitä vierailevia muusikkoja, mutta Slowhandillä
ääneen päästettiin enimmäkseen tulkintaansa kypsyyttä saanut Clapton ja hänen yhtyeensä.

Clapton sai Slowhand-lempinimensä The Yardbirdsiä
tuottaneelta Giorgio Gomelskyltä. Nopeana soittajana tunnettu Clapton korjasi
varhaisissa konserteissaan hajonneet kitarankielensä lavalla yleisön hitaan ja
rytmikkään taputuksen saattelemana. Pitkään kestänyt huolellinen korjaus
sai Gomelskyn nimittämään Claptonia vitsikkäästi Slowhandiksi. Tulta
alleen ottanut lempinimi valittiin aikanaan hänen viidennen soololevynsä nimeksi.

Vajaan 40 minuutin mittaisessa Slowhandissä ei ole mitään ylimääräistä. Sanoja
on vähän ja musiikki on yksinkertaista. Sijalle 325 Rolling Stonen parhaiden levyjen listauksessa sijoittunut albumi sisältää sopivan sekoituksen rauhallisempia ja tarttuvampia
lauluja. Rouhea J.J. Cale -cover ”Cocaine” ja herkistely ”Wonderful Tonight”
edustavat selkeintä hittimateriaalia, mutta mukana on myös muita vähemmälle
huomiolle jääneitä helmiä. Esimerkiksi iloisen melodian sisältävä ”Next Time
You See Her” on itse asiassa entiselle rakastetulle ja hänen uudelle miehelleen
suunnattu myrkyllinen julistus. Loistavaa akustista kitarointia sisältävä
”Looking at the Rain” kertoo niin ikään menetetystä onnesta.

Blues-perinteestä ammentaneella Claptonilla oli henkilökohtaisessa elämässään
pitkään pahoja ongelmia. Hän väärinkäytti alkoholia ja huumeita, eikä
tulenarkojen lausuntojen antaminen lavalta parantanut hänen mainettaan. Clapton
leimattiin muun muassa naistenvihaajaksi ja rasistiksi. Henkilökohtaiset
vaikeudet eivät kuitenkaan vaikuttaneet huonolla tavalla musiikkiin. 461 Ocean
Boulevardin
ja Slowhandin kaltaisilla onnistuneilla soololevyillä sisältö on
tasapainossa. Pakottomuus johtuu lahjakkuudesta, työstä tai
molemmista yhdessä. Clapton osasi kanavoida tunteensa helposti kuunneltaviin ja
monitasoisiin lauluihin.

1960-luvun puolivälissä tuntematon ihailija maalasi Lontoon esikaupunkialueen
Islingtonin metroaseman seinään spraymaalilla julistuksen ”Clapton is God”
(Clapton on Jumala), viitaten hänen ylivertaiseen soittotaitoonsa. Lentävää
lausetta alkoi sittemmin näkyä kaikkialla kaupungissa. Clapton kääntyi myöhemmin kristinuskoon ja alkoi pitää kuuluisaan valokuvaan
ikuistettua spraykirjoitusta nolona vitsinä, mutta hänen
kitarankäsittelytaitoaan on harvoin kyseenalaistettu.

The Guardianin blogissa väitettiin vuonna 2007, ettei Clapton ole Jumala, eikä edes omaperäinen, vaan ainoastaan keskinkertainen lainaaja. Kirjoittaja toteaa:
”Claptonin suosio on mysteeri – hänessä ei ole tulta, ei kapinaa, ei
musiikillista identiteettiä. Mahdollisuuden saadessaan Clapton joko nukuttaa
sinut tai loukkaa musiikillista makuasi.”

Tällaiset näkemykset on syytä jättää omaan arvoonsa. Suurin osa
populaarimusiikista perustuu taitavaan lainaamiseen, kuten esimerkiksi
Bob Dylanin ja Elvis Costellon vaikuttavat urat osoittavat. Päättömässä kopioinnissa ja älykkäässä tulkinnassa on eronsa. The Yardbirdsin,
Creamin, Blind Faithin ja Derek & the Dominosin kaltaisissa laatuyhtyeissä
soittamisen lisäksi Clapton on tehnyt erinomaisia soololevyjä. Claptonin monipuolinen musiikki ei ehkä ole 1970-luvun jälkeen ollut sitä
edeltävällä tasolla, mutta myös suurin osa hänen huonommasta musiikistaan on
keskivertoa paremmalla tasolla. Slowhandin kaltaiset albumit ovat mestariteoksia, jotka ottavat paikkansa länsimaisen musiikin kaanonissa Claptonin kuoltua.

Sanomalehtien vaikeuksista

Helsingin Sanomat teki hiljattain viisaasti ryhtyessään käyttämään verkkosivuillaan osittaista maksumuuria.
Murroksessa oleva lehtiala etääntyy vähitellen perinteisestä printtimuodosta ja
siirtyy kohti sähköistä julkaisua. Vaikka asiaan liittyvät salaus- ja suojaustekniikat ovat vielä lapsenkengissä, niin Pohjoismaiden suurimman päivälehden on silti hyvä
alkaa hyödyntämään uutta ansaitsemismuotoa ensimmäisten joukossa.
Yhdysvaltalaisista niin kutsutuista laatulehdistä ainakin Financial Times, New York
Times
ja Wall Street Journal käyttävät maksumuuria. Eurooppalaiset seuraavat perässä. Pian kaikki veloittavat verkkosivujensa ahkerasta lukemisesta pakon edessä.
Dean Starkman väittää
Columbia Journalism Review’ssä, että laadukkaan ilmaisen sisällön aika on
tullut päätökseensä. Tämä pätee hänen mukaansa sanomalehtialaan, kuten vapaan
nettijakelun nimiin edelleen vannovan The Washington Postin varoittava esimerkki Starkamin
mielestä osoittaa: ”Lehden printtimainosten tulot ovat pudonneet vuosittain yli
kymmenen prosenttia kuuden vuoden ajan (vuoden 2010 kuuden prosentin pudotus
oli poikkeus), mikä on alalle tavallista. Sähköisen mainonnan kasvun toivottiin
pitkässä juoksussa tasaavan tilit, mutta tämä tuo nykyään mieleen toisen aikakauden. Todellisuudessa elävä yhteisö on siirtynyt eteenpäin. Sähköinen
mainonta on aiheuttanut pettymyksen kasvaessaan todella vähän.”
Edelleen Starkman mainitsee hälytyskellot soimaan saavana esimerkkinä Ison-Britannian suosituimman ja tunnetuimman
sanomalehden The Guardianin. Se ilmestyi verkkoon ensimmäisten joukossa, mutta on sittemmin jättänyt maksumuurin hyödyntämättä. Ei ole yllätys, että The Guardian tuotti viime vuonna 33 miljoonaa puntaa tappiota edellisen vuoden
34 miljoonan punnan tappion jatkoksi. Vakavarainenkaan yhtiö ei pysty sietämään näin suuria menetyksiä.
The Atlanticissa julkaistiin vuonna 2009 provosoiva artikkeli New York Timesin
pahoista taloudellisista vaikeuksista. Perinteinen lehti on edelleen veitsenterällä,
mutta se pelastui toistaiseksi pahimmalta alettuaan veloittaa vuonna 2011
verkkosivujensa käytöstä. Viime vuonna valmistunut katsomisen arvoinen
dokumentti Page One: Inside the New York Times seuraa päätökseen
johtanutta kehitystä. Dokumentin lopussa toimitus tekee sopimuksen Applen
kanssa alkaakseen julkaista lehtensä sähköistä versiota iPad-taulutietokoneessa.
Omenayhtiön edesmennyt perustaja Steve Jobs kehitti aikoinaan iTunes-musiikinmyyntikanavan väittäen ihmisten maksavan mielellään
laadukkaasti toteutetusta sisällöstä laittoman lataamisen sijaan. Järkeily
osoittautui onnistuneeksi. Monet imuroivat edelleen elokuvansa, kirjansa,
musiikkinsa ja pelinsä rikollisesti verkosta. Poliittiselle näyttämölle
ilmestyneet piraattipuolueet väittävät puolestaan vapaata tiedonsaantia
ihmisoikeudeksi ja rummuttavat täydellisen ilmaisjakelun puolesta.
Täydellisessä maailmassa kaikki voisi hyvin olla ilmaista. Suurin osa sisällöntuottajista
haluaa kuitenkin työstään asianmukaista korvausta, eikä kaiken mahdollisen käsiinsä
haalivan kuluttajan mielihalu tulisi toimia mittapuulle
sille miten kaikkien tulisi toimia. Michael Hirschorn kommentoi: “Jos sanomalehtien ja korkealaatuisen institutionaalisen journalismin kuolemasta ei juuri valiteta,
niin se johtuu suuren yleisön vähäisestä nykyisestä arvostuksesta journalisteja
ja journalismia kohtaan. Internet rohkaisee uutisten laiskaan kuluttamiseen ja
poistaa käytännössä erot sanomalehtien brändien välillä.”
Brändien katoaminen ei välttämättä ole hälyttävää, mutta laadukas tiedonvälitys
on toimivan yhteiskunnan elinehto. Internetin viidakossa vain osittain paikkansa pitävä tai kokonaan perätön tieto leviää helposti totena. Hälyttävänä kehityskulkuna voidaan pitää sitä,
että Helsingin Sanomat on viime vuosina lähestynyt uutisoinnissaan viihteellisiä
iltapäivälehtiä, mutta kokonaisuudessaan myös lehden verkkosisältö on maksamisen arvoinen. Maksumuurin saapuminen parantaa toivottavasti Helsingin
Sanomien
arvostusta ja sen toimittajien kolhiintunutta itsetuntoa. Hyvää
journalismia kun on Suomessa kovin vähän.

Verenvuodatuksesta

On synti ja häpeä, jos Kaijamari Sivill ei saa kääntäjäpalkintoa Cormac
McCarthyn Blood Meridian -romaanin (1985) tuoreesta suomennoksesta. McCarthyn
Tien aiemmin suomentanut Sivill tavoittaa uudessa Veren ääriin -käännöksessä
erinomaisesti amerikkalaiskirjailijan lakonisen ja riisutun kielen. Julkaisun
myötä meikäläiset lukijat pääsevät viimein tutustumaan tähän yhteen viime
vuosisadan merkittävimmistä romaaneista, joka vilahtelee amerikkalaisten kriitikoiden mielellään kokoamilla top-listoilla.
McCarthy kiteyttää proosansa olennaiseen. Hänen kielensä tuo jossain määrin
mieleen Ernest Hemigwayn, mutta McCarthy suosii toisinaan Hemingwayta maalailevampia
ja pidempiä lauseita. Sivill on tavoittanut erityisen hyvin McCarthyn kielen rytmin: ”Kärryt kuivuvat niin että niiden kulku oli
keikkuvaa kuin koiran lönkytys ja hiekka hiersi niitä olemattomiin. Pyörät
kutistuivat ja puolat lonksuivat navassa ja kalahtelivat kuin niisivarret ja
illalla he kiilasivat uriin apupuolia ja sitoivat ne vihreillä nahkasuikaleilla
ja löivät kiiloja pyörän raudoituksen ja auringossa halkeilleen kehän väliin.”
(s. 59) Kääntäjä saa olla tällaisen proosan kanssa kieli keskellä suuta, mutta
Sivill suoriutuu vaativasta tehtävästään lähes puhtain paperein. Täydellisyyttä hipovassa
suomennoksessa on muutamia kirjoitusvirheitä ja kohtia, joissa sanajärjestystä
olisi pitänyt muuttaa, mutta kyseessä on silti kääntäjältä melkoinen suoritus.

Veren ääriin sai ilmestyessään 1980-luvulla epäröivän vastaanoton. Yhdysvaltalaiset
kriitikot kiittivät romaanin taiteellisia ansioita, mutta vieroksuivat kirjan lähes
joka sivulla esiintyvää runsasta väkivaltaa. Sama päti lukijoihin. Veren ääriin
saavutti nykyisen kunnioituksensa vasta myöhemmin. Esimerkiksi tunnettu
kirjallisuuskriitikko ja -tutkija Harold Bloom on ylistänyt McCarthyn teosta ”täydelliseksi
lännenromaaniksi” todeten kuitenkin samaan hengenvetoon pitäneensä sen
raakuutta mauttomana ja jättäneensä romaanin muutaman kerran kesken.
Päänahkoja Meksikon ja Yhdysvaltojen rajaseudulla metsästäneen historiallisen
Glantonin jengin edesottamuksia seuraava kirja on kieltämättä erittäin
brutaali. Veren ääriin on kuitenkin erinomainen osoitus siitä, että lähes mistä tahansa, myös
äärimmäisestä väkivallasta, pystyy tekemään vaikuttavaa taidetta. McCarthy ei mässäile
verenvuodatuksella samaan tapaan kuin esimerkiksi viihteellinen elokuvaohjaaja Quentin
Tarantino, vaan kuvaa sitä kuin mitä tahansa arkipäiväistä asiaa. Romaanissa
kerrotaan amerikkalaisten, intiaanien ja meksikolaisten raa’asta keskinäisestä selviytymistaistelusta,
jossa häikäilemättömimmät ja onnekkaimmat jäävät henkiin. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun jälkimmäiselle
puoliskolle ennen kunnollisen valtiojärjestyksen perustamista. Lainsuojattomien kansoittamassa maailmassa ihmisen elämä ei välttämättä ollut edes muutaman kolikon arvoinen.
McCarthyn romaanissa seurataan nimetöntä tenneseeläistä poikaa, joka lähtee kotoaan
Texasista ajautuen Meksikoon raakalaismaisen John Joel Glantonin alaisuuteen
metsästämään intiaanien päänahkoja. Hulluuteen ajautuvaan palkkionmetsästäseurueeseen
kuuluu koko joukko kiinnostavia hahmoja. Heistä mieleenpainuvin on salaperäinen
tuomari Holden, jota kuvaillaan suurikokoiseksi, erittäin raa’aksi ja poikkeuksellisen älykkääksi
mieheksi. McCarthy mainitsee useaan otteeseen, ettei tuomarilla ole ruumiissaan
lainkaan karvoja, mutta ei selitä tätä yksityiskohtaa millään tavalla. Kirjailija ei myöskään antanut Veren ääriin -teoksen tiimoilta haastatteluja, joten Holdenin hahmon ja kirjan tapahtumien
tulkinta jätetään lukijoiden vastuulle.
Tuomarin magneettinen persoonallisuus tekee hänestä vastavoiman väkivaltaan
osallistuvalle mutta muuten lähinnä hiljaa pysyvälle päähahmolle. Päänahkojen
kerääjät seuraavat tuomarin toimintaa, johon kuuluu muun muassa pedofiliaa ja
satunnaista väkivaltaa, äärimmäisen kiinnostuneina. Holdenin suusta kuullaan myös
eräs romaanin kantavista teemoista, eli väkivalta ihmisluonnon määrittäjänä. Pääasiassa
autiomaahan sijoittuvassa romaanissa karuus toimii elämän vertauskuvana: ”Ihminen
etsii omaa kohtaloaan eikä kenenkään muun, tuomari sanoi. Tahtoi eli ei. Jos
joku saisi selvitettyä oman kohtalonsa ja sen tähden valitsisi toisen tien, hän
tulisi samana määrättynä hetkenä samaan tilintekoon, sillä jokaisen ihmisen
kohtalo on hänen oman maailmansa kokoinen ja sisältää myös kaikki
vastakohtansa. Autiomaa, jossa niin moni on sortunut, on lavea ja vaatii sydämen
suuruutta mutta on lopulta aivan tyhjä. Se on kova, se on karu. Sen luonto on
kiveä.” (s. 389)
Alkuperäiskansojen edustajien ruumiiden päälle perustetun Yhdysvaltojen kasvukivuista kertova Veren ääriin
on merkillinen merkkiteos, johon tutustuminen on tärkeää. Romaanin lukemalla
ymmärtää, että monien nykyamerikkalaisten dynaamisuus ja positiivisuus juontavat
juurensa maan väkivaltaiseen historiaan. Yritteliäät yhdysvaltalaiset haluavat katsoa ennen kaikkea eteenpäin. Lukija saa nautintoa
McCarthyn täsmällisestä kielestä. Veren ääriin -romaanin kauniin, tarkan ja
hyvin suomennetun ilmaisun voisi ottaa esikuvaksi niille meikäläisille kirjailijoille, joiden ajatukset ja lauseet jäävät puolitiehen.