Maailmanlopusta

Sain viimeinkin katsottua Lars von Trierin Melancholian. Se on hyvä, joskin turhan osoitteleva elokuva henkilökohtaisen ja yhteisen elämän päättymisestä. Melancholia käsittelee suurimpia mahdollisia aiheita, eli rakkautta ja kuolemaa, mutta onnistuu silti olemaan muutakin kuin pelkkä kliseenippu. Sen alussa kokoonnuttaan maaseudulla sijaitsevassa kartanossa pidettävään hääseremoniaan. Sukulaisten joukkokokoontuminen on hyvä lähtökohta, sillä se tarjoaa mahdollisuuden tarkkailla läheisten ihmisten välillä helposti syntyviä konflikteja ja niiden vaikutusta elämään. Häiden juhlinta menee arvattavasti poskelleen, mutta syynä on henkilökohtaisten kahnausten lisäksi myös taivaalle ilmestynyt ja kohti maapalloa kiitävä planeetta nimeltä Melancholia.

Elokuvassa nähdään masentunut Justine (Kirsten Dunst), jolle maailmanloppu merkitsee pakoa ahdistavasta ja vastenmielisestä maailmasta, hänen hysteerinen siskonsa Claire (Charlotte Gainsbourg), jolle maapallon tuhoutuminen on vertauskuva hänen omalle epäonnistumiselleen elämässä, Clairen aviomies John (Kiefer Sutherland), joka tappaa itsensä huomattuaan tieteellisen maailmankatsomuksensa riittämättömäksi, sekä Johnin ja Clairen poika Leo (Cameron Spurr), joka on liian nuori pystyäkseen käsittelemään tai ymmärtämään kuoleman lopullisuutta. Maailmanloppua puidaan näiden keskushenkilöiden kautta.

Ihailen von Trierin elokuvantekofilosofiaa, joka perustuu kauneuden ja totuuden tavoitteluun, mutta en voi olla silti ihmettelemättä hänen pakonomaista tarvettaan ärsyttää elokuviensa konservatiivisimpia katsojia. Taannoinen Antichrist oli ohjaajan ärsyttämishalun huippu, sillä sen väkivalta meni mässäilyn puolelle, mutta myös Melancholiassa on vastaavia väkinäisen oloisia elementtejä. En esimerkiksi pitänyt kohtauksesta, jossa hääpukuun sonnustautunut Justine virtsaa golfkentälle. Kyseessä on vertauskuvallinen teko, jonka kautta nainen osoittaa syvän halveksuntansa yksityisten golfkenttien edustamalle rikkaalle länsimaiselle elämäntavalle, mutta se ei mitenkään sovi näin kauniin elokuvan kauneuteen. Antichristissa on puhuva kettu, Melancholiassa virtsaava morsian. Von Trier lisää elokuviinsa tahallaan tällaisia ärsyttäviä elementtejä.

En pidä kauneutta ja totuutta erillisinä asioina. Von Trier on ehkä toista mieltä, sillä Melancholiassa kauniit vaatteet, Sutherlandin hahmon omistama hulppea kartano ja koko hääseremonia ovat tyhjyyden ja merkityksettömyyden vertauskuvia. On ehdotettu, että von Trierin elokuva kuvaa moneen kertaan povattua ja vielä tulematta jäänyttä länsimaiden tuhoa, mutta yhtä lailla se kuvaa henkilökohtaista tuhoutumista. Jumalan, ydinperheen ja politiikan kaltaiset asiat ovat menettäneet merkityksensä. Niinpä me länsimaalaiset ajattelemme mielellämme, että henkilökohtainen kuolemamme tarkoittaa samalla koko maailman tuhoutumista. Olemme tästä syystä menettäneet kykymme sympatiaan ja empatiaan ja ajattelemme vain omaa välitöntä etuamme. Melancholia kuvaa tätä umpisolmua viiltävän tarkasti.

Mats Traat: Haralan elämäkertoja

(Arvostelu julkaistu viro.nyt numerossa 4/2011)

Erään pitäjän tarina

Mats Traat: Haralan elämäkertoja, runoja, Ntamo 2011 (Hannu Oittinen ja Merja Aho suom.)

Mats Traat on Viron arvostetuimpia kirjailijoita, mutta meillä Suomessa hänen tuotantoaan tunnetaan valitettavan vähän. Traatilta on tätä kirjaa ennen suomennettu ainoastaan kolme romaania, vaikka hänen merkittävä elämäntyönsä käsittää runoja, proosaa ja näytelmiä.

Haralan elämäkertoja on Traatin runollinen päätyö. Se on kuvitteelliseen etelävirolaiseen kylään sijoittuva ja siellä eläviä ihmisiä käsittelevä runosarja, jota Traat on kirjoittanut nyt jo viidenkymmenen vuoden ajan. Elämäkertoja on siis kertynyt melkoinen nivaska, eikä niiden kääntäminen kokonaisuudessaan olisi välttämättä mahdollista, joten tähän suomennokseen on poimittu parhaita paloja vuosien varrelta. Hannu Oittinen ja Merja Aho ovat kääntäneet kokonaisuudessaan vuoden 1976 valikoiman Harala elulood, sekä lisänneet mukaan muutamia yksittäisiä haraloita.

Haralan asukkaiden elämäkerrat on kirjoitettu toteavaan tyyliin: ”Elämässäni ei tapahtunut mitään sellaista, / millä kannattaisi kerskailla. / Olin sen räätälin eukko, mieheni näki harvoin selvää päivää, / lopulta minäkään en jäänyt pekkaa pahemmaksi. / Keväällä ukko hukkui kännipäissään maantieojaan, / minä syksyllä samaan paikkaan.” Henkilöt puhuvat tuonpuoleisesta. He ovat asiat selkeästi näkeviä ihmisiä, jotka elivät Viron historian solmukohdissa, kuten Neuvostoliiton miehityksen aikana. Ihmisen osa ei ole helppo: ”Neljänkymmenen vuoden perästä pojanpoika sai tietää, / että osallistuin ratkaisevasti Viron kansan tuhoamiseen, / ja hylkäsi minut. / Minulla ei jäänyt muuta ratkaisua kuin käydä narun jatkoksi.”

Traat esittelee haraloissaan vaikuttavan henkilögallerian, johon kuuluu kaikenlaisia ihmisiä. Oittinen ja Aho kirjoittavat jälkisanoissaan, että Traatin uudemmat samaan sarjaan kuuluvat runot ”kommentoivat kärjekkäästi myös neuvostoaikaa, kyydityksiä, metsäveljiä tai vaikkapa markkinatalous-Viroa.” Kyläyhteisön käyttäminen on kirjoittajan tapa kommentoida maailman menoa, mutta samalla hän joutuu ajattelemaan asioita eri kanteilta. Kirjoittajalla on varaa jopa itseensä kohdistuvaan huumoriin: ”En ole eläissäni ajanut polkupyörällä / enkä pikistänyt pyykkipojalla lahjettani kireäksi, / kuten tuota toimitusta kuvaa Mats Traat, / se tyhjäntoimittaja joka ei ollut vielä syntynytkään, / kun minä jo herrastelin / ja ajelin autolla ympäriinsä”. Yhteistä useimmille Haralan asukkaille on kuitenkin tietty pessimistinen ja elämään kyllästynyt pohjavire, johon me masentuneet suomalaiset pystymme helposti samaistumaan: ”Elämäni sujui yleisesti ottaen siedettävästi, kestin kaiken / mallikkaasti, mutta sittenkään / kukaan ei ymmärtänyt minua.”

Haralan elämäkertoja on hyvin kirjoitettu ja kiehtova runovalikoima, jonka sisäisestä yhtenäisyydestä olisi mukava tehdä tutkimusta. Jo pelkästä runojen lukemisesta on tietenkin iloa, sillä tekstit vievät suomalaisen lukijan läheiseen ja 1940-luvulta eteenpäin meiltä kokematta jääneitä mullistuksia kokeneeseen yhteisöön. Traatin haralat ovat helposti lähestyttävissä, sillä niiden teksti on proosamaisen selkeää, ja tämän tyylin käyttäminen on tarinallisuuden johdosta perusteltua. Kyseessä on eräs vuoden merkittävimmistä suomennoksista.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Olavi Ruitlane: Nainen

(Arvostelu julkaistu viro.nytin numerossa 4/2011)

Totuus naisista

Olavi Ruitlane: Nainen, romaani, Savukeidas 2011 (Hannu Oittinen suom.)

Tyrmistystä voi vain kuvitella, kun suomalaiset feministit pääsevät Olavi Ruitlasen Nainen-kohuromaanin pariin. Kirjasta nousi Virossa poru, kun se määriteltiin sovinistiseksi ja naista halventavaksi. Kohut ovat tietysti aina tekemällä tehtyjä ja myös tässä tapauksessa on tehty kärpäsestä härkänen. Pieni osa virolaislukijoista suuttui lukiessaan Ruitlasen viihteellistä ja naissukupuolta käsittelevää teosta. Kirjailija heitti puolestaan lisää vettä myllyyn ilmoittamalla teoksen kertovan entisestä vaimostaan. Vaimo raivostui ja haastoi tekijän oikeuteen.

Nyt kirja on suomennettu. Suomennoksesta vastaa virolaisen nykykirjallisuuden kääntäjä Hannu Oittinen. Oittinen on tehnyt hyvää työtä, vaikka muutama kirjoitusvirhe kirjaan on jäänytkin. Itse tekstistä tulevat ensimmäisinä mieleen kaksi kirjoja liukuhihnalta tehtaillutta miestä, Juha Vuorinen ja Charles Bukowski. Molempia pidetään kovina juomareina, vaikka heiltä julkaistujen kirjojen määrä kieliikin päinvastaisesta. Monet lukijat pitävät Vuorista, Bukowskia ja Ruitlasta kirjojensa hahmoina.

Meille suomalaisille Ruitlasen virolaisessa keltaisessa lehdistössä käsitelty ja paikallisissa tuomioistuimissa puitu yksityiselämä ei ole lainkaan tuttu. Parempi niin, sillä voimme tästä syystä lähestyä Naista puhtaana fiktiota. Lukiessamme opimme puolestaan lisää elämästä. Sukupuolten välisen ikuisen kamppailun käsittelemisen lisäksi Ruitlanen ottaa välillä kantaa vakaviin yhteiskunnallisiin asioihin, kuten Viron taloudellisiin vaikeuksiin taannoin ajanutta velkakriisiä: ”Äkkiä tuli Lantapaukuille mahdollisuus saada pankista lainaa ilman minkäänlaisia takauksia. Vain hyvin harvat jättivät mahdollisuuden käyttämättä.” (s. 39) Soppa syntyi siitä, että lainantakaajat olivat itsekin korviaan myöten veloissa: ”Lantapaukkulassa oli jokainen niin lainan takaaja kuin sen saajakin. Sikin sokin. Monet olivat taanneet lainoja ristiin ja vinksin vonksin niin pitkään, että kun Nainen halusi ottaa lainaa, niin kaikilta Takaajilta oli suuntavaisto aivan sekaisin: he eivät osanneet suunnistaa enää edes lähikauppaan.” (s. 40) Ilmaiseen rahaan ja ikuiseen kasvuun perustuva elämäntapa vertautuu tässä kirjailijan juurettomaan elämään, eivätkä nämä kaksi ääripäätä näytä loppujen lopuksi eroavan kovin paljon toisistaan.

Naisen nimetön kertoja jahtaa elämänkumppaneitaan kaupungissa ja maaseudulla. Ammatikseen hän kirjoittaa runoja. Kyseessä on klassisen ulkopuolinen hahmo, ja myös hyvin tyypillinen kirjailija, joka ei tule toimeen tavallisessa elämässä. Maatöitä tehdessään hän esimerkiksi törmää traktorilla sähkönjakelukeskukseen ja polttaa ladon. Toisaalta kirjailijana toimiminen mahdollistaa myös elämän eri ilmiöiden tarkan analysoinnin: ”Minuun suhtaudutaan kunnioittavasti rautakaupassa: siellä on selvää, että rakennan Naaraalle pesää. Kohtaan ymmärtäviä katseita myös AA-kerhossa, jossa käyminen osoittaa minun haluavan tuhlata Naaraalle kuuluvaa rahaa viinaan vähemmän kuin ennen tai ei enää lainkaan.” (s. 119) Taiteilijat analysoivat ympäristöään älykkäästi, vaikka eivät tulisi toimeen siinä.

Ruitlasen romaanisssa kenelläkään ei ole nimeä. Naisella on monta synonyymia, kuten Kiihkeä nainen ja Tyttölapsi, ja maaseudun asukkaat ovat puolestaan Lantapaukkuja. Ei tarvitse lukea syvältä huomatakseen, että Ruitlanen käyttää näitä stereotyyppejä tietoisesti. Hän kärjistää tarkoituksella: ”Kaikenlaiset Naiset muuttavat Miestä. Nuori nainen tekee Miehestä nuoren, Kiihkeä nainen kiihkeän, Kadonnut nainen saa Miehen tuntemaan kaipausta, Tyttölapsi tekee Miehestä Lapsen ja Hoitsu ruumiin.” (s. 123)

Naista lukee mielellään monesta syystä. Kirja on ensinnäkin niin hyvin kirjoitettu, ettei Vuorinen pystyisi koskaan samaan. Lyhyet kappaleet ja luvut johtavat toiseksi nopeaan lukukokemukseen. Kolmanneksi kirja on häpeämättömän viihteellinen. Kaltaiseni vakavan kirjallisuuden ystävä naureskeli ääneen Naisen odottamattomien juonenkäänteiden äärellä. Samaa on sattunut muun muassa Bukowskin säännöttömästä elämäntavasta kertovien tarinoiden äärellä.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com