Piipuista

Olen sikarimiehiä, mutta poltan myös silloin tällöin piippua. Sekä sikarin että piipun polttaminen ovat harkitsevaisen ja ajattelevan miehen toimintaa, mutta piipun kanssa harkitsevaisuus korostuu, sillä piipun valmistaminen polttoon ja itse polttaminen vaatii keskittymistä ja kärsivällisyyttä. Aikaa ja tilaa on oltava.

Tupakka on paras huumausaine, koska se poistaa jännitystä, parantaa keskittymiskykyä ja rauhoittaa. Toisin kuin kaikki muut huumausaineet, tupakka lisää työkykyä sekä lyhyessä että pitkässä juoksussa, eikä aiheuta käyttäjälleen harhaista tilaa. Lääkärit, kuten arvostamani konservatiivinen ajattelija Theodore Dalrymple, jaksavat muistuttaa tupakan terveysvaaroista, mutta hyväksyvät samaan hengenvetoon tupakkatuotteiden valtiolle tuomat verotulot ja pitävät tupakkaa ylipäätään pienenä paheena.

Runsaassa käytössä ollut ja paljon parjauksen kohteena ollut tupakka tuotiin Amerikasta Eurooppaan 1400-luvulla. Muistamme historiasta, että monilla intiaanikansoilla rauhanpiipun polttaminen oli merkityksellinen toimitus. Löytöretkeilijä Kristoffer Kolumbukselle annettiin vuonna 1492 lahjaksi maissin- tai palmunlehtiin käärittyä tupakkaa, eli eräänlaisia varhaisia sikareita. Kolumbusta on kiittäminen tupakan tuomisesta eurooppalaisten ulottuville ja Hitlerin kaltaisia terveysintoilijoita puolestaan nykyisistä ja jatkuvasti tiukentuvista tupakkalaeista. On toki totta, että tupakan terveysriskit aiheuttavat yhteiskunnalle sairashoidollisia liittyviä kustannuksia, mutta samalla tupakointi hyödyntää yhteiskuntaa esimerkiksi parantamalla ihmisten keskittymiskykyä ja lisäämällä näin heidän työpanostaan. Mainittuja mittavia verotulojakaan ei ole syytä unohtaa.

Eurooppaan tuotua tupakkaa pidettiin aluksi lääkekasvina. Pitkään ajateltiin, että tupakointi on terveellistä; aiheuttihan se miellyttävän ja levollisen olon. 1600-luvulla poltettiin piippua, 1700-luvulla nuuskattiin, 1800-luvulla keksittiin sikari ja 1900-luvulla savuke. Elämän muuttuessa kiireisemmäksi myös tupakointiprosessi muuttui yksinkertaisemmaksi ja lyhyemmäksi. Tämän kehityksen huippuna pidetään massatuotantona valmistettuja savukkeita.

Piipun polttaminen oli suosituimmillaan 1600-luvulla. Tuolloin kaikki vauvasta vaariin nauttivat piipun polttamisesta, vaikka nykyään jo piipun esiin ottamista pidetään elitistisenä. Piipun mainitseminen herättää monissa mielikuvan silinterihatuista, taskukelloista ja menneisyydestä. Eteenpäin katsova aikamme ei halua palata vanhoihin huonoihin aikoihin, jolloin naisilla ei ollut äänioikeutta, työlaisillä ei ollut minkäänlaisia oikeuksia ja lapset pakotettiin työskentelemään. Terveysintoilu on mustamaalannut tupakoinnin ja tupakoitsijat on maalattu nurkkaan.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, ettei ihminen ole täydellinen olento. Hänellä pitää olla pahoja tapoja, kunhan ne pysyvät järkevyyden ja laillisuuden rajoissa, eikä oman elämän täydellinen hallitseminen ole mahdollista. Tupakoinnin rajoittaminen ei tee maailmasta parempaa paikkaa, vaan se on kädenojennus fasismin suuntaan. Pian vainotaan alkoholia, sitten lihansyöntiä ja kohta ollaan taas juutalaisten ja muiden ryhmien kimpussa.

Peräänkuulutan edellisessä merkinnässä mainitsemaani tervettä elitismiä. Nykyisenä poliittisen korrektiuden ja tasapäistämisen aikana on hyvä olla olemassa asioita, jotka nostavat meidät harmaan arjen yläpuolelle ja jotka muistuttavat meitä ihmisenä olemisen arvokkuudesta. Näitä asioita ovat esimerkiksi korkeakoulutus, suuret taiteet, shakki, vuosikausia kypsytetyt väkevät alkoholijuomat, sikarit ja piiput. Olen siis korkean kulttuurin ja terveiden paheiden kannalla.

Kannattaa muistaa, ettei hyvän tupakan polttamista ole suinkaan tarkoitettu harvoille ja valituille, vaan että tupakka on kaikista ylellisistä nautinnoista edullisin. Tupakka vaatii kuitenkin kunnioitusta. Piipputupakkaa ei esimerkiksi ole tarkoitettu pikaiseen sauhutteluun, vaan se on luotu verkkaiseen ja tietoiseen nautiskeluun. Piipun täyttäminen on aluksi haasteellinen ja sitten nautinnollinen prosessi. Itse polttaminen onkin sitten taivaallista.

Piipun polttaminen ei ole enää kovin yleistä, koska harrastuksen aloittamiseen tarvitaan monia välineitä, kuten puhdistustyökalu ja piippurassi, mutta myös koska onnistuneeseen potteluun pitää nähdä jonkin verran vaivaa. Tärkeää on esimerkiksi se, että piipun pesä täytetään oikein. Ilma ei kierrä, jos tupakka pakataan liian tiukkaan, ja vastaavasti liian löyhästi pakattu tupakka aiheuttaa liiallista vetoa. Ammattitaidoton pakkaaminen johtaa piipun nopeaan sammumiseen, eikä edes useimmilla tupakkaharrastajilla ole aikaa tai halua omaksua piipun oikeaoppista käyttöä.

Tupakointia vastustava propagandakampanja on tehnyt tehtävänsä. On ehkä paradoksaalista, että tupakoinnista on tullut samanaikaisesti elitististä (sikarit ja piiput) ja kapinallista (savukkeet), mutta molemmat ilmiöt johtuvat natsien aloittamasta ja muiden innokkaasti jatkamasta terveysfasismista.

Lainaan lopuksi Sikaritalon verkkosivulta löytämääni osuvaa tekstiä:

”Kulttuurihistorioitsija Alexander von Gleichen-Russwurmin mukaan on savuke vuonna 1914 ’symboli koko modernille elämälle.’ Se ei jätä minkäänlaista tilaa levolle, ei johda syventymiseen eikä vakavampaan keskusteluun. Se ’herättää ajatuksia, mutta sammuttaa ne juuri kun ne ovat leimahtamaisillaan liekkiin. Toimettomien käsien kevyenä askareena se antaa hetkeksi mukavuuden tunteen ja toimii symbolina vieraanvaraiselle kodille, kun aika ja hetki eivät salli parempaa tarjottavaa.'” Tämä on eräs syy, miksi suosin kärsivällisyyteen kannustavia tupakkatuotteita, eli sikaria ja piippua.

Terveestä elitismistä

Minua kutsutaan välillä elitistiksi. Otan nimityksen kohteliaisuutena, vaikka elitisti onkin nykyään haukkumasana, eikä sen käyttäjä tarkoita hyvää. Lisään yleensä perusteluna, että tunnustan tervettä elitismiä. En siis katso olevani muita parempi, tai olevani luonnostani oikeutettu etuoikeutettuun elämään, vaan käsitän elitismin kenen tahansa mahdollisuutena pyrkiä parempaan. Samalla ymmärrän elitismin pyrkivän säilyttämään säilyttämisen arvoiset yhteiskunnalliset rakenteet.

Terveen elitismin piiriin kuuluvat esimerkiksi korkeakoulutus ja korkeat taiteet, eli ne asiat, jotka nostavat ihmisen harmaan arjen yläpuolelle ja tekevät hänen elämästään arvokasta. Toisaalta siihen kuuluvat myös sellaiset ei-niin-itsestäänselvyydet, kuten hyvä maku. Hyvä maku kun on ollut jo pitkään poissa muodista. Terve elitismi vastustaa käsitystä, että kaikkien pitäisi olla samanlaisia, pukeutua samalla tavalla ja muistuttaa kaikin tavoin toisiaan. Toisaalta se vastustaa myös huonoa makua, kuten itsetarkoituksellista pyrkimystä pukeutua mahdollisimman räikeästi tai kaikkien poliittisten päätösten vastustamista.

WikiPedian mukaan eliitti-sanan alkuperä on latinan verbissä eligere. Se tarkoittaa valitsemista. Termi liitetään usein politiikkaan, ja pieniin etuoikeutettuihin ryhmiin, jotka nauttivat kohtuuttomista eduista enemmistön kustannuksella. Platonin mukaan valtion hallitseminen kuuluu viisaimmille, mutta koska ihmiset harvoin tunnistavat ne, jotka ovat heitä itseään viisaampia, demokratia ei yleensä johda viisaimpien valtaan. Marxilaiset puolestaan väittävät, että eliitti tukee käytännöillään vallitsevaa järjestystä ja yrittää säilyttää kulloisen yhteiskunnallisen tilanteen. Koska marxilaisuutta käytäntöön soveltaneet valtiot ovat poikkeuksetta muuttuneet hirvittäviksi diktatuureiksi, niin olen tässä suhteessa mieluummin Platonin ja hänen hengenheimolaistensa kannalla.

Terve elitismi ei kuitenkaan tarkoita taantumuksellisuutta. Järkevä konservativismi vaalii yhteiskunnalle tärkeitä asioita, kuten vaikkapa oikeuslaitosta ja taiteen apurahajärjestelmiä. Ne voivat tarkoittaa yksittäisille ihmisille ylimääräisiä kuluja, joita hän ei olisi valmis maksamaan, mutta hyödyttävät samalla yhteiskuntaa kokonaisuutena. Niin kutsuttu vastaeliitti vastustaa puolestaan usein kaikkea mahdollista, mutta ei pysty tarjoamaan järkeviä vaihtoehtoja. Joskus esimerkiksi vaaditaan vankiloiden lakkauttaumista. Suurin osa vangeista on rikoksenuusijoita, joita vankila ei kriitikoiden mukaan ole auttanut palautumaan kunnolliseen elämään. Yksittäisten ihmisten kohdalla väite pitää varmasti paikkansa, koska mikään järjestelmä ei ole täydellinen, mutta kokonaisuuden kohdalla tilanne on aivan toinen. Juuri rangaistuksen pelko estää useimpia ihmisiä ajautumista rikoksen polulle. Vankila toimii siis ennaltaehkäisevänä voimana, jonka poistaminen johtaisi hyvin todennäköisesti pienien ja suurien rikosten määrän räjähdysmäiseen nousuun.

Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves puhuu tuoreessa elämäkerrassaan järkevästä elitismistä, kuten korkeakouluista, johon kaikki eivät pääse. Ajatus on ensi silmäyksellä pöyristyttävä, mutta muuttuu tarkemmalla miettimisellä järkeväksi. Massakoulutus on tietysti hyvä ja toivottava asia. Peruskoulutus on hyvä tarjota kaikille, mutta korkeakouluihin ei aivan kaikkia tarvitsisi päästää. Samalla suomalaisen peruskoulutuksen suurimpia puutteita, kuten filosofian opettamisen vähäistä määrää, olisi syytä korjata. Lisäymmärrys ei koskaan ole pahitteeksi.

Ilves ei puhu korkeammista lukukausimaksuista, vaan vaativammasta arvosana-asteikosta, joka johtaa valmistuneiden korkeampaan sivistykseen. Opiskelin hiljattain Tallinnassa, eikä koulussani noudatettu erityisen tiukkaa arvosteluasteikkoa. Tutkinto oli mahdollista saada melko vähällä vaivalla. Tämä johtaa mairitteleviin tilastoihin, joissa korkeakoulututkinnon saaneiden määrä kohoaa vuosi vuodelta, mutta vähentää todellisuudessa ylemmän koulutuksen merkityksellisyyttä. Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen arvostelijoiden kanssa on tässä suhteessa helppo olla samaa mieltä. Korkeakoulutuksen ongelma ei kuitenkaan ratkea vähentämällä sitä tarjoavien laitosten määrää, tai edes nostamalla lukukausimaksuja, vaan muuttamalla opetusta vaativammaksi ja lisäämällä näin terveen elitismin määrää.

Virosta

Vietin viime viikolla aikaa Tallinnassa. Asuin siellä kuluneet kolme vuotta, ja vaikka olen nyt muuttanut takaisin Helsinkiin, niin olen edelleen kiinnostunut eteläisestä naapurimaastamme. Viro on tutkimisen arvoinen. Tallinna on esimerkiksi kaukana siitä ostos- ja juopotteluparatiisista, jona monet suomalaiset sitä pitävät, ja muualtakin Virosta löytyy kauniita kaupunkeja. Ennen kaikkea Virosta löytää selviä merkkejä sekä varhaisemmasta että hiljattaisemmasta historiasta. Maa on tässä suhteessa täysi vastakohta Suomelle, sillä meillä melkein kaikki menneisyydestä muistuttava on lanattu puskutraktoreilla maan tasalle.

Menneisyyden muistelulla on hyvät ja huonot puolensa, koska Viron historiallisuus on tietysti osin pakon sanelemaa. Maa ei ole vieläkään täysin toipunut Neuvostoliiton miehityksen huomattavan negatiivisesta vaikutuksista, ja esimerkiksi Tallinnasta löytyy runsaasti ankeaa kommunistista arkkitehtuuria. Samanlaisia harmaita laatikkotaloja löytyy kaikista entisen Neuvostoliiton maista. Kävin taannoin Varsovassa, ja sen laitamilla näkyi aivan samanlaisia lähiökerrostaloja kuin Tallinnan Mustamäessä ja Lasnamäessä. Lisäksi Tallinnan vanha kaupunki on tanskalaisten ja saksalaisten ritareiden aikoinaan rakentama. Kaupungin kokonaisarkkitehtuuri muistuttaa asukkaita ja vierailijoita kipeästä menneisyydestä.

Seppo Zetterbergin muutama vuosi sitten julkaisema Viron historia käy läpi maan vaiheita jääkaudelta tähän päivään. Kirjasta suurin osa keskittyy ymmärrettävästi Tallinnan tapahtumiin, koska Viron väestöstä (noin 1,2 miljoonaa) suurin osa (noin 400,000) asuu pääkaupunki Tallinnassa. Suomen historioitsijoita kritisoidaan joskus helsinkikeskeisyydestä, mutta tallinnakeskeisyys on tässä suhteessa omaa luokkaansa. Virolaisten pääkaupunki-intoilua on tosin viime aikoina yritetty laimentaa järjestemällä esimerkiksi itsenäisyyspäivän paraateja ja itsenäisyyspäivän vastaanottoja muualla kuin Tallinnassa.

Viron kohtalona on ollut sijaita suurten ja voimakkaiden valtakuntien, kuten Venäjän, Saksan, Puolan ja Ruotsin läheisyydessä. Baltian maantieteellisestä alueesta, kuten Latviasta, Liettuasta ja Virosta, onkin taisteltu kiivaasti. Saksa hallitsi Viron aluetta monta sataa vuotta, ja saksalaiset ovatkin virolaisten historiallisia päävihollisia, mutta maa on ollut myös Tanskan, Venäjän, Neuvostoliiton ja Ruotsin alaisuudessa. Parhaimmillaan asiat olivat Ruotsin vallan aikana, eli noin 1600-luvulta 1700-luvulle. Tällöin otettiin kulttuurillisia ja taloudellisia edistysaskeleita, ja Viron alue teki myös tiivistä yhteistyötä niin ikään Ruotsin valtakunnan alaisuuteen kuuluneen Suomen alueen kanssa. Itsenäistymisestä ei vielä tällöin ollut Virossa ja Suomessa puhetta, vaikka maissa puhuttiinkin ruotsin lisäksi niiden omia kieliä.

Suomen ja Viron itsenäistymispyrkimykset pääsivät vauhtiin samoihin aikoihin. 1800-luvulla intoiltiin omasta lipusta ja kielestä. Maiden kulttuurit olivat lähellä tosiaan. Elias Lönnrot teki 1800-luvulla matkoja Viroon. Hänen vierailujensa ja runojensa inspiroima syntyi Viron kansalliseepos, Kalevipoeg. Maamme erkanivat toisistaan oikeastaan vasta Neuvostoliiton miehityksen aikana. 1940-luvulta vuoteen 1991 virolaiset kärsivät riistosta, jonka kohteeksi Suomi ei kaikeksi onneksi koskaan joutunut. Satunnaiset pidätykset, urkinta ja kuljetukset olivat arkipäivää. Pyörät lakkasivat pyörimästä niin pitkäksi aikaa, että Viron vuoden 1991 uudelleenitsenäistymisen jälkeinen taloudellinen elpyminen kuuluu viime vuosisadan suurien ihmeiden joukkoon.

Viron nykyinen presidentti Toomas Hendrik Ilves valittiin hiljattain toiselle virkakaudelle. Hän mainitsee tuoreessa elämäkerrassaan Omalla äänellä olevansa erityisen ylpeä virolaisten kansalaisaktiivisuudesta, kuten yksityisyrittäjyydestä ja kulttuurin omaehtoisesta kehittämisestä, sekä Viron viimeisen kahden vuosikymmenen aikana noudattamasta liberaalista politiikasta. Seurasin kehitystä omin silmin kolmen Tallinnassa viettämäni vuoden aikana. Virolaiset ihmiset ovat aktiivisia tavalla, jota meidän laiskanpulskeiden suomalaisten on vaikea ymmärtää.

Viro on itsenäistyttyään tehnyt kaikkensa irtautuakseen Neuvostoliitosta ja Venäjästä. Maa on liittynyt muun muassa kansanyhteisö Euroopan Unioniin, sotilasliitto Natoon ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöön (ETYJ). Se on integroitunut huomattavasti varovaista Suomea enemmän. Viro ei ole ulkopoliittisesti varovainen, vaikka se pyrkii käyttäytymään käytännöllisesti. Ilves mainitsee kirjassaan, että Viro on menestynyt muita entisen Neuvostoliiton maita paremmin, koska se ei ole mennyt liian pitkälle omaisuuden yksityistämisessä. Kun Virossa yksityistettiin Ilveksen mukaan vain lähinnä asuntoja, niin esimerkiksi Liettuassa ja Baltiassa yksityistäminen ulottui myös teollisuuden ja kaupan piiriin. Talousvaikeuksien aikana kävi sitten niin, että pienet eturyhmät pystyivät haalimaan teollisuuden ja kaupan tärkeimmät sektorit itselleen. Syntyi oligarkkeja, korruptiota ja muuta jo Neuvostoliitosta tuttua. Viro vältti tämän sudenkuopan taitavasti.

Ilves on Virolle hyvä presidentti, koska hän vie maata yhä enemmän länsimaalaiseen suuntaan. Vaikka samassa paketissa tulee tuloerojen suurenemista, markkinataloutta ja elitismiä, niin se on kuitenkin kommunismiin paluuta huomattavasti parempi vaihtoehto. Toisin kuin muut Neuvostoliitosta irtautuneet maat, niin Viro ei ole itsenäistymisensä jälkeen missään vaiheessa nöyristellyt Venäjää. Muun Itä-Euroopan Venäjä on jo ottanut kuristusotteeseen. Ilveksen mielestä Viro ei tosin kuulu Baltian maihin, eikä edes Itä-Eurooppaan, vaan Pohjoismaihin. Tämä johtuu hänen mukaansa historiasta, eli nykyisestä politiikasta ja pitkäaikaisista kulttuurillisista yhteyksistä, jotka Viro ja Pohjoismaat jakavat keskenään. Kun esimerkiksi Liettua kuuluu puolalaiseen ja katolilaiseen kulttuuripiiriin, niin Viro on luterilaisen uskontonsa myötä enemmän sidoksissa Saksan ja Suomen kuntaan. Se haluaa olla käytännöllinen maa. Käytännöllisyys onkin välttämätöntä, jos Viro haluaa jatkaa valitsemallaan ja hyväksi havaitsemallaan tiellä.